the long and winding road of a million different faces

uskottelin itselleni vuosien ajan, että voisin parantua syömishäiriöstäni kuin nappia painamalla: riittäisi, että päättäisin irtisanoutua sairastamisesta, ottaa lopputilin, kääntää uuden lehden elämässäni ja aloittaa puhtaalta pöydältä. ruusuisissa kuvitelmissani parantuminen sujui ennalta laadittujen suunnitelmien mukaan, millin tarkkuudella, vailla epäonnistumisia, pettymyksiä, kipua ja kyyneleitä. todellisuus oli kuitenkin kaukana virheettömän harmonisiksi maalatuista fantasioistani, minkä tulevien vuosien kitkerät pettymykset hiljalleen ymmärrykseeni kaiversivat.

ensimmäisten parantumiskokeiluideni epäonnistuessa valehtelin itselleni sulavasti, että syy läpimurron saavuttamattomuuteen löytyi puhtaasti yritykseni puutteesta; olin muka vasta testannut sairauteni rajoja, pohjustanut tulevaisuudessani siintänyttä aitoa yritystä, pehmentänyt hyppyä tarkasti suunnittelemaani tuntemattomaan - ja siten yrittänyt tyrmätä sisälläni kuplimaan pyrkineitä pahaenteisiä epäilyjä parantumisen todellisesta vaikeudesta. perfektionistiluonteeni vaati selkeästi aikataulutettua ja ravitsemuksellisesti puntaroitua kaavoitelmaa ennen jokaisen yksittäisen parantumisyrityksen aloittamista; hetken mielijohteen laukaisema ruokavalionmuutos ei olisi tullut kuuloonkaan. lisäksi perusteellisesti pohdittu ajoitus kantoi suurta merkitystä, sillä uuden uljaan aikakauteni tuli astua voimaan kaikin puolin täydellisellä hetkellä. kalenteroin terveen elämäni alkamaan aina jonkinlaisen taitekohdan yhteydessä: kellon lyödessä kaksitoista uudenvuodenyönä, lukukauden ensimmäisenä päivänä, jouluaattona, juhannuksena, kesälomamatkan alussa, koeviikon päättyessä, mökkiviikonloppuna, maanantaina. parantumisen käynnistäminen kesken päivän oli sula mahdottomuus, sillä sen oli tapahduttava heti aamusta alkaen, ennalta ohjelmoidun kellontarkan ruokasuunnitelman mukaan - jokainen harvoista spontaaneista syömiskerroistani peilautui siis mieleeni ruokavaliorikkomuksena, ja sääntöjen uhmaamista seurasi aina kurinpalautus. vaikka kuvittelin hallitsevani suhdettani ruokaan, oli tilanteeni tosiasiassa täysin ylösalainen: sairauteni syveni hetki hetkeltä, sillä illusioimani kontrolli oli kääntynyt itseäni vastaan, ja parantumiskyvykkyyteni mureni pysäyttämättömällä vauhdilla.

hiljalleen tietoisuuteeni alkoi hiipiä ymmärrys parantumisen todellisesta vaikeudesta. aloin käsittää tervehtymiseen vaadittavaa työn määrää, ajatusmaailman muuttamiseen tarvittavaa aikaa ja vartalon naisellistumisen pakostakin tuottamaa tuskaa, sillä vaikkei anorektisuus missään määrin vastannutkaan kauneusihannettani, symboloi se sairaissa silmissäni kurinalaista, elämää selkeyttävää kontrollia - ja kyseisen hallinnan tunteen menettämistä pelkäsin enemmän kuin kuolemaa.

olin luonut itselleni äärimmäiset koulupaineet perfektionistisella suorituskäyttäytymiselläni. koko lähipiirini ymmärrettävästi oletti minun kantavan kotiin pelkkiä kymppejä, sillä olin tehnyt niin jo vuosien ajan, vaikkei kukaan muu kuin minä itse sitä ikinä ollut vaatinutkaan. keinotekoisilla rajoillani pyrin tuomaan seesteisyyttä elämääni, joka tuolloin tuntui pirstoutuvan palasiin. olin hyvin epävarma naiseudestani, ulkonäöstäni, tunteistani, valinnoistani, osaamisestani ja riittävyydestäni. lisäksi kävin läpi henkilökohtaista uskonkriisiä, ja perhettämme hajottivat monet keskinäiset arvomaailmaristiriidat. täydelliset koulunumerot toimivat ikään kuin myönnytyksinä itselleni; niillä pystyin hetkeksi todistamaan osaavani ja riittäväni. lukemisen taulukoittama elämä toi turvaa ja stabiiliutta, naamioi ahdistavan sielun poltteen koulupaineiden jatkoksi, eikä jättänyt tilaa arvokysymysten pohtimiselle: kunhan vain vastasin koekysymykseen oikein, ei näkemyksessäni voinut olla mitään kyseenalaistettavaa.

koska en yön pikkutunteihin asti venyneestä lukemisestani huolimatta voinut olla erehtymättömän varma täydellisten arvosanojen saavuttamisesta, tuntui syömisten kontrolloiminen rajojani turvanneelta lisältä: vaikka koenumerot pettäisivät, jäisi jäljelle ainakin yksi elämänalue, jossa täydellisyys olisi joka päivä tavoitettavissani. millintarkat ruokasuunnitelmat ja maailman jakaminen ravintoainetaulukoihin toivat minulle lohdullista hallinnan tunnetta hajota uhannutta elämääni kohtaan.

tiedostettuani tilanteeni laajuuden, ongelmieni vakavuuden ja parantumisprosessin vaativuuden aloin miettiä uutta siirtoa. kuten olen aiemminkin kertonut, itse kokemani syömishäiriöterapia ei ollut ensisijainen ratkaisu ongelmiini. päällimmäinen syy lienee ymmärrettävissä: suhteeni terapeuttiin ei toiminut, ja koin vieraalle, vastareaktiottomalle ihmiselle juttelemisen hyvin vaikeaksi. lisäsyy saattaa puolestaan vaikuttaa jokseenkin käsittämättömältä: terapiassa käyminen tuntui nimittäin kierolla tavalla velvoittavan sairaana pysymiseen. tiedän, etten ole ollut yksin tuntemuksineni; samankaltaiset nurinkuriset ajatusmallit ovat surullisen tuttuja monelle sairastavalle. niiden taustalta löytyy kuitenkin jossain määrin pätevä logiikka: alipainosta tai muusta ulkoisesta häiriön merkistä pidettävä kiinni, sillä silminnäkyvä oireilu on ainoa takuuvarma keino saada apua pahaan oloonsa. jos paino alkaisi nousta ja tilanne sen myötä ulkoisesti korjautua, oikeus avunsaantiin muuttuisi huomattavasti uhatummaksi, vaikkei paha olo alakaan välittömästi helpottua - lisäkilot tuovat aluksi mukanaan vain uutta ahdistusta. kovinkaan usein syömishäiriö ei ala jyrkällä laihtumisella, sillä sen pohjalla on aina psyykkinen ongelmavyyhti, joka vaatii aikaa, altistavia olosuhteita ja vaastaanottavaista luonnetta kehittyäkseen sairaudeksi. syömishäiriö on yhtä lailla oman henkisen pahan olonsa konkretisoimista kuin kehonsa viiltely tai ei-kuolettaviksi suunnitellut lääkeyliannokset. samalla ne ovat muiden silmien nähtäväksi tuotuja hätäsignaaleja, sillä avun tarve on huutava, mutta verbaliikka ei useinkaan riitä: itsetuhoinen käytös saa hoitotahoilta aina tehokkaamman vastauksen kuin pelkät pahasta olosta kertovat sanat. parantumisen myötä tulevat kilot pelottavat siis paitsi itsessään, myös niiden jatkeena tulevan potentiaalisen yksin jäämisen vuoksi: kuka auttaa sitten, kun ulkokuori ei enää anele armoa? on hyvin valitettavaa, ettei syömishäiriöhoitoon varatuilla nykyresursseilla pystytä takaamaan useallekaan potilaalle riittävän pitkäaikaista jälkihoitoa, joka kuitenkin olisi suunnattoman tärkeää todellisen parantumisprosentin nostamiseksi.

itselleni parhaiksi keinoiksi osoittautuivat lopulta syöksykierteeni katkaiseminen lyhyellä osastojaksolla, vahva vertaistukitoiminta, keskustelut itselleni tärkeiden aitojen ihmisten kanssa ja tunteideni purkaminen kirjoittamisen avulla. vaikkei terapia ollutkaan kohdallani paras vaihtoehto, en missään tapauksessa tahdo väittää, etteikö siitä olisi yhdellekään syömishäiriöiselle apua - jollekulle juuri se saattaa toimina tienä terveyteen. jokaisella meistä on oma polkunsa kuljettavanaan, eikä kahta täysin samanlaista parantumistarinaa ei löydy. siksi myöskään yhtä oikeaa parantumistapaa ole, vaan oikeita tapoja parantua on yhtä monta kuin parantujiakin. joku hyötyy eniten säännöllisistä käynneistä psykiatrin luona, joku toinen taas vertaistukitoiminnasta; kolmas löytää parhaan avun syömisongelmattomien ihmisten esimerkin parista, neljäs ravitsemusterapeutin vastaanotoista, viides piirtämisestä ja kirjoittamisesta, kuudes osastohoidosta; joku tarvitsee näistä jokaista, joku toinen taas ei ainoatakaan. tärkeintä on pystyä tavalla tai toisella käsittelemään sairauttaan, sillä parantuminen vaatii taustojen kartoittamista, syiden ja seurauksien etsimistä, ajatusmaailmansa uudistamista ja lukemattomia kivun kirvoittamia kyyneleitä.

yleispätevien parantumislinjausten sijaan onkin vain vaihtoehtoisia toimintamalleja, joiden joukosta on löydettävä omansa. se on pitkä ja uuvuttava prosessi, joka vaatii lukuisia epäonnistumisia, sillä virheetöntä parantumisprosessia ei olekaan. epäonnistumiset eivät kuitenkaan ole puhtaita tappioita vaan väistämättömiä, eduksi käännettäviä etappeja matkalla terveyteen: jotta niitä voi ylipäänsä kohdata, on jo täytynyt saavuttaa vertailukohde parantumisensa lähtötilanteelle, ja vain vastoinkäymisiä kokemalla voi osoittaa myös pääsevänsä niistä yli, edistyvänsä parantumisessaan ja elämässään.

surullisen monen syömishäiriöisen ajatukset kieroutuvat jossain vaiheessa siihen pisteeseen, jossa sisätautiosasto alkaa vaikuttaa tavoittelemisen arvoiselta saavutukselta, eräänlaiselta kunniakkaalta merkkipaalulta syömishäiriöuralla. rytmihäiriöitä hälyttäväitä sydänkäyristä ja nestemäistä ravintoliuosta syöttävistä nenä-mahaletkuista tulee päämääriä, jotka saavuttamalla ansaitsee uutta arvostusta: saa nimensä vakavasti sairaiden kirjaan, ottaa merkittävän askeleen lähemmäs kuolemaa ja ansaitsee sairauden sumentamissa silmissä korkean aseman. pitkät jaksot psykiatrisilla osastoilla herättävät häiriön saastuttamissa piireissä kunnioitusta ja tuovat omanlaistaan arvovaltaa, mikä luonnonvastaisuudessaan osoittautuu terveille käytännössä mahdottomaksi ymmärtää - aivan kuten lähes koko muukin filosofia syömishäiriöiden satojen esiintymismuotojen takana. osittain tämän takia lähipiirin on hyvin vaikea onnistua auttamaan sairasta omaistaan tämän vääristyneen maailmankuvan muuttamisessa - eikä se tosiasiassa ole heidän tehtävänsäkään. siksi jokaisella sairastuneella tulisi olla oikeus itselleen soveltuvaan ammattiapuun, sillä ammattilaisilla on työnsä puolesta kokemuksen tuomaa ymmärrystä, joka parhaimmillaan pääsee hyvin lähelle sairastavan ajatusmalleja. samalla ammattilaiset kuitenkin pysyvät turvallisella etäisyydellä potilaan elämästä, sillä heillä ei ole sairastajaan perheenjäsenten kaltaista tunnesidettä, joka polttaa helposti auttajan roolin ottavat läheiset loppuun. pätevä ammattiapu toimii siis useimmiten kaikkien osapuolten parhaaksi: sairastava saa tarvitsemaansa apua, läheiset pääsevät sopivasti irrottautumaan ympärivuorokautisen terapeutin nimikkeestään, ja potilaan alituiseen soimaava omatunto vaimenee hieman omaisten olon helpottumisen myötä.

kaikista tärkeintä parantumisen kannalta on kuitenkin sairastavan oma tahto kääntää elämänsä suunta kohti terveyttä, sillä loppupeleissä pallo on aina sairastavalla itsellään. todellinen motivaatio ja valmius muutokseen ovat ensisijaisia tekijöitä, sillä ilman niitä parantumishalukkuus jää vain kauniiksi sanaksi. vaikka tervehtymiseen liittyvä pelko on väistämätöntä, siitä huolimatta sairastavan on sielunsa jokaisella sentillä tahdottava parantumista. on tyypillistä, etteivät ajatukset siltikään kulje tekojen kanssa käsi kädessä heti alusta alkaen: yleensä teot ovat seurausta muuttuvalle ajatusmaailmalle. ajatuksen tasolle luotu teoria on kiistämättä aina toimivan suunnitelman pohja, mutta niin pitkään kuin sen sovittaminen käytäntöön uupuu, se ei itsessään riitä. itse ehdin julistaa parantumisen sanomaa useamman vuoden ajan ennen kuin lopulta uskalsin soveltaa saarnaani jokapäiväiseen elämääni - eikä todellinen parantumiseni alkanut ennen pelon, kaloreiden ja kertyvien kilojen kohtaamista. valitettavasti aina löytyy myös heitä, jotka vannovat haluavansa parantua suostumatta kuitenkaan hyväksymään kehonsa väistämätöntä muuttumista, vaikka tilanne on yhtä paljon toteutettavissa kuin suihkussa käyminen kastumatta. syömishäiriöstä parantuminen on elämän jokaiseen osa-alueeseen ulottuva, äärimmäisen kokonaisvaltainen muutos, joka vaatii suuria muutoksia niin mieleltä kuin keholta.

tie terveyteen on pitkä ja kivinen, ja jokainen sen kulkija astelee omanlaistaan reittiä. joidenkin matkan varrelle osuu pitkiä sairaalajaksoja, toisille ei osastoja ollenkaan; on heitä, jotka tarvitsevat kerralla suuria muutoksia ja heitä jotka etenevät mieluummin pienin askelin; osa kaipaa kliiniseksi luonnehdittavaa hoitoa, toiset taas aidosti sydämensä avaavia ihmisiä. matkan aikana tutuiksi ehtivät tulla hetket, joina ainoa mielessä pyörivä ajatus on kuolettaa sisintä repivä kipu keinolla millä hyvänsä: vuodattaa se ulos kyynelkanavista syöksyvinä ryöppyinä, kurkkua vereslihalle repivinä vatsahappoina, uuvutetuista lihaksista sykkivinä hikipisaroina, vuolaina verisinä virtauksina. todellisuuden turruttaminen ei kuitenkaan auta, sillä tärkeintä on asian käsitteleminen: maton alle lakaistut roskat eivät maadu itsestään, vaan niiden muodostamaan möykkyyn kompastuu kerta toisensa jälkeen, jollei niitä siivoa pois. uskon, että sanoilla on yksi ratkaisevimmista merkityksistä kivun pysyvässä poistamisessa. vaikka ne saattavat syntyessään satuttaa enemmän kuin terävinkään veitsi, ne puhdistavat sisimmän aidosti ja avaavat vuosikausienkin takaiset kahleet, jotka sumeilematta ovat raastaneet vankinsa sielua vereslihalle. kun sanoihin lisätään vielä vahva oma tahto ja vastoinkäymisiä kavahtamaton periksiantamattomuus ja hyväksyntä virheettömän parantumisen mahdottomuudelle, on kartta kohti terveyttä valmis.