elle. vogue. marie claire. glamour. pariisi. milano. new york. lontoo. catwalkit, muotikuvat, mallien kohtalokkaat katseet ja pajunvitsamaiset vartalot. nykymaailman aivopesemät nuoret tytöt, jotka länsimaisen yhteiskunnan määräyksestä katsovat langanlaihoja idoleitaan ihaillen, nähden heissä kauneutta, valtaa ja vaikutusta. ala-asteelta lähtien elämän rinnastaminen eliniän mittaiseen suoritukseen: riman ylittävät vaatimukset, kärjistyvät koulupaineet, menestyksen tavoittelu hyvinvoinnin hinnalla, sairauslomasta haaveilevat lukiolaiset ja massaloppuunpalaminen ennen opiskeluiden alkua. nuorisopsykiatrian kohtuuton alimittaisuus, henkisen pahoinvoinnin näkyvistä lakaiseminen, masennuslääkkeistä riippuvainen kansa, mielenterveyshoidon naurettavan riittämättömät resurssit ja peukaloitaan pyörittelevät päättäjät, jotka asialle mitään tekemättä valittelevat tilanteen leviämistä käsiin.
syömishäiriön alkuvaihe on yhtä suurta rakastumista: se kihelmöi vatsanpohjassa, täyttää arjen jännityksellä, varastaa päivän jokaisen ajatuksen ja pukee kantajansa salaisuudesta kertovaan hymyn. sairaus kiittelee jokaisesta pudotetusta kilosta ja kannustaa jatkamaan eteenpäin, pesiytyy valittunsa omaantuntoon ja asettuu hierarkian huipulle. se saa alenevat vaakalukemat tuntumaan helliltä suudelmilta, jotka hivelevät ruoasta unelmoivaa sielua, voitelevat nälän heikentämää kehoa ja keinuttavat haurastuvan vartalon väsyneeseen uneen. kaikki tapahtuu salakavalasti, kuin hiljaisesti kuiskaten; sairaus käynnistyy muiden katseilta piilossa, eivätkä ulkopuoliset tajua tilannetta ennen kuin kiihtyvän vauhdin huuma on jo kahlinnut sairastuneen itseensä. rajamaat ovat usvan peitossa, ja on vaikea ymmärtää, että yksikin askel eteenpäin vaatii vuosien taistelua takaisin.
pitkittynyt syömishäiriö muuttuu todellisuuden oikein näkevissä silmissä hitaaksi kuolinprosessiksi. se huuhtoo elämän hiljalleen pois sairastajistaan, tekee heistä tahdottomia tottelijoitaan, katkoo heidän siipensä muuttaen heidät hauraiksi raajarikoiksi ja saa heidät kaipaamaan syvään loppumattomaan uneen, jossa hiljaisuus lakkaisi huutamasta ja jossa vihdoin saisi levätä. rikkinäisenä ja lopullisen väsyneenä jaksaa enää vain toivoa hukkuvansa kyyneliinsä, sillä kipu ei kuole omillaan, mutta voimat sen tappamiseen ovat jo kadonneet. totuus on väistämätön: ennemmin tai myöhemmin mieli ja keho romahtavat, ja pudotus pimeyteen on lohduton.
sairauden edetessä elämänpiiri kutistuu ja sosiaaliset suhteet kärsivät. useimmiten sairastunut katkaisee kontaktit ulkomaailmaan, sillä syömishäiriön luoma vaihtoehtotodellisuus ei jätä muulle tilaa. entinen elämä alkaa tuntua ahdistuksen, pelon ja rasitteen symbioosilta, jossa millintarkkaa kontrolli ei toteudu, suunnitelmat muuttuvat äkkiarvaamatta ja maailman hektisyys luo suuria paineita perheen, ystävien ja työn yhteensovittamiseen. rinnakkaistodellisuudessa sairauden syövyttämä sisin ja sen runtelema ulkokuori lohduttavat tuttuudellaan, ja syömisen ympärillä pyörivä elämä tuntuu järjestelmällisen turvalliselta. ruokailu ei ole arkipäiväinen energialataus vaan pyhä toimitus, jonka valmisteluun ja josta palautumiseen kuluu vuorokauden jokainen tunti.
ihmiskehoa ei ole suunniteltu selviytymään pelkillä vihanneksilla eikä sietämään ahmimisen ja oksentamisen rutinoimaa rytmiä. se ei jaksa maitohappojen poltetta eikä veren maun ruoskintaa päivästä toiseen, sen ei pidä käyttää nukkumiseen tarkoitettuja tunteja täydellisten arvosanojen tavoitteluun eikä piiskata itseään yhä parempiin tuloksiin ruokavalion jatkuvasti köyhtyessä. syömishäiriö osaa kuitenkin olla armoton, ja niin on todellisuuskin: kun tilastojen keskihajonta otetaan huomioon, noin kymmenen prosentin diagnosoiduista potilaista arvioidaan kuolevan. syömishäiriö ei ole kauniin keijukaismaista keveyttä eikä ihailijoiden loputonta virtaa, vaan pahimmillaan tappava sairaus, jonka lopputulos on aina ruma, vaikkei lopullisin kauhuskenaario toteutuisikaan.
valitettava totuus kuitenkin on, että sairaat silmät näkevät kauheuden pitkään kauneutena. kehon asteittain etenevä tuho kertoo kontrollista ja vahvuudesta, eivätkä muiden järkyttyneet katseet ja kommentit herätä todellisuuteen vaan kuulostavat suoranaisilta kohteliaisuuksilta. kyllä, myönnän: jossain vaiheessa itsellenikin tiettyjen oireiden ilmestyminen oli eräänlainen meriitti, kuin merkki seuraavan tason saavuttamisesta sairauden sanelemalla asteikolla, ja kauhistuneet reaktiot voitelivat uupunutta ruumistani. samanaikaisesti sisimmässäni sykki silti epätoivo: jos ainoa näennäinen hyvänolontunteeni syntyi sairauteni etenemisestä, miten voisin koskaan parantua?
muotilehtien sivuilla ja catwalk-näytöksissä unohdetaan mainita jokaisen tyylin perustekijä, syömishäiriöinen laihuus. viettelevät hymyt, utuiset sumusilmät ja uhkuva itsevarmuus lumoavat katselijat ja ottavat yleisön haltuun - eivätkä etenkään teini-ikäiset tytöt ymmärrä ihailevansa vain hetkiseksi pystytettyjä kulisseja. mallibisneksen todellisuus on kylmä ja kova, ja laihuuden maailma on kaukana aidoista onnellisuuden tunteista: mitä vaikeammaksi kehon kuritus etenee, sitä julmemmat ovat tulokset. anoreksiaa ihannoivat yhteisöt lietsovat kuitenkin jatkuvasti uusia jäseniä kultteihinsa, lupaillen heille marttyyrin asemaa ja pyytteetöntä ulkokuoren ihailua.
lopputulos on kuitenkin kaukana muotimaailmaan yhdistetystä glamourista sekä perhosmaista keveyttä maalailevista mielikuvista, ja sairauden täysivaltainen raakuus iskee tajuntaan vasta sen jo ohjatessa koko elämää. kylmyys ravistelee paksujen villavaatekerrosten läpi eikä hehkuvinkaan patteri helpota; tulinen suihku on mahdottomuus, sillä kuumuus saisi pyörtymään ennen kuin sielunsyvyinen jää ehtisi sulaa. iho muuttuu karkeaksi hiekkapaperiksi ja sen pintaan kehittyy hentoa nukkaa, lanugoa, jota esiintyy myös keskosilla; se on kehon hätäreaktio yrittää suojella itseään luonnollisen rasvakerroksen puuttuessa. käsien haavat halkeilevat luuhuun asti, sormenpäät ja rystyset valuvat parantumattomina visvaa. aistit alkavat heiketä: näkö huonontuu, maut laimentuvat, tunto saattaa kadota jäsenistä pitkäksikin aikaa. vastustuskyvyn romahtaminen johtaa infektiokierteisiin, kalium- ja natriumarvot laskevat sydänkohtausriskin tasolle, syke uppoaa puoleen normaalista. verenkierto heikentyy, raajat puutuvat taukoamatta, sormenpäät ja varpaat kylmentyvät sinertäviksi ja ruumiinlämpö tipahtaa usealla asteella.
vatsahapot tuhoavat hampaiden kiilteen ja polttavat ruokatorven rakoille, hiukset irtoavat tuppoina, silmät painuvat kuopalle mustien ympärystensä sisään. hormonituotanto häiriintyy ja kuukautiset loppuvat, luusto menettää normaalin tiheytensä ja haurastuu huokoiseksi. kehoa kohtaa massiivinen lihaskato: käsien ja jalkojen toiminta lamaantuu, vatsa- ja selkälihakset kuihtuvat, silmät jaksavat aueta vain puolilleen, sisäelinten ympäristö surkastuu. autonomisen hermoston säätelemät lihastoiminnot vaimenevat, mikä saa sydämen kärsimään suuresti ja uhkaa esimerkiksi pidätyskykyä. öitä katkottavat painajaismaiset suonenvedot, jokaista tuntia vartalon tahdottomat nykäykset. verisuonet kuultavat paperinohuen ihon läpi ja työntyvät esille luonnottoman paksuina lihattomiksi laihtuneista vartaloista. sydänlihas kuihtuu ja alkaa varoittaa vajaatoiminnastaan: nilkat, ranteet ja vatsan seutu turpoavat lämmön vaikutuksesta, vasen käsi tuntuu pakahtuvan paineesta, yläselkä valittaa heijastuvaa rintakipua.
henkinen paha olo realisoituu usein itsetuhona: kehon pinta vuodattaa punaisia kyyneleitään, eivätkä haavat ehdi parantua ennen uusien viiltojen syntymää. väsymys ei kaikkoa hetkeksikään, aivot alkavat vääristää jokaisen kuullun kommentin negatiiviseksi, keskittymiskyky katoaa, ajatteleminen vaatii liikaa ja ymmärryksen taso laskee. sairaus pilkkaa uhriaan tyhmentymisestä ja sivaltaa tämän itsetuntoon viimeiset veitsenterävät iskut syöttämällä valheita epäonnistumisesta ja arvottomuudesta. lopulta kuolemanväsynyt sairastava vihaa itseään yli kaiken tajuamatta todellisen syyllisen löytyvän sisimpänsä ulkopuolelta: syömishäiriö on salakavalasti etsinyt tiensä sairastavan identiteettiin, eikä uhri enää osaa erottaa itseään sairaudesta.
parantuminen onnistuu vain hyvin harvoin omin voimin, etenkin tapauksissa, joissa sairaus on edennyt jo pitkälle. ammattiapu onkin lähes aina välttämätöntä, ja vaikka sen hakeminen tuntuisi vievän viimeisetkin voimat, ei sairautensa kanssa saisi jäädä kaksin; hoitoon pääseminenkään ei merkitse kivetöntä tietä terveyteen, mutta takaa kuitenkin tiettyä turvaa sairaudelta ja saattaa auttaa riistämään sen toimintavallan. parantuva joutuu joka tapauksessa käymään läpi elämänsä suurimman taistelun tappamalla minuuteensa pesiytyneen sairauden ja tuhoamalla sen kylvämät ajatusmallit. prosessi on pitkällinen ja usein monesti turhauttavakin, mutta maksaa itsensä tuhatkertaisesti takaisin. painon nouseminen, normaalien lukemien hyväksyminen, uuteen kehoon tottuminen ja itsestään pitämisen oppiminen; ruoan merkityksen tavanomaistuminen, masennuksen lieventyminen, sosiaalisten suhteiden henkiinherättäminen ja hymyn huulille palautuminen vievät jokaisen kohdalla oman aikansa, mutta todennäköisistä horjahduksista huolimatta uskon täydellisen tervehtymisen olevan kaikille mahdollista.
syömishäiriön vaikutukset eivät valitettavasti kuitenkaan lopu painon ja syömisen normalisoiduttua. keho ei unohda; se muistaa ja on pitkävihainen. osa oireista saattaa ilmentyä myös vasta fyysisen palautumisen jälkeen: esimerkiksi jonain aamuna ylös noustessa osa kehosta saattaa olla muuttunut tunnottomaksi, vaikkei tuntohäiriöitä olisi sairaimpina aikoina ollutkaan. myös vastustuskyvyn heikentyminen tapahtuu toisinaan vasta painon noustua normaaliksi, sillä keho on tiennyt laihuuden haurastuttaman tilanteensa ja tehnyt kaikkensa välttääkseen sairastumasta kuntoa entisestään heikentäviin yleistauteihin. itselläni esiintyy edelleen rytmihäiriöitä, lämmöntuotantoni on sekaisin, ääreisverenkiertoni on jäänyt huonoksi, varpaani ovat tunnottomat, raajani puutuvat hyvin helposti, tahdottomat lihasnykäykset vavisuttavat käsiäni ja jalkojani, kärsin sekä osteoporoosista että sen esiasteesta osteopeniasta ja sairastun lähes jokaiseen liikkeellä olevaan flunssaan - ja siltikin olen terveempi kuin vuosikausiin.
vaikka syömishäiriöt ovat yksi todiste siitä, että ihmisruumista voi rasittaa äärirajoille asti, on keho aina elävä organismi, ei ohjelmoitavissa oleva kone. siksi pitkällisen syömishäiriön jälkeen keho saattaa kieltäytyä laihtumasta, vaikka sairaus yrittäisi saada painon taas putoamaan; keho pysyy pitkään valmiustilassa, varuillaan puolustamaan jokaista suurella työllä hankkimaansa grammaa. paino saattaa myös heilahdella useilla kiloilla riippumatta hormoneista ja muista fysiologisista selityksistä, eikä sitä vastaan kannata kapinoida, sillä elimistö ottaa palautumiseensa aikaa juuri niin paljon kuin tarvitsee. keho hakeutuu lopulta biologiseen normaalipainoonsa, omaan yksilölliseen lukemaansa, jossa sen on parasta olla. on muistettava, että henkilöiden a ja b biologiset normaalipainot eivät todennäköisesti kohtaa, ja on hyväksyttävä, ettei niiden tarvitsekaan kohdata, sillä kukaan ei pysty itse vaikuttamaan hyvänolonpainoonsa. kehon toiminta ei ole eksaktia tiedettä, eikä vertaileminen muihin kannata: jokainen ihminen on omanlaisensa ja jokaisen keho luonnollisimmillaan kaunein.
vaikka jokaisen syömishäiriöön sairastuvan taudinkuva on yksilöllinen, useat yleiset piirteet yhdistävät. ahdistus, itsetunnon tuhoutuminen, elämänpiirin kaventuminen ja määrittelemätön paha olo lienevät osa jokaisen sairautta, mutta fyysiset oireet vaihtelevat. kaikkea ylemmissä kappaleissa kuvaamaani tuskin monikaan kokee, ja tunnen tarpeelliseksi vielä painottaa, ettei niihin missään tapauksessa kuulu pyrkiäkään; en itsekään kärsinyt jokaisesta, mutta olin silti kuolemansairas. tilanteeni on kuitenkin onneksi vihdoin täysin toinen, nautin elämästäni päivittäin enkä vaihtaisi siitä mitään pois - ja jos minä pystyin tähän, pystyy myös jokainen teistä.
ps. en voi tämän kirjoituksen yhteydessä olla mainitsematta, miten sikainfluenssaepidemian ehkäisemisessä on täysin unohdettu syömishäiriöiset - heitä ei siis ole laskettu mukaan riskiryhmiin, eikä esimerkiksi vuosikymmeniä kestänyttä anoreksiaa pidetä perussairautena. mielestäni suomalaisen rokotusohjelman laatijoita ei voi liikaa kehua hengenvaarallisesti oireilevien syömishäiriöisten jättämisestä perussairaiden riskiryhmien ulkopuolelle, eikä tilannetta alkuunkaan paranna se, että merkittävästi ylipainoiset on kuitenkin luettu heihin. tuskinpa yksikään heikkokuntoisten syömishäiriöisten parissa työskentelevä lääkäri voi tyytyväisenä nyökytellä rokotusten linjaukselle, mutta koska tämän jatkuvasti yleistyvän sairauden hoitoon varattavat resurssitkin lähestulkoon loistavat olemattomuudellaan valtion vuosibudjetissa, lienee turhaa edes kuvitella, että syömishäiriöiset olisi saatettu muistaa riskiryhmiä laadittaessa.
Moikka Maiju! Kiva kun vierailit mun blogissa :) Toi uusi ei ookaan vielä oikein vetänyt kävijöitä, mutta on hauska kuulla, että ainakin vanhasta on ollut jollekin hyötyä! Tosi hienoa, että pidät blogia tärkeästä asiasta. Itsellenikin aihe on jossain määrin tuttu, vaikka onneksi syömisongelmani jäivät aika lyhyeksi vaiheeksi elämässä. Ainakin tässä tekstissä kuvaat osuvasti sitä, mitä syömishäiriö voi olla. Oon kuitenkin tosi ilonen, että voit nykyään jo paremmin :) Varmasti tutustun tarkemmin sun blogiin paremmalla ajalla!
VastaaPoista