ystävilleni kerroin vasta kevään käännyttyä kesäksi. halusin puhua mieluiten kahden kesken, ja vietin ensimmäiset lomaviikot rakkaitani tavaten ja jutellen. kerroin aurinkoisena iltapäivänä esplanadin nurmikolla, helteen paahteessa tuulettomalla takapihalla, hämärän laskeuduttua kotitalon sohvalla. sanat ryöppysivät suustani vuolaana virtana, ja tunsin oloni keventyvän jokaisen kohtaamisen jälkeen. ystäväni suhtautuivat juuri niin ihanasti kuin saatoin vain toivoa - olivathan he kaikki tietoisia tilanteestani ja odottaneet jo pitkään, milloin olisin valmis kertomaan. sairauteni julki tuleminen helpotti elämääni suunnattomasti, sillä pääsin vihdoin eroon ainaisesta selittelystä ja sisintäni rikkoneista valkoisista valheista, joiden läpi oli nähnyt jokainen.
aloin hiljalleen puhua enemmän ja enemmän, suoremmin, kiertelemättä, jaksamatta tuntea häpeää. kun syysmyrskyjen myötä puut pudottivat lehtensä ja paljastivat pinnanalaisen olemuksensa, tunsin itsekin riisuutuvani, jättäväni kuortani koristaneet kaunistelut taakseni ja näyttäväni alastoman totuuden. en halunnut enää käyttää läpinäkyviä valheita enkä häpeällisen huonoja tekosyitä, ja olin rajattoman kypsynyt ainaiseen selittelyyn, jota syömättömyyteni vaati lähes joka tilanteessa. vaikka syömishäiriöni ei vielä tuolloin helpottanutkaan, osa ahdistuksestani kuitenkin katosi kaapista ulos tulemisen myötä; jatkuva valehtelu oli painanut omaatuntoani lyijyäkin raskaampana ja saanut minut välillä iltaisin itkemään itseni syyllisyydentunteesta uneen. nyt ne ajat olivat poissa, ja minun täytyi enää selvitä sen pahimman kanssa - itseni.
olin käynyt keväästä lähtien säännöllisesti syömishäiriökeskuksen psykologilla, vaikka jo ensimmäisellä kerralla olinkin tajunnut, ettei terapia ollut minun väyläni parantumiseen - se oli liian steriiliä. käynnit sujuivat aina täysin samalla muotilla: terapeutin "mitä kuuluu?" -kysymyksen jälkeen minun oli hoidettava keskustelu loppuun asti, ja jos olin liian väsynyt puhuakseni, saatoimme istua minuuttikaupalla sanomatta kumpikaan mitään. koin tilanteen hyvin vaikeaksi, sillä kaipasin vuorovaikutusta, johdattelua aiheesta toiseen, normaalia vastavuoroista keskustelua ja aitoa lämmintä ihmistä, mutta terapeuttini koulutussuuntauksen lähestymistapa oli freudilaisempi. lisäksi hyvin pian tajusin, ettei terapia avannut minulle enää uusia lukkoja. uskoisin, että olin jo omassa päässäni prosessoinut niin paljon sairauteni syy-seuraus-suhteita, etten tarvinnut enää taustojeni selvittelyä tai apua ajatuskuvioideni ymmärtämiseen, ja juuri niihin terapiani pääasiassa keskittyi. tietoisuuteni taso oli korkealla, mutten siitä huolimatta pystynyt pääsemään eteenpäin, ja tajuntaani alkoi jo tuolloin etsiytyä ymmärrys kaikista konkreettisimman hoitomuodon tarpeestani. kesti kuitenkin vielä puolitoista vuotta, ennen kuin päädyin osastolle.
lopetin terapian seuraavana keväänä, juuri ennen ylioppilaskirjoituksiani. kevätjuhlien ja pääsykokeiden jälkeen romahdin, sillä alituisen opiskelun aikatauluttamalta elämältäni oli kadonnut pohja lukemistarpeen poistuttua. heinäkuun lopussa postiluukusta tipahti paksu kirje yliopistolta, mutta vaikka yritin iloita kaikkien minua onnitelleiden mukana, olin liian syvällä tunteakseni mitään. päivien vieriessä sisimpääni kuitenkin hiipi taas vanha tuttu ahdistus, joka syömisten lisäksi johtui tällä kertaa myös tuolloin tajuamani todellisen väsymykseni määrästä: olin niin loppuunpalanut, etten jaksanut enää edes itkeä, vaikka sielussani satoi kaatamalla. siltikään en osannut vaatia taukoa, vaan vastaanotin paikan ja aloitin opinnot syksyn saavuttua.
syömishäiriöni oli edelleen hyvin vaikea ja masennukseni todella syvä, ja tunsin olevani vankina umpikujilla täytetyssä labyrintissa. lopulta päätin tarttua viimeiseen mielessäni kyteneeseen pakokeinoon: alottaisin uuden elämän uuden opiskeluympäristön myötä. vaikka arkeni oli helpottunut suuresti sairaudestani kertomisen jälkeen, ei syömiseni ollut helpottunut eikä parantumiseni edistynyt - koulun loppumisen aikaansaaman romahduksen jälkeen oikeastaan päinvastoin. nyt kuitenkin näin edessäni pienen heikon mahdollisuuden yrittää pysäyttää loppumattomalta tuntunut alamäkeni ja pyrkiä valoa kohti, vaikka luottoni sen onnistumiseen oli hyvin vähäinen. ensimmäisenä yliopistopäivänäni kuitenkin heräsin ajoissa, meikkasin nätisti, sidoin hiukseni poninhännälle, pukeuduin siististi, suihkutin päälleni kevyen naisellista tuoksua - ja päätin olla normaali nuori aikuinen.
jätin siis tarkoituksetta kertomatta opiskelukavereilleni syömishäiriöstäni, enkä aluksi ajatellut kertoa masennuksestanikaan, mutta kahden viikon kuluttua tapahtuneen totaalisen hajoamiseni jälkeen katsoin parhaaksi kertoa puolet totuudesta. aloin puhua avoimesti masennuksestani, mutta syömishäiriön halusin yhä säästää itselläni, vaikka ymmärsinkin, että ulkomuotoni varmasti herätti mietitystä. podin huonoa omatuntoa koko totuuden kertomatta jättämisestä, mutta minulla oli siihen syyni: taustaani tuntemattomassa seurassa koin parantumisen saattavan käynnistyä helpommin kuin vanhoissa tutuissa piireissäni, sillä kukaan yliopiston uusista ihmisistä ei olisi sivustakatsellut elämääni vuosikausien ajan eikä siten osaisi suhtautua syömisiini minkäänlaisella ennakkoasenteella. ei, en missään tapauksessa halua väittää, että vanhat ystäväni olisivat millään tavalla vaikeuttaneet syömistäni tai olleet kannustamatta minua siihen, sillä tiedän heidän tehneen aina parhaansa syömisteni helpottamiseksi. vika ei siis ollut heissä vaan pelkästään minussa itsessäni: tunsin, että he olivat niin tottuneet syömättömyyteeni sekä omituisiin ruokatapoihini, ettei niiden muuttaminen ollut enää helppoa eikä tarpeellista, sillä ystäväni hyväksyivät minut sairaanakin - joskin surullisina. siksi uudessa, omituisuuksiini tottumattomassa ympäristössä syömisen normalisoiminen vaikutti helpommalta, sillä kaikki odottaisivat minun syövän yhtä tavallisesti kuin muutkin.
en yrityksistäni suunnitelmistani huolimatta onnistunut ottamaan tavakseni päivittäistä lounasta jossakin yliopiston useista kahvilaravintoloista, vaan jättäydyin niistä jo pian pois tajuten epäilysten viimeistään tuolloin heräävän. masennuksesta kertominen helpotti osaltaan, sillä saatoin vedota sen aiheuttamaan näläntunteen katoamiseen, joka usealle masennuspotilaalle on tuttua. ystävystyessäni paremmin useamman opiskelukaverini kanssa aloin tuntea polttavaa tarvetta kertoa myös syömishäiriöstäni, mutta koska jollain tasolla yhä ajattelin pystyväni korjaamaan syömiseni omin voimin, en uskaltanut riskeerata mahdollisuuksiani; tunsin, että kynnykseni osallistua yhteisiin illanviettoihin sekä muihin opiskelijatapahtumiin ja syödä niissä normaalisti kaikkien muiden tapaan olisi minulle paljon matalampi, jollen aluksi pohjustaisi opiskelupiiriäni tietoisuudella sairaudestani. jos olisin ollut realisti, olisin ymmärtänyt, etten ollut missään määrin kykeneväinen osallistumaan yhteenkään kotini ulkopuolelle poistumista vaativaan aktiviteettiin, joten totuuden kertominen olisi varmastikin vain helpottanut. en kuitenkaan enää osannut pyörtää tekemääni ratkaisua, joten päätin luottaa opiskelukavereideni omaan ymmärrykseen sairauteni todellisen luonteen ilmitulon kohdalla.
päädyin siis alunperin salailuvalintaani vain ja ainoastaan oman parantumiseni edistämisen nimissä, en halustani olla epärehellinen tai harhaluulosta, ettei yliopistopiirini olisi voinut käsittänyt asian oikeaa laitaa. rakkaat opiskeluystäväni, olen edelleen hyvin pahoillani kanssanne käyttämistäni totuuden kaunisteluista, mutta toivon, että ymmärrätte. jaksoitte aina kutsua minua yhteisiin illanistujaisiin, vaikka tiesitte minun kieltäytyvän, ja jaksatte edelleen pitää yhteyttä, vaikka olen ollut pitkään poissa. kiitoksia teille tuhannesti.
vaikka jätinkin suuren osan ensimmäisen yliopistosyksyni kursseista myöhemmälle ajankohdalle, ei paha oloni helpottanut pisaraakaan. omanarvontuntoni vaipui pohjalukemiin nähdessäni, kuinka muut kanssani samanaikaisesti aloittaneet opiskelijat suorittivat kurssejaan ongelmitta, suunnittelivat kandintöitään ja aloittivat sivuaineitaan muun elämänsä ohessa. ymmärtäväinen omalääkärini yritti saada minut jäämään sairauslomalle, mutten kyennyt siihen, sillä sairauteni ruoskasi minua suorittamiskyvyttömyydestäni ja sylki päälleni pilkaten minua laiskaksi epäonnistujaksi. syömishäiriööni liimautunut perfektionismi taivasteli opiskelukykyni luhistumista ja pakotti minut pyrkimään täydellisyyksiin edes niissä muutamissa kursseissa, joita yritin yhä tehdä. itsevihani velloi suunnattomana massana sisälläni ja sai minut tuntemaan itsenikin yhtä suunnattomaksi, vaikka olin vakavasti anorektinen ja kärsin jatkuvasti sydänoireista. olisin halunnut kirjoittaa sisimpääni repineen myrskyn hiljaiseksi, mutten pystynyt siihen, sillä keskitin kaiken elintoiminnoiltani jääneen energian opiskelemiseen.
suureksi onnekseni kohdalleni sattui lämminsydäminen aikuinen ihminen, joka jaksoi kuunnella ja halata, ja jota kiitän todella suuresti siitä, että hän jaksoi kuunnella ongelmiani ja olla lähelläni, kun olin hajota. hän auttoi minua estämään mielenterveyttäni murentumasta kokoamattomaksi palapeliksi, ja olen hänelle ikuisesti kiitollinen.
ajatusmaailmani alkoi hiljalleen parantua, mutta teorian soveltaminen käytäntöön vei aikaa. viime kesästä lähtien, alettuani vihdoin parantua myös fyysisesti, olen puhunut entistä avoimemmin. kerron aina kysyttäessä ja välillä kysymättäkin, en arastele keskustella aiheesta ruuhka-aikaa bussipysäkillä tai kansoitetussa kahvilassa, julkaisen kirjoituksiani kaikkien nähtäväksi ja puolustan syömishäiriöisten oikeuksia niin pitkälle kuin jaksan ja pystyn.
syömishäiriöt ovat yleistymässä yhtä suureksi länsimaiseksi ongelmaksi kuin kansantauteinamme tunnetut syövät sekä sydän- ja verisuonisairaidet. viimeksi mainittujen hoitoon ja tutkimuksiin syötetään merkittävästi verorahoja, mutta erityisesti nuorta väestöä koetteleviin syömisongelmiin panostetaan vain heikosti - ottamatta huomioon, että tämänhetkinen nuoriso on tulevaisuuden työtätekevä ikäluokka, jonka henkisen kapasiteetin särkyessä kansantalous tulee kärsimään.
mielestäni on hyvin hämmentävää, miten vähäisen osan syömishäiriöt yhä muodostavat yhteiskunnallisesta debatista, vaikka ne ovat todellinen aikapommi. niiden laajamittaisista seurauksista tulisi puhua julkisuudessa huomattavasti nykyistä enemmän, jotta syömishäiriöhoito tehostuisi vielä pommin tikittäessä eikä vasta määrittämättömässä tulevaisuudessa räjähdyksen jo tapahduttua. on huutava vääryys, että terveydenhuollon silmissä fyysisellä sairaudella on yhä psyykkistä sairautta suurempi painoarvo, vaikka juuri psyykkisten ongelmien kohdalla avun hakeminen on hälyttävän suuren kynnyksen takana. omasta kokemuksesta tiedän, että syömishäiriöstä puhuminen vaatii pohjustuksekseen monivaiheista itsetutkiskelua ja pitkäaikaista rohkeuden keräämistä, sillä sairaus myöntää olemassaolonsa kantajalleen usein vasta kieltovaiheen jälkeen, ja ulkopuolisten reaktiot pelottavat pitkään. valitettavasti useassa tapauksessa etenkin iäkkäämmälle ympäristölle kertominen vaatii yhä suurta siviilirohkeutta: siinä missä jotkut torjuvat koko sairauden ja käskevät istumaan ruokapöytään, toiset syyttelevät sairastunutta itsekkyydestä ja kehottavat miettimään nälkämaiden lapsia. onneksi on myös kasvavassa määrin heitä, jotka suhtautuvat syömishäiriöön kuin mihin tahansa muuhun sairauteen - mutta suuremmassa mittakaavassa koko kansan tietoisuus on vielä aivan liian alhainen.
fyysisten sairauksien rinnalla syömishäiriövalveutuneisuus on siis yhä lapsenkengissä. esimerkiksi roosa nauha -rintasyöpäkampanjasta lienee kuullut lähes jokainen, mikä tietysti on itsessään todella hienoa, sillä arvioiden mukaan jo joka kuudes nainen saa elämänsä aikana rintasyöpädiagnoosin. mammografiat ovat arkipäivää, aikakauslehtien kansissa hymyilevät syövästä selvinneet julkkikset, joulumarkkinoille tuodaan kotikäyttöisiä rintojen tutkintaan tarkoitettuja infrapunalaitteita. mediaseksittömyydestään huolimatta syöpä on tapetilla, ja hoitoon pääseminen on automaattinen oletusarvo jokaisen diagnosoidun potilaan kohdalla. syömishäiriöisistä puolestaan vain murto-osa saa diagnoosin, sillä hoitopaikoista ja sairauteen erikoistuneista lääkäreistä on suunnaton pula - eikä diagnoosikaan vielä takaa riittävää hoitoa, sillä vain pieni prosentti sen saaneista pääsee tarvitsemaansa osastohoitoon, joka sekin vain harvoin itsessään riittää. julkisia kampanjoita syömishäiriötietoisuuden lisäämiseksi ei juurikaan ole, ja vain yksi monikansallinen kosmetiikkayritys on asettunut tukemaan syömishäiriöhoitoa. syömishäiriöön liittyvä uutisointi on lähes aina skandaalinomaista ja huomionhakuista, tietyntyyppistä sosiaalipornoa; lohduttoman harvoin jutut kertovat sairautensa selättäneistä voittajista, sillä suurin osa julkaisijoista hakee helppoa myyntivoittoa luonnonvastaista laihuutta esittelevillä shokkikuvilla.
on surullista, miten syömishäiriöön puuttuminen tapahtuu yleensä aina liian myöhään. lähipiirillä menee oma aikansa tilanteen tajuamiseen, ja kun kehon muutokset sekä muut näkyvät oireet alkavat ilmaantua, on häiriö jo liian pitkällä; pelkkä ajatuskuvioiden vääristyminen riittää köyttämään uhrin kiinni sairauteen. koska kenenkään sisimpään eivät muut kuitenkaan pysty näkemään, olisi ensisijaista pyrkiä sekä sairauden ennaltaehkäisyyn niin koulussa kuin vapaa-ajalla että myös sen maanlaajuisesti kattavaan hoitoverkostoon. tulevaisuutemme on nuorissa, ja niin ovat useimmiten syömishäiriötkin - mutta jälkimmäisten ei kuitenkaan tarvitsisi olla, jos vain yhteiskuntamme heräisi todellisuuteen.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti