passport, toothbrush, and the disorder

vihaan ja rakastan sitä hetkeä, kun lentokoneen moottorit pyörähtävät käyntiin ja kone alkaa rullata kohti kiitotietä. se hetki on täynnä mahdollisuuksia, lähdön huumaa ja vapautta, suunnitelmia ja toiveita, tulevien kokemusten kihelmöivää odotusta - sekä ajatukseni lamauttavaa pelkoa ja etovaa voimattomuutta, sillä uloskäynnit maan turvalliselle pinnalle on lukittu, ja olen laskeutumiseen saakka lentäjien armoilla.

"ladies and gentlemen, welcome onboard." seuraan hermostuneena lentoemäntien rutiininomaista ohjeistusta mahdollisen pakkolaskun varalta ja tajuan jälleen kerran ajattelevani erään televisiosarjan pilottijaksoa, jossa matkustajakone halkeaa yläilmoissa kahtia. vilkuilen ulos pienestä soikion muotoisesta ikkunasta tarkastellen kentän tilannetta: kertyykö taivaalle tummia pilviä, puhaltaako tuuli lempeänä vai myrskyisenä, nousevatko edellämme olevat koneet kevyesti ilmaan. "cabin crew, prepare for take-off." ristin pikaisesti käteni, puristan rystyseni valkoisiksi istuimen käsinojia vasten ja puren hampaani yhteen. sydämeni pyrkii rinnastani läpi ja veri kohisee korvissani; katseeni liimautuu edessäni olevan penkin muoviseen selkämykseen, jonka vapisevaa olemusta tuijotan lohduttomana toivoen olevani jo perillä, vaikka alati kiihtyvän koneen pyörät leikkaavat yhä lähtökentän asfalttia. täristen kone nousee ilmaan, kääntyen, kaartaen, pakottaen minut elämään symbioosissa itsensä kanssa laskeutumishetkeen asti, vavisuttaen minut pakokauhun rajamaille jokaisen voimakkaan ilmavirtauksen aikana ja saaden minut huokaamaan syvään koskiessaan vihdoin kohdemaansa pintaa. "passengers, please turn off all the electronical devices and put your seats in the up-right position." korvani lukkiutuvat ja poskionteloni alkavat valittaa lentokorkeuden madaltuessa rytinällä, mutta koneen notkahtelusta ja putoamisen tunteen aiheuttamasta vatsanpohjan kourinnasta huolimatta en enää pelkää: alaspäinhän koneen kuuluukin vihdoin mennä. kun pyörät lopulta iskevät kohdemaan pintaan ja jarrutuksen valtava voima saa vauhdin nollaantumaan, tunnen sisimpäni huokaavan syvään; minä selvisin ehjänä perille.

totuin lentämiseen jo pienenä, sillä vanhempani arvostivat matkustamista, johon kolmihenkisen perheemme oli taloudellisesti mahdollista panostaa.lensin teinivuosiini asti vailla pelkoa, luottaen moottorien voimaan ja pilottien kykyyn luotsata matkustajat turvallisesti perille, mutta lukioiän kynnyksellä kaikki yllättäen muuttui: lentämisestä tuli kesieni koitinkivi, josta panikoimatta selvitäkseni olisin tarvinnut tainnuttavan annoksen kirkasta kansallisjuomaamme. koska olin kuitenkin kasvanut rakastamaan matkustamista, oli minun pelostani huolimatta siedettävä lentämisen välttämätön paha, sillä kotiinjäämisen vaihtoehto houkutteli atlantin yläpuolista turbulenssipaniikkiakin vähemmän.

en tajunnut pohtia fobiani syntysyitä ennen kuin kuulin kommentin, joka loksautti palat hetkessä paikalleen: syömishäiriöisten keskuudessa laajalti esiintyvän kontrollointitarpeen vuoksi lentopelko on hyvin tyypillistä häiriötä sairastaville, sillä lennon ajaksi on uskallettava ulkoistaa vastuu omasta elämästään jonkun toisen käsiin ja luotettava siihen, etteivät ilmakuopat ja turbulenssi syökse konetta maahan. omalla kohdallani teoria pitää täysin paikkansa; käytän paljon mieluummin laivaa tai junaa, joissa matkustaessani tunnen pystyväni vaikuttamaan mahdolliseen pelastautumiseeni jotenkin, vaikka järjellä ymmärränkin, että esimerkiksi junaturmasta selviäminen on täysin tuurista kiinni. vaikka sairauteni ylenpalttisen syömiskontrollinkaipuun osalta onkin jo ohitse, esiintyy sen jäänteitä elämäni eri osa-alueilla mahdollisesti vielä pitkäänkin. en kuitenkaan anna niiden enää häiritä itseäni, ja aion siksi jatkossakin uhmata kontrolliobsessiotani lentämällä aina tilaisuuden tullen.

ensimmäisen syömishäiriön sävyttämän lomamatkani koin yhdeksännen luokan jälkeen espanjassa. kaksi välimeren auringon alla viettämäämme viikkoa olivat rajamaastoa uuden ja vanhan elämäni välissä: syömisahdistus ja kontrollinkaipuu eivät vielä olleet vielä osa arkeani, mutta liekkien puutteesta huolimatta sairauteni kyti jo palavasti.

latasimme aamuin illoin paahteisen helteen tyhjentämät energiavarastomme lähimarkettien antimilla: hotellihuoneistomme avokeittiö oli täytetty suklaamuroilla, pullaleivillä, vastapuristetuilla tuoremehuilla ja espanjalaisilla erikoisuuksilla, kuten makealla mantelimaidolla, sokerisilla aamiaisleivonnaisilla ja munkkitaikinasta valmistetuilla churro-tikuilla, joita paikalliseen tapaan kastoimme kermaiseen kaakaoon ennen syömistä. testasimme tapaksia, tilasimme täydellistä paellaa, kokeilimme italialaista, aasialaista, välimeren antimia ja marokkolaista, turvauduimme kiireen keskellä tuttuun monikansalliseen pikaruokaketjuunkin. en kieltäytynyt ruoasta enkä välittänyt annosteni ravintosisällöistä rasvan määrää lukuunottamatta, mutta jokin oli ratkaisevasti muuttunut aiempiin vuosiin nähden: tällä kertaa tiedostin kaiken syömäni epänormaalin tarkasti, ja useankin päivän takaiset ruokavalintani saattoivat varoittamatta hyökätä omantuntoni kimppuun kohtuuttomin syytöksin.

kotiinpaluupäivänä koko matkan ajan sisälläni poltellut ahdistus syttyi ensimmäiseen liekkiinsä: maistelin margaritapitsaani ristiriitaisin tuntein, toisaalta nauttien mozzarellan ja paistetun tomaatin lempeästä yhdistelmästä, toisaalta kauhuissani ateriani energiapitoisuudesta ja rasvaisuudesta. ajatukseni jakautuivat vastakkaisiin joukkueisiin, sadatellen ja sättien toisiaan; tunsin samanaikaisesti suurta tyytyväisyyttä ja puistattavaa inhoa pitsaani kohtaan, yhtäältä helpottuneena siitä, että päätös pikaisesta pitsalounaasta oli vanhempieni tekemä, toisaalta järkyttyneenä siitä, etten ollut pistänyt heille vastaan. se pitsa jäi viimeisekseni yli seitsemään vuoteen.

seuraavana kesänä lähdin vanhempieni, ystäväni ja muutaman tuttavaperheemme kanssa viikoksi sardiniaan purjehtimaan, minkä jälkeen vietimme toisen viikon roomassa. kuluneen vuoden aikana syömishäiriöstä oli tullut osa jokapäiväistä elämääni, mutta itselläni oli vielä tiettyä auktoriteettia ruokavalintojeni suhteen - ja päätin hyödyntää valtuuksiani kesälomamatkamme ajan. lentolippujen alkukeväisestä varaamishetkestä lähtien aloin unelmoida heinäkuun kahdesta ensimmäisestä viikosta, mutten niinkään itse matkan vuoksi, vaan neljätoistapäiväisen syömisoikeuteni takia. todellinen valmistautumiseni käynnistyi kesäkuun koittaessa, jolloin aloitin kuukauden mittaisen lähtölaskentadieetin. koska vietin ruokahetket omissa oloissani, annoin syömisongelmieni lipua uudelle tasolle: elin arkipäivät desillä sahanpurunmakuisia kuitumuroja, joiden lisäksi söin ison kulhollisen pilkottuja kasviksia muutamaa tuntia ennen nukkumaankäyntiäni. muutamaa päivää ennen lähtöä kävin ostamassa matkaa varten kilon irtokarkkeja, ja haaveilin niiden tuottamasta sokerihumalasta jokaisen valveillaolohetkeni ajan. lentokentälle saavuttuamme annoin itselleni vihdoin luvan syödä, enkä lopettanut ennen kuin paluukoneen pyörät iskivät kotimaan pintaan.

puhjehduspäivämme sujuivat pehmeästi, välimeren lämmön ja lempeiden aaltojen hellässä syleilyssä. jo ensimmäisenä iltana tyhjentynyt irtokarkkisäkkini viitoitti tietä runsaille lomasyömisilleni:
veneen kannella, kaukana kotimaahan jääneestä paastosta, ammensin vatsani täyteen rapeaa patonkia, samettista jogurttia, auringon sokeroimia hedelmiä, italialaisia makeisia ja jäätelöä - kaikkea mitä ikinä himoitsin, kunhan tuotteiden rasvapitoisuus pysyi sairauteni sallimalla tasolla. joka ilta uuteen satamaan saavuttuamme tilasin pasta frutti di maren - osittain siksi, että pidin merenelävistä, mutta enemmän siitä syystä, että olin tietoinen äyriäisten ja simpukoiden alhaisesta rasvapitoisuudesta. katselin kaiholla muiden päivittäin vaihtelevia annoksia, enkä kertaakaan uskaltanut tilata pitsaa, sillä ajatuskin juustolla kuorrutetusta taikinalätystä tuntui liian rasvaiselta. järjenvastaisesti rohkeuteni ei lisääntynyt siitäkään huolimatta, että spagettini kiiltelivät aina öljystä, jota löysin jokaisen lautaseni pohjalta massiivisen lammikon verran.

kotiinpaluuahdistukseni alkoi jo reissun puolivälissä. se sai minut syömään kuin henkeni hädässä, sillä päässäni takoi lakkaamatta, kuinka loma loppuisi pian, ja miten sen jälkeen olisi jäljellä vain syömättömyys, nälkä ja ahdistus. keräsin matkan aikana noin viisi kiloa painoa, ja vaikka ymmärsinkin suurimman osan niistä olleen pelkkää nestettä, käynnistin joka tapauksessa ankaran dieetin. loppukesäni sujui syömisestä haaveillen: vanhempieni palatessa töihin aloitin kuukauden pituisen arkipäiväpaaston, jonka aikana sallin itselleni vain raakoja kasviksia iltamyöhään, jotta sain pidettyä aineenvaihduntani käynnissä ja nukuttua yöni ilman nälästä huutanutta vatsaa. hiljaa mielessäni, sairaudeltani salaa, kiitin perheemme viikonloppuperinnettä aterioida yhdessä. piinaavuudestaan huolimatta nuo muutamat yhteiset päivällisemme olivat loppukesäni parhaita hetkiä, sillä kaipasin koko sielustani lämpimiä aterioita, mutten yksin ollessani niihin enää pystynyt. vanhempieni läsnäolo loi kuitenkin tarvitsemani painostuksen, ja lämmintä ruokaa haarukoidessani olin pakahtua makujen runsaudesta - sekä sisintäni korventaneesta ahdistuksesta.

lukion toisen luokan aikana syömishäiriöni saavutti kulminaatiopisteensä, ja kesäni kului synkkien ennusmerkkiensä mukaan. olin päättänyt suorittaa englannin ylioppilaskokeen seuraavana syksynä, joten haaveilin loman viettämisestä englanninkielisessä ympäristössä, enkä siten epäröinyt hetkeäkään, kun minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä kesäaupairiksi yhdysvaltoihin. lentoliput varattiin jo maaliskuussa, ja vannoin huolestuneille vanhemmilleni, että lupaisin syödä todella hyvin koko matkan ajan. tietäen ongelmani vakavuuden he luonnollisesti epäilivät kykeneväisyyttäni, mutta koska olimme juuri viettäneet hiihtolomaviikon new yorkissa, jossa olin näyttänyt heille pystyväni syömään, he halusivat uskoa minua. todellisuudessa olin itsekin yllättynyt new yorkin ruokailumenestyksestäni, sillä sairauteni oli tuolloin hyvin vaikeassa vaiheessa; kotioloissa perusravintoni koostui raaoista kasviksista. palava haluni kokea unelmieni kaupungin syke oli kuitenkin saanut syömishäiriöstäni hetkellisen yliotteen, ja sen seurauksena pystyin jättämään osan sairaudestani kotimaahan. antauduin viikoksi uunituoreille bageleille, lautasenkokoisille aamiaismuffinsseille ja new yorkin loppumattoman ravintolatarjonnan antimille, mutten kertaakaan kohdannut todellista nautintoa, sillä pääni huusi kauhusta jokaisen nielemäni kalorin kohdalla. kotiinpaluu oli huojentava mutta murheellinen: olin helpottunut vanhempieni jatkuvan läsnäolon lakkaamisesta ja mahdollisuudesta palata tuttujen turvaruokieni pariin, mutta toisaalta tunsin musertuvani ainaisten kasvisteni alle ja kaipasin joka solullani oikeaa ruokaa.

heinäkuun koittaessa pakkasin matkalaukkuni ja lensin saksan kautta minneapolikseen, kanadan rajalla sijaitsevan minnesotan osavaltion pääkaupunkiin. kun pitkien lentojeni päätteeksi isäntäperheeni vanhemmat ja heidän kolmivuotiaat kaksospoikansa tulivat hakemaan minua kentältä, suuntasimme ensitöiksemme hakemaan periamerikkalaista ruokaa: rasvaa tiriseviä grillikylkiä, nahkoineen paistettua kananrintaa, tomaattikastikkeessa uivia papuja, majoneesiin upotettua coleslaw'ta ja iso vadillinen öljyisiä grilliperunoita. ymmärsin toki, että kyseessä oli tervetuloateria, sillä tiesin perheen arvostavan luomuruokaa ja terveellisiä elintapoja, mutta siitäkin huolimatta ulkoterassille katetut antimet lietsoivat minussa väistämätöntä paniikkia. en ollut kertonut etukäteen syömisongelmistani, ja tunsin olevani ratkaisun edessä: joko puhuisin nyt tai vaikenisin koko vierailuni ajaksi. vaikka tajusin, miten suuria ongelmia jälkimmäisen vaihtoehdon valitseminen saattaisi aiheuttaa, koin sairaudestani kertomisen vielä tuolloin niin häpeälliseksi ja vaikeaksi asiaksi, etten osannut muuta kuin päätyä hiljaisuuteen - ja sitä myötä valheiden verkkoon. pitkästä lentopäivästä ja frankfurtin kentältä asti kestäneestä paastosta uupunut kehoni kuitenkin huusi sisuksiinsa polttoainetta, ja onnekseni järkeni asettui sen illan ajaksi ohjaimiin. täytin vatsani kanalla, tomaattisilla pavuilla ja majoneesiin hukutetulla kaalisilpulla, minkä jälkeen painoin pääni tyynyyn ja vaivuin väsyneeseen uneen.

reissuni ensimmäiset päivät kuluivat järkeillessä. vaikka olin jo alkukeväästä lähtien ollut lähes varma kyvyttömyydestäni nauttia matkastani ruoan muodossa, päätin arvioida tilanteen uudelleen vielä paikan päällä. yritin takoa päähäni järkeä: eihän isäntäperheenikään ollut lihava, kuinka siis saattaisin itse lihoa suunnattomaksi noudattamalla muutaman viikon ajan heidän perusruokavaliotaan, kasvispainotteista terveysruokaa satunnaisin poikkeuksin? horjumiseni kahden vaiheilla konkretisoitui sairauden valtaamassa mielessäni hyvän ja pahan vastakkainasetteluna, ensimmäisen edustaessa hallittua syömättömyyttä ja jälkimmäisen syntistä syömistä. lomani kolmannen päivän iltana päättämättömyyteni löysi lopulta päätöksensä eräästä minneapolilaisesta luomuruokamarketista, jossa silmieni eteen avautui syömishäiriöistä henkeäni salvannut hedelmä- ja vihannesosasto: omenat vaikuttivat vastapoimituilta, porkkanat juuri maasta nostetuilta, salaatit aamukasteen pisaroittamilta; tiskit notkuivat mansikoista, meloneista, viettelevän punaisista kirsikoista. se oli toisiinsa punoutunut taivas ja helvetti, samanaikainen kauhu ja huojennus, joka upotti minut vanhaan tuttuun ristiriitojen viidakkoon. tunsin suunnatonta helpotusta tajutessani pystyväni pitäytymään kontrolloidulla kasvislinjallani koko matkani ajan, mutta samalla täytyin rajattomalla pettymyksellä, sillä oikea minäni olisi toivonut pakkolomaa syömishäiriöstä, kasvisvaihtoehdon poissulkemista ja isäntäperheeni ruokavalintoihin sopeutumista. koska kuitenkin söin lähes aina ilman perheen läsnäoloa, ei oman minäni ääni päässyt kuuluviin sairauteni pauhun alta - ja marketista poistuessani syömishäiriöni määräysvallalle alistettu päätökseni oli tehty.

heinäkuun loppupuolella helsinki-vantaan tuloaulaan astuessani katseeni kohtasi ensimmäisenä äitini, joka minuun liimautuneilla silmillään huusi silkasta kauhusta. muutamia lämpimiä aterioita lukuunottamatta olin elänyt koko lomani pelkillä kasviksilla, ja jo valmiiksi riutunut kehoni oli kuihtunut matkan aikana niin järkyttäväksi, että häpeästä punaisena yritin peittää nääntynyttä olemustani ylenpalttisella kerrospukeutumisella, vaikka elettiin kesän helteisimpiä viikkoja.

abivuoteni oli yhtä suurta syömishäiriötä. osallistuin ensimmäisiin ylioppilaskirjoituksiin jo syksyllä, ja kesästä jatkunut raskas lukemiseni kesti yliopiston pääsykokeisiin asti. kun päärakennuksen paniikintäytteisessä koesalissa iskenyt migreenini muutaman päivän päästä hellitti, suuntasin yhdessä ystäväni kanssa helsinki-vantaalta barcelonaan.

matkamme sujui pahojen aavistusteni mukaan - siitä tuli kaikkea muuta kuin kaunis. lähes vuoden taukoamattoman lukemisen jälkeen olin hämilläni minut ympäröineestä vapaa-ajasta, ja koin aikataulujen puutteen suureksi uhkaksi elämäni ykkösprioriteetille, kontrollille. hädissäni turvauduin vanhaan tuttuun rakastajaani: rajoitin ravinnonsaantini niukkaakin niukemmaksi ja koostin ateriani raaoista kasviksista. porkkanat ja omenat muodostivat lomaviikkoni ruokaympyrän, jota uskalsin muutamaan kertaan täydentää viettelevän punaisilla kirsikoilla, vaikka pelkäsinkin niiden sokeripitoisuutta ja kalorimäärää. laskin jokaisen kävelemäni metrin, nousin lukemattomia portaita päivittäin, peittelin nälkääni puistattavan makuisilla aspartaamijuomilla ja palelin helteisessä auringossa. matkamme loppusuoralla sain ystävältäni sanat, jotka saivat minut itkemään yhdessä hänen kanssaan: "sä et voi elää näin maiju, ei kukaan voi." rakkaitteni kärsimys itseni vuoksi oli kuristaa minut itseinhooni; olisin tehnyt heidän eteensä mitä tahansa, mutten pystynyt siihen ainoaan, jota he toivoivat - parantumaan. tahtoni vastaisesti, tietäen rikkovani ystävääni palasiksi, paastosin paluupäivänämme kotiinpääsyyn asti.

seuraavan kerran löysin itseni lentokentältä puolentoista vuoden kuluttua. olin sillä välin aloittanut yliopisto-opinnot, muuttanut omaan kotiin, jäänyt sairauslomalle, ollut ensimmäistä kertaa osastohoidossa - ja jatkanut sairastamistani sairaalasta kotiin palattuani. uuden syksyn myötä elämäni olin sokeutunut olemassaoloni merkitykselle. aloin turtua sairauteeni, hyväksyä sen osaksi elämääni ja unohtaa ajatuksen parantumisen mahdollisuudesta kohdallani, sillä tunsin herääväni joka aamu samaan ahdistuksen täyttämään päivään, jonka eilistä en enää muistanut ja jonka huomiseen en uskonut. marraskuisen new yorkin eloisa ihmiskirjo muistutti kuitenkin vaihtoehdosta: koin itseni hetkittäin vapaaksi väkijoukon monimuotoisuuden keskellä ja tajusin pimeyden kääntöpuolelta saattavan löytyä valoa. kymmenpäiväisen matkamme aikana sain syötyä paremmin kuin kuukausiin, mutta hetkittäiset vapaudentunteeni pakenivat aina kalorien tieltä, enkä yrityksistäni huolimatta onnistunut tuntemaan muuta kuin syntisyyttä. sillä kertaa manhattan tatuoitui mieleeni vain surullisina muistoina syömistäni ruoista - turvallisiksi kokemistani kalkkunasandwicheistä ja ilta toisensa perään tilaamistani rasvattomista kiinalaisaterioista.

kotimaahan palattuamme muutin sanattomasta sopimuksesta takaisin vanhempieni luokse. reissussa kokeilemani runsaampi syöminen jäi atlantin toiselle puolelle, ja vaikea masennus tahrasi syvästi elämänhaluasi. talvi ja sitä seurannut kevät sujuivat pakkoliikunnan ja kurinalaisen kalorinvahdinnan tahdittamina, vaikka olin lopullisen väsynyt sairastamiseen ja kaipasin vain lepoa. auringon sulatettua pakkasen kahleet huomasin hämmentyneenä mielialassani muutoksen: jaksoin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin antaa tilaisuuden toivolle paremmasta.

juhannuksena lensin vanhempieni kanssa kahdeksi viikoksi san franciscoon. tein ääneen pyhän lupauksen ennen ensimmäiseen koneeseen nousemista: söisin koko matkan ajan ihan mitä vain. olin yrittänyt laajentaa ruokavaliotani alkukeväästä lähtien huonoin tuloksin; pinttyneistä syömishäiriörituaaleista irtautuminen tuntui lähes mahdottomalta ympäristössä, jossa niistä kiinni pitäminen oli harmillisen helppoa. matkalle lähtö puolestaan tarjosi pakkolomaa kotiolojen syömiskahleista, sillä tuttujen turvaruokien puutteessa ainoa vaihtoehto oli uskaltaminen. valjastin sanani tekoihin heti ensimmäisen ruokatarjoilun tullen ja jatkoin samalla linjalla vaihtokoneen laskeutumiseen asti; söin jokaisen eteeni asetetun rasvaa tihkuvan pasteijan sekä voilla kyllästetyn kinkku-cheddar-sämpylän. perille päästyämme sairauteni huusi armoa, mutta oloni oli hämmentävän päättäväinen ja tyyni: nyt minä vihdoin paranisin.

kahden kalifornian-viikkomme aikana erikoistuin jättimäisiin aamiaissämpylöihin, aasialaisiin ravintola-annoksiin ja loputtomiin miniporkkanapusseihin, joilla yritin torjua todellisen ruoan nälkääni. pyrin tekemään parhaani, mutta jäin kauaksi tavoitteestani uskaltaa syödä mitä tahansa, sillä tavallinen ruoka sai minut tuntemaan itseni ahneeksi ja saastaiseksi. jo ennen paluupäiväämme tiesin antautuvani kotona tuttujen turvaruokieni lohdulliseen syleilyyn; ne eivät pilkanneet minua ahnaaksi eivätkä lianneet rasvalta varjeltua kehoani. vanhempani aavistivat sairauteni aikeet, mutta joutuivat luopumaan tehokkaimmasta aseestaan kesäloman loppuessa: kun yhteiset lämpimät ateriamme vaihtuivat heidän työpaikkalounaikseen, kotiin kaksin kanssani jäänyt syömishäiriö sai minusta yliotteen.

parantumistahdostani huolimatta syksyn ja talven pimeät kuukaudet veivät minut fyysisen jaksamiseni äärirajoille. roudan ja pakkasen aika koetteli minua lujasti, mutta kevään alkaessa taittua kesäksi huomasin kevyen valon löytäneen sisimpääni. hyvin varovaisesti, kuin peläten sen sammuvan pienimmästäkin henkäyksestä tai liian äkkinäisestä liikkeestä, kätkin sen sydämeeni ja annoin sille tilaa kasvaa. ylitsevuotavaisen ilon sijaan otin hennon tunteeni vastaan epäluulolla ja hämmennyksellä; en uskaltanut kertoa siitä kenellekään, koska oletin sen vain eksyneen luokseni ja katoavan heti virheensä huomattuaan. sisimpäni suojelema valon helmi todisti kuitenkin tulleensa jäädäkseen, sillä seitsemän aktiivisen sairausvuoteni jälkeen aloin vihdoin parantua. kesäkuun kolmannen sunnuntaiaamun sarastaessa aurinko nousi suoraan sydämeeni: pitelin sylissäni tunnin ikäistä kummityttöäni ja itkin onnesta ensimmäistä kertaa sairastumiseni jälkeen.

victorian syntymän jälkeen tunsin täyttyväni uudella toivolla. tahdoin pystyä olemaan osa tuon pienen ihmisen elämää, seuraamaan hänen kasvuaan ja toimimaan hänelle esikuvallisena aikuisena, mikä rohkaisi minua koettelemaan sairauttani yhtä kovin ottein kuin se oli koetellut itseäni. jo ennen kesäkuun kolmatta sunnuntaita ruokailuni olivat onnistuneet kohtalaisen hyvin: olin täsmäsyönyt useasti päivässä ja uskaltanut sisällyttämään jokaiseen iltaan irtokarkkeja, jäätelöä tai suklaata. lopullinen läpimurto parantumiseni suhteen antoi vielä hetken odottaa itseään - heinäkuun vaihteeseen ja helsinki-vantaan tuttuun lähtöaulaan asti.

istuin vanhempieni kanssa ahtaassa lentokenttäkahviossa, selailin jo rispaantuneeksi luetun matkaoppaan sivuja ja vilkuilin pieni hymy huulillani lentoevääksi ostamaani täytettyä patonkia. pitkä lento jännitti yhtä suuresti kuin aiemminkin, mutta mieleni oli siitä huolimatta hämmentävän tyyni; vasta jälkeenpäin ymmärsin levollisuuteni kertoneen suuren muutoksen alkamisesta.

kun manhattanin kuvankaunis siluetti ilmestyi keltaisen taksin ikkunalasien taakse, koin sanoinkuvaamatonta vapauden tunnetta. olin ääriäni myöten täynnä toivoa niin matkan kuin tulevaisuutenikin suhteen: uskoin voimavarojeni vihdoinkin riittävän sairauteni irtisanomiseen, ja tiesin kokemuksesta, kuinka unelmakaupunkini avarakatseinen ilmapiiri sekä mittaamaton ravintolatarjonta onnistuisivat auttamaan minua pyrkimyksessäni. seuraavan aamun valjettua löysin taivaan seitsemänneltä avenuelta; valitsin kaikkea haluamaani hotellimme viereisen deli-kahvilan runsaista buffet-pöydistä, söin autuaan hiljaisena välittämättä ruokani kaloreista ja liikutuin lähes kyyneliin tajutessani, että tunsin syyllisyyden sijaan pelkkää onnellisuutta ja iloa.

niiden kahden viikon aikana kohtasin viimeinkin vapauden. new yorkin monimuotoisuus antoi minulle tarvitsemaani rohkeutta ruokarajoituksistani irtautumiseen: miljoonakaupungin väestö lukemattomine vartalotyyppeineen, tyylisuuntineen ja ihonväreineen huokui suurta hyväksyntää ja erilaisuuden arvostamista, mikä auttoi itseäni omien pelkojeni kohtaamisessa. olin ensimmäistä kertaa yläasteaikojeni jälkeen vapaa ahdistuksesta ja kehoani kohtaan kokemastani vihasta; tahdoin päästä kiinni tavalliseen elämään, unohtaa elintarvikkeiden ravintosisällöt, jättää taakseni anorektisen vartaloni ja toivottaa tervetulleeksi uuden naisellisen minäni.

vuosikausien vääristyneiden ruokailutottumusten jälkeen nälkäni oli tyydyttymätön. onnenkyyneleet silmissä uskalsin vihdoinkin antaa mielihalujeni päättää aterioistani, eivätkä ne arkailleet täyttää vatsaani rasvaisellakaan ruoalla. aloitin aamuni amerikkalaisilla pannukakuilla; tilasin surutta juustoista pitsaa, nautin sydämeni pohjasta perikansallisista hampurilaisista, korvasin salaattini avokadolla ja mozzarellalla. istahdin päivittäin puistonpenkille syömään jäätelöä, annoin tuulen leikkiä hiuksissani, hymyilin ohikulkijoille hyvää oloani ja halusin huutaa koko maailmalle pystyväni parantumaan.

vaikka matka oli sujunut upeammin kuin olin rohjennut kuvitellakaan, kotiinpaluu jännitti silti suuresti: olinhan jo niin monesti joutunut tunnustamaan oman voimattomuuteni turvaruokieni läheisyydessä. tällä kertaa pelkoni jäi kuitenkin aiheettomaksi, sillä osoitin vihdoinkin yltäneeni sairauttani vahvemmaksi. alku ei siltikään ollut turhan helppo: siinä missä new yorkissa ruoan oli saanut eteensä tilaamalla, kotioloissa se piti itse valmistaa, mikä puolestaan vaati enemmän voimia kuin osasin ennalta aavistaa. kun jätin takapakit omaan arvoonsa, pidin katseeni tulevaisuudessa, siirsin opintojeni pariin palaamista vielä yhdellä vuodella ja keskityin täysipäiväisesti parantumiseeni, huomasin pärjääväni lähes yhtä hyvin kuin manhattanilla. kertyvät kilot eivät ahdistaneet, sillä en pitänyt niistä kirjaa; pyrin unohtamaan vaa'an olemassaolon yhtä lailla kuin kaloreiden ja rasvaprosenttienkin. jokainen edistysaskeleeni antoi minulle uusia voimia pyrkiä eteenpäin, enkä säästynyt kyyneleiltä ymmärtäessäni, miten hyvältä parantuminen tuntui niin itsestäni kuin rakkaistanikin.

kesäinen new york oli ensimmäinen matkani neljännentoista ikävuoteni jälkeen, joka ei jäänyt mieleeni muistoina toteuttamattomista mieliteoista tai tukahduttavasta ahdistuksesta; helteisen miljoonakaupungin ihmismassojen keskellä pystyin vihdoinkin hengittämään. tällä kertaa new york käynnisti käänteentekevän muutoksen, jonka seurauksena opin jälleen elämään. olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut matkustaa pienestä pitäen; se on silmissäni mittaamattoman arvokas lahja. matkustaminen on opettanut minulle suunnattoman paljon sekä maailmasta että itsestäni: kulttuureista ja yhteiskunnista, arvoista ja vaihtoehdoista, omista rajoistani ja näkemyksistäni. se on auttanut minua myös ymmärtämään, ettei itseään pysty pakenemaan edes valtamerien taakse, sillä identiteetti seuraa kantajaansa yhtä erottamasti kuin tämän varjo. new york tarjosi minulle kaipaamani puitteet suurten askeleitten ottamiseksi, muttei siitä huolimatta luonut uutta minua; olin manhattanilla aivan yhtä lailla itsenäni kuin olisin ollut missä tahansa muuallakin. parantumiseni kannalta ympäristönvaihdos oli silti huomattavan arvokas osatekijä, sillä se helpotti uuden alkuni konkretisoimista ja toimi tukenani syömishäiriökahleitteni murtamisessa. aiemmat amerikan-matkani jäivät kuitenkin todisteiksi potilaan oman parantumisvalmiuden merkityksestä, sillä paikanvaihdos itsessään ei tarjoa muuta kuin uudet kulissit, joissa uuden elämän aloittaminen on yhtä mahdollista kuin sairastamisen jatkaminenkin. itse saavutin tuon valmiuden seitsemän syömishäiriöisen vuoden jälkeen - ja sen rohkaisemana uskalsin vihdoin tutustua oikeaan minääni, aikuisen näköiseen ja kokoiseen naiseen.