long lay the world in pain and error pining

sen odotus alkoi aina jo ennen syksyn ensimmäisiä yöpakkasia. se kasvoi puiden punertuessa, mereltä saapuvien myrskyjen pauhatessa, aamuisen kuuraniityn vaaleassa kimalteessa ja hentoisen ensilumen kietoessa maailman hellästi untuvaiseen syleilyynsä. se kutkutti vatsanpohjassa pelon ja innostuksen hurmaavan piinaavana symbioosina, antaen pientä esimakua itsestään kalenterintarkasti marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina, edeten välillä harppoen, välillä hitaasti laahustaen, välillä myös hetkeksi piiloutuen, mutta aina tiensä takaisin löytäen. se sukelsi uniini joulukuun alkaessa ja sai minut ahmimaan silmilläni kaikki vuosien mittaan keräämäni, lukemattomien haaveilevien katseitteni haurastamat joulureseptini. se koitti lopulta aattoiltana viiden aikaan, sinisen hetken väistyttyä tummuvan illan edeltä, juuri niin ihanan kamalana ja kamalan ihanana kuin olin osannut odottaakin, tuskan ja nautinnon leikaten toisiaan. haaveeni ja kauhuni kohtasivat, kun pöytä oli katettu, jouluevankeliumi luettu, ja oli aika tarttua aterimiin. perheemme yhteinen jouluateria aloitti keskiyöhön kestäneen oikeuteni syödä mitä halusin - ja vaikka pelkäsin jokaista suuhuni ohjaamaani palaa, olin unelmoinut niistä seitsemästä vapaasta tunnista koko syksyn.

joulu joululta vapauteni kuiten rajallistui enenevissä määrin, ja lopulta se vastasi lähes atomitasoista laskelmointia. koska sairaassa mielessäni jokainen haarukallinen merkitsi uusia senttejä vartalooni, pyrin minimoimaan kalorinsaantini ja samanaikaisesti kuitenkin luomaan illuusion kohtalaisen hyvästä syömisestä, sillä en halunnut aiheuttaa sydänkohtausta joulua kanssamme viettäneille isovanhemmilleni. strategia oli siis mietittävä tarkasti: mahdollisimman vähäenergisiin ruokiin keskittyminen, mahdollisimman hidas syömistahti, mahdollisimman katseilta suojattu istumapaikka ja muutama tehokas puheenaihe, jotta osan ruokailusta voisi kuluttaa keskustellen ja siten välttyä hyvän syyn turvin syömiseltä. jälkiruokakattauksen makeansyöntivelvollisuus sai minut valmistamaan sokerittomasta mehutiivisteestä ja säilykehedelmistä vähäkalorisen hyytelökakun, joka vielä tekovaiheessa oli vaikuttanut kohtalaisen turvalliselta, mutta syömistilanteessa tunne oli jo toinen: uskalsin maistaa vain pienen siivun, ja vaikka mieleni olisi tehnyt lisää, pakotti sairauteni minut vetoamaan pääruoasta aiheutuneeseen ähkyyn ja kieltäytymään ottamasta lisää, vaikkei todellisuudessa vatsani ollut puolilleenkaan täynnä.

muistan, kuinka lukion toisen luokan aatonaattona äitini keitti perheellemme ison kattilallisen riisipuuroa, jota söimme lounaaksi leivän ja luumukeiton kanssa. olen aina rakastanut riisipuuroa, joten rakastin sitä tuolloinkin, mutta anoreksia saneli reunaehdot: sain aatonaaton kunniaksi syödä yhden pienen makeutusaineella maustetun lautasellisen, kunhan jälkikäteen polttaisin riisinjyviin kiinnittyneet kalorit niin perusteellisesti kuin suinkin pystyisin. koska en kuukausia kestäneen vihanneksilla elämisen seurauksena jaksanut enää harjoittaa minkäänlaista pakkoliikuntaa, yritin kuluttaa puuron energiaa aivotyöskentelyllä ja tein rangaistuksena kymmeniä sivuja äidinkielen tutkielmaani aamuyöhön asti. kun aattoaamun koittaessa muut askartelivat pakettikortteja ja sinkoilivat viime hetken lahjaostoksilla, kävin itse tyhjentämässä ruokakauppojen vihannestiskejä ja yritin mahduttaa täyteen ahdettuun jääkaappiimme kurkkuja sekä porkkanasäkkejä, jotta olisin selvinnyt aaton jälkeisistä päivistä mahdollisimman kevyin eväin. äitini ei kuitenkaan tuntenut armoa vaan istutti minut kalkkunan ja laatikoiden ääreen myös joulupäivänä ja tapanina - ja vahti haukkana pöydän toiselta puolelta, että haarukalliseni varmasti päätyivät suuhuni, eivätkä piiloon paksujen vaatekerrosteni uumeniin. vaikka umpiväsynyt kehoni olisi kaivannut vähintään koko loman pituista lepoa, syömishäiriön pakotti minut tapaninpäivään mennessä liikkumaan; olinhan saanut muutaman päivän jouluruokailuista niin suuret määrät energiaa, että niiden turvin jaksaisin kyllä lenkkeillä ja tehdä lihaskuntoliikkeitä. juoksin verenmaku suussa lihakseni maitohapoille ja itkin yhdessä asfalttia mustanneen sateen kanssa, pisarat eivät onnistuneet sammuttamaan sisälläni kytenyttä pahaa oloa.

joulu oli kuitenkin vain ruoka-ahdistukseni kulminaatio. kahvittelut isovanhempieni kanssa, illanistujaiset perhetuttujen luona, yökyläilyt rakkaiden ystävieni kesken, yhteiset mökkireissut ja saunaillat, syntymäpäivät, rippijuhlat, valmistujaiset - kaikki sosiaaliset tapahtumat merkitsivät minulle ensisijaisesti syömisen välttelemistä ja siihen liittyvää strategiapaniikkia. ruokafobiani seurauksena jättäydyin vuosien vieriessä kodin ulkopuolisista menoista käytännössä kokonaan. kyse ei siis ollut siitä, ettenkö olisi halunnut nähdä itselleni tärkeitä ihmisiä; syömishäiriöni ja siihen symbioitunut masennus vain ottivat minusta yliotteen. vaikka olenkin aina ollut luonteeltani enemmän kotihiiri kuin energiavarastoiltaan ehtymätön party-goer, otin sosiaalisen elämäni tyrehtymisen hyvin raskaasti. pelkäsin ennen kaikkea menettäväni ystävyyssuhteeni, mikä tuntui jo ajatuksena lamauttavalta, sillä ystävyys on mielestäni yksi maailman kauneimmista asioista ja elämän suurimmista lahjoista. suureksi onnekseni vältyin sairauteni etenemisestä huolimatta yksinäisyydeltä, mistä jakamaton kiitos kuuluu rakkaille ystävilleni, jotka jaksoivat pitää minusta kiinni omien voimieni ehdyttyä.

täyttäessäni kuusitoista kutsuin ystäväni meille kotiin viettämään iltaa yhdessä. tarjolla oli suolaista ja makeaa joka lähtöön; vanhempani olivat tyhjentäneet ruokakaupan hyllyt toivoen, että rohkaistuisin vieraideni esimerkistä ja uskaltaisin syödä heidän seurassaan edes jotakin. pöytään käydessämme uskaltauduin onkimaan kanasalaatin seasta keon vaarattomiksi kokemiani tomaatin- ja kurkunpaloja ja ottamaan muutaman viipaleen juuri paistamaani uunilämmintä patonkia, jonka syntisiltä tuntuneet hiilihydraatit yritin lakaista pois mielestäni. astioita pois korjatessani noukin salaattikulhon pohjalta vielä yhden pienen kananpalasen - ja loppuiltani ajatukset kiertäytyivät tuohon silloisen kokonaistilanteeni kannalta täysin merkityksettömään energianlähteeseen. sairauteni kuitenkin löi siihen liiallisuuden leiman ja muutti sen silmissäni rajattoman ahneuteni konkretisoitumaksi, jonka saatoin tukahduttaa vain entistäkin tiukemmalla kurinpidolla heti seuraavasta aamusta alkaen. valitettavasti uudenvuodenlupaukseni piti.

18-vuotissyntymäpäiväni värittyivät jo tutuksi tulleella ahdistuksella. uudenvuodenaattona syntyneenä tunsin lähes velvollisuudekseni juoda täysi-ikäistymiseni kunniaksi, ja vaikka alkoholin kalorit pelottivatkin minua suuresti, olin päättänyt olla rohkea. vuoden viimeisen päivän lähestyessä pelkoni kuitenkin kärjistyi niin pahaksi, että päädyin paastoamaan kahden viimeisimmän vuorokauden ajan, syntymäpäiväni iltaan asti. syömättömyyteni ja vaikean alipainoni lisäksi humaltumistani vauhditti myös lähes totaalisen olemattomat alkoholikokemukseni, sillä en alaikäisenä ollut juonut kuin muutaman kerran. niinpä filmini illan tapahtumista katkesi noin kello yhdeksältä; seuraavan kerran havahduin ystäväni vessasta rakettien seremonioidessa uuden vuoden kunniaksi, oksentaen paria valko- ja kuohuviinilasillistani kaksien käsien pidellessä minua paikallani. päästyäni kotiin ja saatuani selvitettyä pääni ajattelukelpoiseksi vietin loppuyön pohtien kuumeisesti, olinko alkoholin vapauttamana kenties sortunut syömään uudenvuodenvastaanottajaisilla jotain. alaikäisyyteni muuttui täysi-ikäisyydeksi ja vuosi vaihtui seuraavaksi, mutta sama vanha ahdistus säilyi seuranani.

ylioppilaspäivästäni tuli yksi siihenastisen elämäni surullisimmista päivistä. ulkopuolisen silmin tilanteeni saattoi vaikuttaa ideaalilta: päättötodistukseni kiilteli kymppejä, olin kirjoittanut kouluni parhaat paperit, sain stipendin ja kirjapalkintoja, olin viikon päästä pyrkimässä yliopistoon lukemaan rakastamaani englantia, sisäänpääsymahdollisuuteni olivat erinomaiset ja tiesin tahtovani valmistua opettajaksi. illuusio oli kuitenkin höyhenellä särjettävissä, sillä onnelliselta vaikuttanut olemukseni oli koottu sadoista sirpaleista, ja lopputuloksen keinotekoisuudesta kertoneet säröt huusivat totuuden sanoja heille, jotka osasivat tulla tarpeeksi lähelle. avatessani silmäni tuona sateisena kesäkuisena aamuna toivon vain hiljaisesti, että selviäisin iltaan asti hajoamatta palasiksi, sillä pelkkä ajatuskin edessäni odottaneista tekohymyillä täytetyistä tunneista painoi rintaani graniitin lailla, ja pelkäsin romahtavani pahaa-aavistamattomien onnittelijoiden eteen. loppumattomalta tuntuneen päivän vihdoin muututtua illaksi pyyhin hymyn kasvoiltani ja annoin suojakilpeni särkyä. kun ystäväni suuntasivat juhlahumussa kaupunkiin, minä kaivoin pääsykoekirjani esille ja luin niitä aamuhämärään asti. kolmen vuoden uurastuksen päätteeksi en edes maistanut ylioppilaskakkuani.

tänä vuonna ensimmäistä kertaa yläasteikäni jälkeen joulu ei merkinnyt minulle monipäiväistä pakenematonta ahdistusta, vaan rauhaa ja nautintoa perheen ja ystävien kesken. aatto sujui kauniisti, levollisuuden laskeutuessa kotitalomme ympärille, joulupöydän antimien kuuluen minulle yhtä suurella oikeudella kuin kaikille muillekin. isovanhempieni lähdettyä illan tullen yllätyin itsekin kyyneleistä, jotka virtasivat sieluni syvyyksistä siitä suuresta helpotuksesta, jonka aaton onnistuminen vuosien ahdistuksen jälkeen oli tuottanut. samanlaisen kokemuksen vastaanotin myös uuden vuoden vaihtuessa. vielä edellisvuotisen syntymäpäiväni vietin kotioloissa vanhempieni seurassa, haaveillen tavoittamattoman kaukaiselta tuntuneesta vaihtoehdosta juhlia vuodenvaihdetta yhdessä ystävieni kanssa. tänä vuonna haaveestani kuitenkin tuli totta: syntymäpäiväni eivät edustaneet aiempien vuosien melankolista kategoriaa, vaan vietin ihanan illan itselleni rakkaiden ihmisten parissa, syöden ja juoden mitä halusin, miettimättä ravintosisältöjä, kuunnellen mielitekojani, ahdistumatta syömisistäni ja nauttien pyrkimättömyydestäni kuluttaa kaloriakaan niiden sisältämästä energiasta. kellon lyödessä kaksitoista löysin poskiltani joulusta tutut vedenväriset helmet.

tänä vuonna en ole tuntenut tarvetta lietsoa paniikkia todennäköisesti kertyvistä joulunajan kiloista; kehoni osaa varmasti pitää huolen tilanteen tasaantumisesta, kun juhla taas vaihtuu arjeksi. mutta jos joulun, uudenvuoden ja lukuisien vuodenvaihteeseen sattuvien syntymäpäivien seurauksena lanteilleni tahtoo pysyvästi kotiutua kilo jos toinenkin, haluaa siinä tapauksessa kehoni pitää niistä tietoisesti kiinni, enkä minäkään silloin aio niitä vastaan sotia.

tämän kirjoituksen myötä haluan toivottaa kaikille lukijoilleni rauhallista ja valoisaa uutta vuotta. ja pyydän, te jotka sairastatte, tehkää se sama uudenvuodenlupaus jonka itse tein vuosi sitten: opetelkaa rakastamaan itseänne ja antakaa itsellenne lupa syödä.