the engram of insecurity

sinnikkäästä vastarinnastani huolimatta kokovartalopeilit vangitsevat yhä katseeni aina näköpiiriini ilmestyessään. vaikka kuinka yritän kuunnella omaa tahtoani, silmäni liimautuvat poikkeuksetta ensimmäisenä reisiini, viisitoistavuotiaana alkaneen kehovihani alkuperäispisteeseen. jalkojeni välille ei enää piirry vartalotyypilleni luonnotonta rakoa, jonka sairauteni vuosien ajaksi sinne veisti, vaan peilistä heijastuu kaksi terveen näköiseksi luonnehdittavaa reittä, jotka normaalisti seistessäni koskettavat herkästi toisiaan. välillä tajuan käsieni eksyvän farkkukankaalle, koettaen kiristää tuota tummansinistä strechiä kuin epäillen sen alle verhottujen reisien todellista suuruutta. toisinaan kulmieni väliin ehtii jo etsiytyä epävarmuudesta kertova ryppy, kunnes havahdun tilanteen typeryyteen, nykyisten reisieni normaaliudesta syntyvään kauneuteen ja totaaliseen tarpeettomuuteen yrittää peittää sitä. kehoni osien paksuus ei enää korreloi kääntäen verrannollisesti omaa hyväksyttävyyttäni - pienempi ei enää ole parempi, eikä normaalius merkitse liaallisuutta taikka ahneutta. siitäkin huolimatta kuvajaistani katsellessani silmäni kiinnittyvät aina ensimmäisinä reisiini, sillä tässäkin tapauksessa vuosien tottumuksesta eroon pyrkiminen on pitkäkestoinen projekti.

reisiongelmani alkoivat rippikoulukesänä. muistan edelleen tarkasti sen sisimpäni vallanneen kylmyyden tunteen, jonka lanteideni ympäristöön ilmestyneiden raskausarpien tajuaminen tuolloin aiheutti. ajattelin pitkään, että käsitykseni omasta kehostani vääristyi tuon tajuamisen yhteydessä, kunnes parantumisprosessini vaatiman itsetutkistelun seurauksena minulle valkeni, kuinka kaukaa lapsuudestani epävarmuus omaa vartaloani kohtaan versoi.

ala-asteaikojeni ensimmäisinä vuosina koulussamme työskenteli ammattitaidoiltaan epäilyksenalainen terveydenhoitaja, jonka epäsoveliaat kommentit vaikuttivat suuresti oman kehonkuvani vinoutumiseen. olin toisella tai kolmannella luokalla, kun jokasyksyisen terveystarkastuksen yhteydessä terveydenhoitaja päätti valistaa minua "hälyttävästä painonnousustani ja ylipainon rajoja hiponeista kiloistani", vaikka väitteillä ei ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa. muistan, kuinka poistuin vastaanotolta hämmennyksen valtaamana, painokäyrät ja kilolukemat päässäni pyörien - ja tunsin äkkiä muuttuneeni lihavaksi. vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, kuinka suuri merkitys tuon terveystarkastuksen tapahtumilla oli vääristyneen kehonkuvani muodostumisessa. vaikkei saamani lihavuustuomio saanutkaan monia kokemaan painoani vielä tuolloin liiallisena, vinoutti se käsitykseni omasta koostani pysyvästi, sillä mielikuvissani olen aina ollut ala-asteikäisenä pyöreä, vaikka mikä tahansa minusta tuolloin otettu valokuva todistaa tilanteen toiseksi. seitsen- tai kahdeksanvuotias minäni oli kuitenkin varsin vastaanottavaista materiaalia: pieni tietämätön tyttö, jonka oma harkintakyky ei riittänyt kyseenalaistamaan vahvalta auktoriteetilta vaikuttaneen terveydenhoitajan sanoja. myöhemmin sain kuulla, etten ollut ollut ainoa, joka oli saanut osansa terveydenhoitajamme laihuusfasismista, vaan useampi normaalipainoinen ikäiseni tyttö oli päätynyt hänen ylipainosta vihjailevien kommenttiensa kohteeksi.

asenteeni koululiikuntaa kohtaan pysyi hyvin neutraalina ala-asteen puoliväliin asti; se oli minulle oppiaine muiden joukossa, ei suosikkini muttei erityinen inhokkinikaan. vapaa-ajalla harrastettavaan urheiluun suhtauduin myönteisesti: kokeilin luistelua ja ratsastamista, kävin tenniskursseilla, pidin uimisesta, pyöräilin mielelläni. neljännellä luokalla liikunnanopettajamme vaihtuessa asetelma kohdallani muuttui. uusi opettaja harjoitti puolueellista joukkuepolitiikkaa ja suosi avoimesti heitä, jotka harrastivat kilpaurheilua tai olivat muuten vain hänen mieleensä - itse en lukeutunut kumpiinkaan. edustin keskitason kastia: en ollut huomattavan hyvä mutten myöskään ryhmämme huonoin, enkä erottunut missään määrin muista peruskuntoisista oppilaista. en siis vielä tänä päivänäkään tiedä mikä minussa oli vikana, mutta jostain syystä opettajallamme oli jotain niin suuresti minua vastaan, ettei hän arkaillut pitää sitä omana tietonaan: sain kerta toisensa jälkeen kuulla olevani huono, niin selkäni takaa kuin vasten kasvojanikin. kuin pisteeksi i:n päälle samainen opettaja tiputti päättötodistukseeni liikunnan arvosanaani numerolla, vaikka läpi ala-asteen se oli pysynyt yhtä ylempänä, eikä tasoni ollut viimeisen puolivuotisen aikana taatusti laskenut.

hiljalleen ala-asteen viimeisina vuosina hyväksyin huonommuuteni erottamattomaksi osaksi itseäni, ja menetin sen seurauksena kiinnostukseni koulunkäyntiä kohtaan, sillä minulla oli koulussa paha olla. luokkamme yhteishenki oli riitaisa, sain päivittäin osakseni sukunimeni kirvoittamia haukkumasanoja, ja liikunnanopettajamme lunasti itselleen myös toisen opetusnimikkeen: hän alkoi opettaa ruotsia, jonka pahaksi onnekseni olin ottanut valinnaisaineeksi. ruotsintunnit kirivät liikunnan kanssa samalle tuskaisan piinan rintamalle, ja suuri osa viikoistani kului seuraavan päivän tuntien jännittämiseen. pelkäsin virheilleni nauramista niin suuresti, etten enää uskaltanut tehdä huolella läksyjänikään; jättämällä ne kerta toisensa jälkeen puolitiehen aloin lopulta välttää joutumista liitutaululle sekä ääneen puhumista. mielessäni ei edes käynyt mahdollisuus, ettei vika kenties ollutkaan itsessäni: olin jo ymmärtänyt olevani niin häpeällisen huono, etten enää kokenut tarvetta pyrkiä korjaamaan tilannetta.

oma opettajani kävi vanhempieni kanssa useita keskusteluja nousujohteisesta alisuoriutumisestani. vaikken itse uskonut kykyihini, he kaikki tiesivät, että minusta löytyisi todellisuudessa kapasiteettia, eivätkä voineet käsittää, miksen halunnut valjastaa sitä käyttööni. lähipiirini tuskailut eivät kuitenkaan saaneet tilannettani parempaan suuntaan, sillä ongelmani ei ollut pelkkä laiskuus vaan myös suunnaton julkisen nöyryytyksen pelko.

vasta yläasteelle siirryttyäni tajusin, miten subjektiivista ala-astevuosinani omaksumani huonommuus olikaan ollut. uudessa, ennakko-odotuksilta vapaassa ympäristössä uskalsin äkkiä luoda nahkani ja rakentaa itseni alusta. heti seitsemännen luokan ensimmäisestä ruotsinkurssista sain arvosanaksi yhdeksikön - ja suunta oli siitä vain ylöspäin. myös liikunnan numeroni nousi samantien kahdeksaan, ja uusi opettaja kirjoitti minulle kurssin päätteeksi täytettyyn palautelomakkeeseen, ettei voinut ymmärtää, millä perusteella aiempi liikunnan numeroni oli annettu, sillä pienellä lisäpanostuksella saisin helposti nostettua arvosanani yhdeksään.

yläasteen ensimmäinen syksy oli täynnä sanoinkuvaamattomia hetkiä, jotka yksi toisensa perään puhkoivat identiteettiini pesiytynyttä alemmuuskompleksia. vuosia kestäneen näennäisen huonouteni jälkeen minut yhtäkkiä luettiin yhdeksi muista, samanarvoiseksi toisten perustasoa edustaneiden oppilaiden kanssa - ja joissain aineissa jopa keskimääräistä paremmaksi. tuntui sanoinkuvaamattomalta, kun ensimmäisiä jaksotodistuksia tuijottaessani parantumattoman huonouteni harhakuvitelma halkesi, ja tajusin ihan aidosti osaavani. vaikka valaistumisen tuottama ymmärrys paransi sorrettua itsetuntoani ja auttoi itseni häpeämisen hälvenemisessä, alkoi se pitemmällä aikavälillä muuttua positiivisesta negatiiviseksi. sen seurauksena syntyi haluni todistaa olevani hyvä myös muissa aineissa, mikä merkitsi lähtölaukausta perfektionismilleni.

vaikka itsetuntoni alkoi kasvaa arvosanojeni nousun myötä, käsitykseni omasta kehostani pysyi yhä vinoutuneena. en enää kokenut itseäni varsinaisesti lihavaksi, mutta pidin itseäni joka tapauksessa vähintään hieman pyöreänä. muutos tapahtui kahdeksannella luokalla, jolloin sain suureksi yllätyksekseni terveystarkastuksen yhteydessä kuulla, että painoni oli huomattavan laskusuhdanteinen pituuteeni nähden. vaikka terveydenhoitaja epäilikin laskun pääasialliseksi syyksi tuolloista kasvupyrähdystäni, hän tahtoi minut silti seurantaan, sillä painoni kulki selvästi normaalikäyrien alapuolella. palasin tarkastuksesta kemiantunnille pää pyörällä hämmennyksestä, tarkastellen epäluuloisena vartaloani ja yrittäen tunnustella uudenlaista käsitystä kehostani ja itsestäni: hoikkaa minua.

vuotta myöhemmin painoni oli palautunut normaaleille urille - ja varsinainen syömishäiriöni oli hyvää vauhtia käynnistymässä. edellisvuotisista terveydenhoitajan seurantakäynneistä syntynyt pyrkimykseni muuttaa näkemystäni oman vartaloni koosta ei siis ehtinyt täytäntöön asti ennen sairauteni puhkeamista. ruoan määrän rajoittaminen ja syyllisyydentunteen kehittyminen tapahtuivat hiljalleen, osittain itseltänikin salaa, alkaen lukemista piristämään ostetuista karkeista, levittyen asteittain lämpimään ruokaan, leipään, lisukkeisiin, vallaten hitaalla päättäväisyydellä koko maailmani.

sairauteni edetessä yritin pakottaa itseni liikkumaan. vihasin koko sydämestäni jokaista ottamaani juoksuaskelta, jokaista pyöräilemääni ylämäkeä, jokaista tekemääni vatsalihasliikettä ja jokaista kymmenkiloisten kauppakassien kanssa kotitaloni kahdeksanteen kerrokseen nousemaani askelta, sillä maitohappojen kirpeä polte kehossani oli kerta toisensa jälkeen saada minut oksentamaan. en muista koskaan kokeneeni aidosti endorfiinistä liikuntaelämystä; ne muutamat kerrat kun liikunta on tuottanut minulle muutakin kuin silkkaa tuskaa, on hauras hyvänolontunne hautautunut hetkessä ylleni lyöneen ahdistuksen alle. selitys on surullinen: verenmakuisen urheilusuorituksen päättyminen on merkinnyt vain lähtölaskentaa seuraavan, rasitustasoltaan vähintään edellisen veroisen suorituksen alkuun.

olen nykyisin normaalipainoinen, normaalin näköinen ja normaalin kokoinen. en muistuta fitness-lehtien kansikuvatyttöjä enkä ostos-tv:n ihmelaitteiden ylitreenattuja käyttäjiä, muttei minun heitä tarvitse muistuttaakaan. geenieni määräämä ruumiinrakenteeni tulee aina olemaan vartaloni perusta, jota en saa laihtumalla enkä kovalla treenilläkään muuttumaan. toki saattaisin halutessani saavuttaa erottuvammat vatsalihakset, pyöreämmän takapuolen tai kiinteämmät reidet, mutta jos subjektiivisesti kauniimman kehon hinta olisi runsas liikunnan lisääminen, normalisoituneen ruokavalioni kaventaminen ja sosiaalisen elämäni niukentaminen takaisin sairauden tasolle, en tahdo enää tehdä sitä. haluan oppia arvostamaan kehoani omana itsenään, oman itseni näköisenä. koska en ole ylipainoinen, kärsi liikunnalla parantuvista terveysongelmista tai ole koskaan saanut liikunnasta nautintoa, en koe tarvetta pakottaa itseäni urheilemaan. olen kuitenkin vain yksilö, enkä siksi yritä sanella yleispäteviä ohjenuoria - jollekulle toiselle syömishäiriöstä parantuvalle liikunta on saattanut olla rakas harrastus jo kauan ennen sairastumista. liika on siltikin aina liikaa, enkä siksi voi suositella yhdellekään parantuvalle turhan nopeaa urheilun pariin palaamista - tasapainon kehittämisessä menee aikansa, ja liian pikainen paluu maistuu lähinnä vain paniikinomaiselta kalorinkulutukselta. mielestäni tärkeintä onkin oppia kuuntelemaan omaa kehoaan, luonnettaan ja todellista tahtoaan löytääkseen henkilökohtaiset hyvän olon lähteensä. omani eivät ole löytyneet liikunnasta, vaan musiikista, kirjoittamisesta ja yhteisestä ajasta rakkaideni kanssa.

suvussani on paljon sydän- ja verisuonitauteja sekä korkeaa verenpainetta, joiden paras luomuhoitokeino on maltillinen liikunta muutamia kertoja viikossa. jos siis terveyteni alkaa sitä vaatia, tai jos satunkin tulevaisuudessa innostumaan liikunnasta, en toki aio pistää vastaan - kaikki käy, kunhan vain kehoni ja mieleni pysyvät terveinä ja tasapainossa. toistaiseksi liputan satunnaisen järkiperäisen hyötyliikunnan puolesta: jollen kotiin tullessani kanna mukanani ostoskasseja, saatan valita raput hissin sijaan; ostoskeskusten ruuhkaiset liukuportaat vaihdan tungoksettomiin rappusiin; kauniilla kelillä käytän raitiovaunun asemesta omia jalkojani ja käyn kummityttäreni äidin kanssa vaunulenkillä. en enää pakota kehoani päivittäisille kymmenkilometrisille kävelylenkeille, en enää harrasta loputonta kilpajuoksua ajankulua vastaan yrittämällä ehtiä vielä yhtä edemmälle pysäkille ennen bussin tuloa. en enää vihaa itseäni neljän seinän sisällä vietettyjen päivien johdosta enkä pode huonoa omaatuntoa pitkistä yöunista, vaan uskallan käpertyä raukeaksi keräksi vaikka heti aterian jälkeen ja nauttia kylläisyyden tuottamasta autuuden tunteesta kehräten itseni uneen. uskallan kaataa kahviini normaalirasvaista maitoa, uskallan ostaa ruokaa usealle päivälle pelkäämättä pian löytäväni niitä astianpesuaineen kuorruttamina roskakorista, uskallan lääkitä verensokerin laskusta johtuvaa päänsärkyä ruoalla yrittämättä turvautua nälkää viemättömiin särkylääkkeisiin.

en halua enää vihata itseäni enkä vartaloani. viha raastaa sielua liikaa; se kytee ihmisen sisimmässä ja mustaa lopulta sydämen. olen tappanut tarpeettomalla itsevihalla minuuttani jo koko elinikäni edestä, enkä enää koskaan tahdo palata entiseen. haluan oppia arvostamaan kehoani ja mieltäni, jotka ovat pitkistä sairausvuosistani huolimatta jaksaneet palautua hienosti, ja tahdon pitää niistä tästä lähtien mahdollisimman hyvää huolta.

ps. haluaisin vielä lopuksi purkaa ärtymystäni tämänhetkiseen naistenlehtien pääpuheenaiheeseen - laihduttamiseen. on uuden vuoden alku, ja lehdet julistavat jokatammikuista laihdutuspropagandaansa "eroon joulukiloista!"- ja "kesäksi kuntoon!" -kampanjoillaan. olen sairaina vuosinani itsekin kuluttanut suuria summia samoihin puhkikuluneisiin laihdutusjauhantoihin, ja vielä viime vuonnakin ostin orjallisesti jokaisen kannessaan aihetta mainostaneen julkaisun, vaikka oma suuntani olikin jo täysin päinvastainen; painonhallintaan liittyvien juttujen lukeminen luullakseni toi kontrollin tuntua, kun en sitä ruoan määrää rajoittamalla pystynyt saavuttamaan. tänä vuonna olen lähinnä hymähdellyt ärsyyntyneenä vanhoille banaaleille laihdutusiskulauseille, jotka taas kerran on edellisvuodesta muuttamattomina painettu naistenlehtien tammikuisiin kansiin. ymmärrän, että laihdutusvouhotus on median keino rahastaa, mutten siltikään voi olla näkemättä punaista aiheen tiimoilta, sillä jatkuvalla laihdutusmarkkinoinnillaan naistenlehdet luovat suuria paineita erityisesti jo valmiiksi alhaisesta itsetunnosta kärsiville teinitytöille - eikä heidän mielenterveysongelmiensa kasvulle näy loppua.