my immortal

sen piti olla aivan tavallinen helmikuinen keskiviikko. aamu oli valjennut kauniin kuulaana, auringonsäteiden kimmeltäessä pieninä timantteina lumisten puiden oksilla, keväisen valon kurkistellessa sisään ikkunaverhojen takaa. mikään omien epäilysteni lisäksi ei osannut ennakoida, että maailmani pian romahtaisi.

puhelun jälkeen istuin pieni kummitytär sylissäni ystäväni olohuoneen lattialla, puristin lasta rintaani vasten ja tuijotin television värikästä ruutua näkemättä yhtään mitään. tunsin, kuinka sunnuntai-illasta sisälläni kytenyt levottomuus ryhtyi valumaan ulos itsestäni ja kuinka sen jättämään tyhjiöön alkoi tulvia repivää tuskaa, sillä rauhattomuuteni taustalla poltellut pelko oli juuri vahvistunut todeksi. jo kysymystä "onko jotain tapahtunut?" esittäessäni tiesin tulevani kuulemaan pahimman mahdollisen vastauksen, mutta annoin silti vaihtoehtoa välkehtivien sanojen syntyä ja elätellä toivoa pienen rukouksen tavoin. puhelimen ruudun kyyneleet virtasivat vuolaina poskillani, mieleni kielsi lakkaamatta totuutta ja korvissani takoi toistuvasti ajattelukykyni lamaannuttanut lause: "nanna on kuollut." jolleivät pienet ruskeat nappisilmät olisi tuijottaneet minua täynnä suurta hämmennystä, olisin huutanut itseni hajalle.

tutustuimme nannan kanssa syksyllä 2008 lapinlahden sairaalassa, jossa olimme samanaikaisesti osastohoidossa. kuten itsellänikin, myös hänellä oli taustallaan pitkä ja kirjava sairaushistoria, mutta itseni tavoin hänkin pyrki siitä huolimatta kohti terveyttä. löysimme yhteisen aaltopituuden jo muutamassa päivässä, ja uppouduimme sen jälkeen kymmeniin keskusteluihin aina tilaisuuden tullen. lähetin nannalle muutaman kannustavan tekstiviestin hänen ensimmäisen parituntisen kotilomansa aikana, sillä kokemuksesta tiesin, miten haasteellista oman ateriasuunnitelmansa noudattaminen olisi ilman hoitajien tarkkaavaista katsetta ja sairaalan tiukkoja sääntöjä. ne muutamat viestit loivat pohjan puhelinyhteydenpidollemme, joka tiivistyi päivittäiseksi kotiinlähtöni jälkeen ja kasvoi seuraavan vuoden kuluessa lämpimäksi ystävyydeksi.

nanna oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta tunsin itseni aina hänen isosiskokseen; hän herätti minussa suojeluvaistoni heti tapaamisemme ensihetkellä. suhteemme oli alusta alkaen hyvin sisarusmainen: pyrin kannustamaan häntä parhaani mukaan ja ilmaisemaan avoimesti välittämiseni, mutta olin myös tiukka hänen syömistensä sekä pakkoliikunnan suhteen, sillä ilman selkeitä rajoja hän luisui helposti väärille raiteille. hän oppi luottamaan minuun hyvin nopeasti, ja tajusin pian tietäväni hänen asioistaan enemmän kuin hoitohenkilökunta, sillä minulle hänen oli helpointa puhua.

en voi väittää, etteikö ystävyytemme olisi ollut minulle aluksi raskasta. ajatukseni olivat jo melko selvillä vesillä tutustuessamme, mutta olin vielä tuolloin vaikeasti alipainoinen, ja koska sairaalajaksoni jäi vain pariviikkoiseksi, minulla oli kova työ omien syömistottumuksieni korjaamisessa lyhyeksi jääneen osastohoitoni jälkeen. en kuitenkaan halunnut katkaista välejämme, sillä näin nannassa potentiaalia: hänen parantumishalunsa oli todellista ja hänen yrityksensä päästä eteenpäin aitoa, vaikka takapakit koettelivatkin häntä jatkuvasti.

sain nannalta hätääntyneen tekstiviestin muutamia tunteja osastolta lähtemiseni jälkeen. en ollut jaksanut kertoa asiasta juuri kenellekään, sillä olin saanut käydä vanhempieni kanssa kovan kädenväännön kotiinpaluustani kanssa, ja kun vihdoin sain heidän suostumuksensa, halusin vain poistua osastolta mahdollisimman pikaisesti. vastasin hänelle olevani hyvin pahoillani, etten ollut etsinyt häntä käsiini ja kertonut kasvotusten päätöksestäni, mutta hän ei ollut vihainen eikä loukkaantunut - ainoastaan huolissaan. saatuani hänet vakuuttuneeksi, ettei parantumishaluni ollut kadonnut kotiinpaluun myötä, ja kerrottuani, että tahtoisin edelleen tsempata häntä kohti terveyttä, saatoin tuntea hänen huojennuksensa huokuvan tekstiviestien läpi. sinä iltana otettiin osaston ulkopuolisen yhteydenpitomme varsinaiset ensiaskeleet, jotka ajan mittaan kasvoivat kulkemaan yhteisiä jalanjälkiä.

nannan osastojakso loppui reilun viikon päästä oman lähtöni jälkeen. hänen hoitonsa oli jo ennalta sovittu neliviikkoiseksi, niin sanotuksi intervallihoidoksi, jonka tarkoituksena oli palauttaa nopeasti mieleen aiempien hoitokertojen aikana omaksutut syömismallit. vaikka nanna vihasi sairauttaan suunnattomasti ja pyrki sinnikkäästi parantumaan, kasvoi syömishäiriön valta hänessä helposti niin suureksi, että tahtonsa vastaisesti nanna vajosi osaston ulkopuolella takaisin alkuasetelmiin. kotona ollessaan hän pyrki välttämään pakkoliikuntaa, noudattamaan hänelle osastolla laadittua ruokasuunnitelmaa ja välttämään oksentamista, mutta sairaus saneli juuri päinvastaisia ohjeita, eikä nanna lukuisista yrityksistään huolimatta pystynyt pysymään syömishäiriötä vahvempana. lisäongelmia hänelle tuottivat nesteenpoistajat ja laksatiivit, joita hän käytti suuria määriä vailla todellista tarvetta. hänelle ei kuitenkaan enää annettu pitkiä osastojaksoja, vaan muutamaviikkoisten intervallihoitojen oli määrä riittää, vaikka oli silminnähden selvää, etteivät ne tukeneet tarpeeksi nannan taistoa hänen vaikeaa oireiluaan vastaan. normaalisyöminen ja kehon muuttuminen aiheuttivat jo itsessään nannalle tunteen kontrollin menettämisestä, ja sitä tehosti jatkuva hoidon päättymisen pelko, joka sai hänet kokemaan itsensä pitkäaikaispotilaita huonommaksi, tervehtymättömäksi kroonikoksi, jonka suhteen hoitotaho oli jo antanut periksi ja jota ei enää aktiivisesti pyritty parantamaan. ehkä osittain juuri siksi nanna kiintyi minuun kovasti, sillä minun silmissäni hän ei ollut menetetty tapaus; näin hänet samalla linjalla kaikkien muiden kanssa, uskoin sataprosenttisesti hänen parantumismahdollisuuksiinsa ja halusin auttaa häntä terveyden saavuttamisessa.

tekstiviestiystävyytemme ensimmäiset kuukaudet kuluivat osaltani suuressa sumussa, sillä sain tehdä paljon töitä oman parantumiseni eteen. viestit kulkivat kuitenkin tiiviisti, tavallisesti myöhään iltaisin, jolloin vuorokauden syömiset tai syömättömyydet olivat ylittäneet nannan ahdistuspisteen. osastolla laadittu ruokasuunnitelma oli nannalle pyhä, mutta hän tarvitsi jatkuvaa vakuuttelua oikeudestaan syödä - ja jollei sitä ollut epäilyksen iskiessä tarjolla, sairaus sai hänet helposti vakuuttumaan omasta liiallisuudestaan ja pakottavasta tarpeestaan jättää syömättä. syömättömyys kuitenkin johti toistuviin ahmintoihin, joiden energiamääriä nanna pyrki kompensoimaan oksentamisella, nesteenpoistajilla ja kohtuuttomalla laksatiivien käytöllä. bulimiseen käytökseen hänen kehonsa reagoi turvotuksella, mikä käytännössä tarkoitti useiden kilojen painonvaihteluita hyvien lyhyiden aikojen sisällä. koska en itse enää ahdistunut painolukemista enkä käynyt myöskään lähes koskaan vaa'alla, minua ei haitannut kuulla nannan painonvaihteluista. tajusin nopeasti, että nanna tarvitsi tiukkaa auktoriteettia, jolta saattoi aina epäilyksen iskiessä varmistaa velvollisuutensa syödä, joka asetti tiukat rajat, joka näki tekosyiden läpi eikä sallinut sairauden sepittämiä selityksiä; joka kielsi, käski ja komensi, joka ravisteli totuuteen rankoinkin sanoin ja potki lakkaamatta eteenpäin, joka uskoi normaalin elämän kauneuteen ja sen saavuttamisen mahdollisuuteen, ja jonka saattoi luottaa aidosti välittävän.

sairaalahoidossa nannan oli asetuttava osaston lakeihin: hoitosopimuksen allekirjoitettuaan potilaan oli syötävä ja juotava viidesti päivässä henkilökohtaisen ruokalistansa mukaan, hänen päivittäinen liikuntansa oli rajoitettu kahteen viidentoista minuutin kävelyyn, eikä hän päässyt käymään vaa'alla kuin muutaman kerran viikossa. osaston tarkassa valvonnassa nanna pystyi ulkoistamaan ruokailunsa sairautta vahvemmille auktoriteeteille, mutta sairaalan kiertämättömien määräysten ulkopuolella hän koki menettävänsä oikeutensa ravita kehoaan. hän oli obsessiivinen liikunnan suhteen, ja ilman minuutintarkasti valvottuja ulkoiluja ja pakkojumppaamisen kiinnijääntimahdollisuutta sairaus sai hänet helposti taivuteltua ylenpalttiseen kalorinkulutukseen. hänellä oli myös vaikea pakkomielle olla alituiseen tietoinen painostaan gramman tarkkuudella, eikä hän kotioloissa pystynyt kieltäytymään ulottuvillaan olleen vaa'an petollisilta viettelyksiltä.

kuten monien muidenkin syömishäiriöisten kohdalla, myös nannan omanarvontunto rakentui kääntäen verrannollisesti hänen painoonsa nähden: mitä enemmän hän painoi, sitä huonommaksi ihmiseksi hän itsensä tunsi. ahmiminen, oksentaminen ja paastoaminen yhdistettynä laksatiivien ja nesteenpoistajien kohtuuttomaan liikakäyttöön oli saanut hänen nestetasapainonsa vaikeasti sekaisin, minkä seurauksena hänen painonsa saattoi vuorokaudenkin sisään vaihdella suuria määriä. vaikka nanna ymmärsikin äkillisten painonvaihteluidensa johtuvan kehon keräämistä nesteistä, hän unohti tietoisuutensa nestetasapainon merkityksestä aina painoahdistuksen iskiessä. siitä johtuen kävimme lukemattomia sisällöiltään identtisiä keskusteluja, jotka rakentuivat nannan panikoimisesta ja omista rauhoittelevista vakuutteluistani, joita tarpeeksi pitkään toisteltuani sain nannan tavallisesti rauhoittumaan. myönnän, että tunsin välillä suurta turhautumista aina samojen asioiden kertaamisesta, mutta toisaalta koin nannan koiranpentumaisen kiintymyksen itseeni sydäntäsärkevän hellyttävänä, ja koska tiesin pystyväni auttamaan häntä, en halunnut jättää häntä ahdistuksensa kanssa yksin.

pitkän ja vaikean sairaushistorian seurauksena hänen kehonsa joutui helposti säästöliekkitilaan, jollei hän syönyt vähintään itselleen noudatettujen ruokalistojen käsittämää energiamäärää. vaikka nanna pyrki parhaansa mukaan parantumaan, sairaus sai hänet kotioloissa orjakseen, eikä nanna pystynyt pitämään tästäsyömisestä kiinni. säästöliekki oli hänen kehonsa puolustautumiskeino: se pyrki estämään painonlaskua hidastamalla aineenvaihduntaa ja takertumalla tiukasti kiinni jokaiseen kiloon ja grammaan. säästöliekin käynnistyttyä hänen painonsa pysyi lähes stabiilina niukasta syömisestä ja armottomasta liikunnasta huolimatta, eikä nanna siksi uskaltanut nostaa energiansaantiaan tai vähentää liikkumistaan, sillä uskoi painonsa muutoin syöksähtävän rakettimaiseen nousuun. ristiriita oli kuitenkin huutava: nanna pelkäsi suuresti kehonsa joutuvan krooniselle säästöliekille, muttei kuitenkaan löytänyt rohkeutta syömistensä lisäämiseen, sillä oireilun seurauksena hänen painonsa saattoi välillä kohota myös säästöliekin läpi, ja vaikka vakuutin hänelle nousun johtuvan pelkästä sekaisesta nestetasapainosta, hän ei tunteella ajatellessaan voinut sitä ymmärtää. osastolla säästöliekki purkaantui ja painonheilahtelu tasaantui hyvin nopeasti, sillä täsmäsyöminen ja oksentamattomuus edistivät aineenvaihdunnan toimintaa ja ehkäisivät turvotuksen syntymistä. viidestä päivittäisestä ruokailukerrasta huolimatta vaa'an lukema pysyi yleensä melkein samana koko hänen hoitojaksonsa ajan - tai saattoi jopa laskea nestekertymien poistuessa. nanna tiesi ja ymmärsi tämän kaiken, mutta ilman jatkuvaa auktoriteettien valvontaa sairauden värittämät ajatukset veivät voiton.

ainoaksi jäänyt yhteinen keväämme oli nannalle vaikea, eikä kesästä tullut juurikaan helpompi. alkuvuodesta nanna oli kuukauden mittaisella intervallijaksolla, joka auttoi häntä silminnähden, mutta aivan yhtä ilmeistä oli, että neliviikkoinen hoito jäi liian lyhyeksi. taistelustaan huolimatta nanna vajosi taas syviin vesiin, ja vasta todella huonoon kuntoon jouduttuaan hänelle annettiin pitempiaikainen hoitojakso, jonka päättymispäivää ei sovittu ennalta. nanna inhosi osastolla olemista ja potilaiden keskinäisiä lapsellisia kuppikuntia, mutta siitä huolimatta hän oli aina valmis palaamaan sairaalaan, sillä hänen suurin toiveensa oli oppia syömään normaalisti ja hyväksymään oma kehonsa.

tuon saman kevään aikana oma vointini alkoi hiljalleen kohentua ja painoni normalisoitua. mitä paremmin jaksoin, sitä enemmän pystyin antamaan itsestäni nannalle, ja kun ympärivuorokautinen väsymykseni vihdoin väistyi, katosivat alkuaikojen tuntemukseni hänestä taakkana samantien. nanna oli silminnähden onnellinen parantumiseni edistymisen puolesta, ja kun kesän jälkeen sain painoni nostettua normaaliksi, minusta tuli hänelle esikuva. se tuntui paitsi todella suurelta kunnialta, myös itseäni entistä enemmän eteenpäin luotsanneelta vastuulta, sillä tahdoin pystyä olemaan luottamuksen arvoinen.

syksyyn mennessä ystävyytemme oli syventynyt uudelle tasolle. emme pitäytyneet enää puheluissa ja tekstiviesteissä, vaan kävimme myös säännöllisesti kahvilla ja suunnittelimme yhteisiä illanviettoja. vaikka keskityimme yhä suuresti nannan sairauden käsittelyyn, pystyimme puhumaan mistä tahansa aiheesta maan ja taivaan välillä. nanna halusi kuulla elämästäni ja kaikista niistä positiivisista muutoksista, joita kalorintarkkailun jättäminen ja rasvakammon uhmaaminen olivat minulle tuoneet. hän kuunteli hymyillen, kun kerroin ystävistäni, kummitytöstäni, opintosuunnitelmistani, illanistujaisista, baarikierroksista, tekemistäni opettajan sijaisuuksista ja löytämästäni rakkaudesta. puhuimme toiveista, unelmista, haaveista, tulevaisuudesta, yhteisistä suunnitelmista; opimme tuntemaan toiselle ihmisinä, oikeina persoonina sairauden takana, ja myötäelimme toistemme hyvät ja huonot kokemukset, jotka jaoimme keskenämme. opin ajan mittaan lukemaan nannan rivien välistä pienimmätkin nyanssit; tiesin kysymättä, milloin hän kaunisteli totuutta ja minkäkin verran. minun ei tarvinnut kuin vilkaista häneen saadakseni hänet avautumaan; hän tiesi, etten antaisi periksi, ennen kuin olisin onkinut totuuden esille. hän oli ylpeä edistymisestäni ja aidosti onnellinen puolestani, ja halusin auttaa häntä pääsemään yhtä pitkälle. hän oli nähnyt minut sairauden haurastamana, seurannut parantumistani lähietäisyydeltä ja alkanut esimerkistäni uskoa, että pystyisi itsekin samaan. takaiskuja kokiessaan hän kuitenkin sortui epäröimään, jolloin asetuin aina sinnikkääseen vastarintaan; toistelin hänelle lakkaamatta, että seisoimme samalla linjalla, etten ollut häntä yhtään parempi enkä missään määrin niin erityinen, etteikö tervehtyminen olisi mahdollista muiden kuin itseni kohdalla - ja tarpeeksi pitkään jatkettuani sain hänet takaisin puolelleni.

en ikinä unohda sitä hetkeä, kun nanna kysyi nöyrästi, voisiko hän joskus saada minulta arvonimen ystävä. se kysymys kuvaisti täydellisesti hänen luonnettaan: hän oli kultainen ja hyväntahtoinen, mutta valitettavan epävarma itsestään. nanna oli tyttö, jolla oli maagiset silmät, suloinen hymy, lämmin sydän ja kupliva nauru. se mikä muille oli ilmiselvää, ei koskaan näyttäytynyt hänelle itselleen; hän ei pystynyt näkemään todellista kauneuttaan, ja hänen käsivarsissaan polttivat itsevihan lähtemättömät merkit.

syksy sujui nannalla kesää paremmin: hän oli toiveikas, motivoitunut ja uskoi terveempään huomiseen. kun talvi alkoi tehdä tuloaan ja valo väistyä kaamoksen tieltä, huomasin kuitenkin nannassa muutoksen; toiveikkuus oli vaihtunut alakuloksi, hänen silmänsä eivät enää hymyilleet eikä hänen suunsa jaksanut nauraa. tiesimme kumpikin sairaalan olevan väistämättä hänen edessään ja toivoimme hänen pääsevän hoitoon mahdollisimman pian, mutta jouduimme odottamaan vielä pitkän tovin, ennen kuin hänet otettiin neljäksi viikoksi osastolle. syömisvaikeuksien lisäksi nannalle oli kehittynyt vakavia uniongelmia, ja viimeisellä viikolla ennen sairaalaa olin jo rajattoman huolissani hänen uupumuksestaan, sillä unilääkkeistä huolimatta nanna ei saanut nukuttua kuin muutaman väsyneen tunnin. koko osastohoidon ajan nannaa piinasi myös päivittäinen kuumeilu, joka oli jatkunut lähes vuoden verran, mutta useammasta sairaalajaksosta huolimatta asia oli edelleen selvittämättä. soitin joulun jälkeen nannan lääkärille ja anelin nannalle pidempää hoitoaikaa, mutta lääkäri ei pitänyt ehdotustani merkityksellisenä, ja nanna kotiutettiin toiveidensa vastaisesti loppiaisen koittaessa. hänen uniongelmansa pahenivat heti kotiinpaluun jälkeen, ja vaikka nanna yritti omatoimisesti päästä jorviin lääkittäväksi, hänet suostuttiin ottamaan sisään vasta tammikuun viimeisellä viikolla oman terapeuttinsa määräyksestä. hoitoajaksi päätettiin täysin riittämättömät seitsemän päivää, ja viikon sairaalatasoisen unilääkityksen kuluttua nanna heitettiin ulos, vaikka hän oli edelleen kuolemanväsynyt.

seuraavan päivän iltana hänen sydämensä pysähtyi.

en vieläkään pysty ymmärtämään, että nanna on todella poissa. kun tapasimme viimeisen kerran, hän oli täynnä toivoa: kunhan unettomuus hellittäisi, hän tulisi luokseni yökylään, pitäisimme tyttöjenillan elokuvien ja irtokarkkien parissa, hän lopettaisi tupakoinnin ja hakisi sairaanhoitajakoulutukseen. nanna ei tahtonut kuolla, hän halusi elää. aina puhelintani vilkaistessani odotan, että ruudulla välkkyisi viesti häneltä; käperryn iltaisin peiton alle odottaen hänen soittavan. kaipaan hänen ääntään, hänen sanojaan ja lauseitaan, hänen vakuuttelujani vaatineita viestejään: "nanna hei, se on pelkkää nestettä, ei aitoa painonnousua. sulla on lupa ja velvollisuus syödä." hänen oli vaikea luottaa ihmisiin, mutta hän valitsi minut uskotukseen, enkä pysty sanoin kuvailemaan, miten suurelta kunnianosoitukselta se itsestäni tuntuu. se, mikä aluksi vaikutti taakalta, kasvoi ajan myötä minulle hyvin rakkaaksi ja jätti jälkeensä liian varhain lähtiessään ystävyyden kokoisen tyhjyyden.

lennä rakas, lennä,
sinun siipesi ovat vihdoin kasvaneet.

minulla on sinua suunnaton ikävä.