through ups and downs to peace at heart

vielä vuosi sitten tunsin itseni vainotuksi. minne ikinä meninkin, piirittäjät seurasivat aina kannoillani: yksi istui bussissa viereiselle penkille, toinen tuli vastaan kirjaston käytävällä, kolmas seisoi takanani kaupan kassajonossa. markettien vihannestiskeillä heiltä ei voinut välttyä; viiltävä suru huusi heidän silmissään aivan kuten omissanikin, kun sairauden alistamina punnitsimme kukin tahollamme salaattia ja kurkkua. tahtomme vastaisesti näimme toisiamme missä ikinä kuljimmekin, sillä syömishäiriö ohjelmoi meidät löytämään vastustajamme. kateellisin, ihailevin katsein tervehdimme jokaista itseämme laihempaa, tuntien toisen riutuneen kehon pilkkaavan omaa suuruuttamme. kilpailutilanteet syntyivät väistämättä, emmekä päässeet niitä pakoon yrittämälläkään, sillä yhteinen sairautemme täytti näkökenttämme ainoastaan vertailun kohteilla - kaltaisillamme.

syömishäiriöstä irtautuminen on valtaisan suuri muutos, joka koskettaa elämän jokaista osa-aluetta: perhettä, parisuhdetta, ystävyyttä, opiskelua, työntekoa, vapaa-aikaa, unelmia ja niiden toteuttamista. se vaikuttaa parantujaan niin kokonaisvaltaisella tasolla, ettei sen käynnistäminen ole helppoa kovasta motivaatiostakaan huolimatta, sillä tulevaisuus täyskäännöksen tuolla puolen tuntuu vieraalta ja pelottavalta. kädet tärisevät, vatsaa vääntää, ja mielessä pyörii vain yksi ajatus: kun päiväni jokainen sekunti ei kuulukaan enää sairaudelle, miten korvaan sen paikalle muodostuvan tyhjiön? mitä pitempään syömishäiriö on kestänyt, sitä vaikeampaa on kuvitella elämää ilman sairauden asettamia maneereja. vapaa-ajan käsite on kadoksissa, sillä ympärivuorokautinen sairastaminen ei jätä sille tilaa. mielikuvat illanvietoista ystävien kanssa ja ajatukset parisuhteen luomisesta alkavat vaikuttaa kielletyiltä haaveilta; opiskelu, ammattiin valmistuminen ja työssä käyminen tuntuvat vaativuutensa vuoksi lähes mahdottomilta; lasten saaminen, päiväkodin kevätjuhlat ja koko perheen iloiset kesälomamatkat kuuluvat vain muiden maailmaan. kun oma persoonallisuus on hautautunut sairauden alle, on vaikea yrittää miettiä, mitä elämältään todella haluaa - ja sitäkin vaikeampi uskoa, mihin kaikkeen ilman sairautta pystyisikään.

koska tervehtymisen käynnistämä muutos on mittakaavaltaan suunnattoman suuri, sen hyväksyminen on usein hyvin haastavaa ja saattaa vaatia useamman yrityksen - kuten kävi myös itselleni. vaikka vastoinkäymiset lannistivat ja olivat saada minut luovuttamaan, sain ne kuitenkin käännettyä lopulta voitoksi: tiesin, mitä tuleman piti, ja osasin varautua reaktioihini etukäteen. lisäksi useamman parantumisyrityksen takia jouduin punnitsemaan motiivejani lukuisia kertoja, opin tajuamaan todella tahtovani parantua ja totuin hiljalleen ajatukseen itsestäni normaalipainoisena. ehkä juuri pitkäaikainen valmistautumiseni auttoi minua nopean painonnousuni hyväksymisessä ja uuden vartaloni omaksumisessa. olin itsekin hämilläni prosessin helppoudesta: vaikka muutuin vuosia kestäneen anorektisuuteni jälkeen hetkessä tavallisen naisen kokoiseksi, tunsin kehoni jokaisen uuden kaaren heti osaksi itseäni. useita parantumisyrityksiä vaatineella tervehtymiselläni oli kuitenkin myös kiistaton kääntöpuolensa, sillä pitkittyneen sairastamisen myötä kehoni ehti kärsiä enemmän. jollen olisi jättänyt kesken ensimmäistä osastokertaani, tilanteeni olisi todennäköisesti kehittynyt toisin: fyysinen vointini olisi korjautunut ensin, mieleni vasta myöhemmin. vaikka osastohoidon painonnostotavoitteiden nopeuden takia psyyke ei useinkaan ehdi muutokseen mukaan, ensisijainen keskittyminen painon normalisoimiseen on silti järkiperäisin ratkaisu; tavallisesti syömishäiriön psyykkistä puolta on turha lähteä purkamaan ennen ravitsemustilan tasaantumista, sillä aliravitut aivot ovat liian väsyneet käsittelemään parantumiseen vaadittavia ajatusmalleja. saman ilmiön huomasin itsekin: mitä huonommassa kunnossa olin, sitä vaikeammalta parantumisen prosessoiminen tuntui. vasta painoni noustua normaaliksi tajusin ajatusteni kulkevan kirkkaammin kuin vuosiin.

uusi elämäni oli pelkkää hymyä. pidin kehoni naisellisuudesta, uskalsin viimein viihtyä peilin edessä, nautin kauniisiin vaatteisiin pukeutumisesta ja kuplin onnesta kuullessani korkeiden korkojeni kopisevan. aiemmin jokaista tietoista hetkeäni hallinnut ahdistus oli viimein poissa, ja aamuisin oli ihana nousta suureen vapauden tunteeseen. kalenterini täyttyi kahvitteluista ja iloisista illanvietoista, joista eräs toi mukanaan kauan haaveilemani rakkauden. elin vihdoin lähes normaalia nuoren naisen elämää, opin hengittämään sitä täysin siemauksin ja tunsin muutoksen virvoittavan sydäntäni lempeän aamukasteen raikkaudella. kaikki tuntui sujuvan juuri niin kuin pitikin - oikeastaan lähes liiankin hyvin.

uuden elämäni seesteinen balanssi ja tasaisen lempeä harmonia herättivät minussa pahoja aavistuksia. tiesin entuudestaan lukuisia tapauksia, joissa syömishäiriön poistuminen oli alkuriemun jälkeen johtanut romahdukseen: hukuttavaan tyhjyyteen ja kipeään luopumisen suruun. koska pitkäaikainen prosessointini sairaudesta irtautumiseen oli kypsyttänyt minut valmiiksi muutokseen, en uskonut sairaudesta luopumisen itsessään satuttavan, mutta pelko masennuksen palaamisesta viilsi loputtoman syvään. kuten monen muunkin syömishäiriöisen kohdalla, myös omallani syömisongelmat olivat rakentuneet niiden pohjalla kyteneen masennuksen päälle. siksi masennuksen esiintulo syömisoireilun väistymisen jälkeen tuntui surullisen ymmärrettävältä; syömishäiriön huomionhakuisen pääroolin poistuttua se saisi vihdoin näyttämön vain itselleen. pelkoni sai minut kuulostelemaan itseäni paniikinomaisella valppaudella ja tarttumaan jokaiseen negatiiviseen tunteeseen vakuuttaen minut siitä, että masennus oli milloin mistäkin syystä palaamassa - vaikka satunnaiset huonot päiväni ajoittuivat selkeästi hormonitoiminnan mukaan. kun viikot muuttuivat kuukausiksi ja syksy vaihtui talveksi, hädän värittämät reaktioni alkoivat hiljalleen hellittää. tajusin, ettei yksikään huonommista hetkistäni uhannut jäädä pysyväksi, enkä siksi enää tuntenut tarvetta suhtautua niihin pelolla, sillä ymmärsin niiden kokemisen olevan yhtä luonnollista itselleni kuin kenelle tahansa muullekin. ne kuuluivat osaltaan siihen laajaan tunteideen kirjoon, jonka olin jälleen saanut omakseni.

en siis missään vaiheessa kokenut pelkäämääni pudotusta. tyhjyys, joka olisi saattanut iskeä rajunakin, ei koskaan ehtinyt luokseni, sillä heti anoreksian väistyessä tunsin oikean elämän tarttuvan minuun; se piti minusta huolta, johdatti minua päivä päivältä kauemmas jyrkänteen reunoilta ja kantoi yli sairauden katalien ansojen.

maailmani pysähtyi helmikuun ensimmäisellä viikolla, kun ystäväni kuoli syömishäiriöön. päivät kuluivat harmaassa sumussa, vailla ymmärrystä tapahtuneesta, ilman todellisia tunteita, täynnä epäuskoa ja kieltäymystä. tunsin lähipiirini huolen ihollani ja ymmärsin heidän pelkäävän, etteivät omat jalkani vielä kantaisi. vaikka kipu viilsi minua suoraan sydämeen ja sisimpäni oli hajalla, tiesin läheisteni huolehtivan turhaan. sairaus oli vienyt rakkaani, mutta minuun se ei enää koskisi; olinhan omalla esimerkilläni saanut nannan uskomaan parantumisen mahdollisuuteen, enkä siksi suostuisi pettämään häntä ikuisuuden toiselta puoleltakaan. hautajaisiin asti elämä oli kuitenkin suurta kaaosta: huonoja hetkiä ja huonompia hetkiä, surua, vihaa ja masennusta. maaliskuun myötä arki alkoi hiljalleen helpottua, ja viikkojen kuluessa eteenpäin huomasin jälleen hymyileväni.

kauniina huhtikuisena sunnuntaipäivänä kävin ensimmäistä kertaa nannan haudalla. kevät oli sulattanut roudan pois ja aurinko paistoi lämpimänä, mutta maa oli yhä kylmä ja karu. kotipihalla autossa istuessani itkin rajattomalta tuntunutta tuskaani, jonka mereltä puhaltanut kylmä viima oli sisimpääni paleltanut. itkin ystäväni ennenaikaista kuolemaa, hänen hoidossaan tapahtuneita virheitä, hänen perheensä korvaamatonta menetystä ja omaa suurta ikävääni. itkin sairaudelle menetettyjä vuosia, parantumisen vaikeutta, julkisen sektorin häpeällisen pieniä syömishäiriöhoitoresursseja, muotimaailman vääristämää yhteiskuntaa, poikamaisen naisvartalon palvomista, naistenlehtien ikuisia laihdutusnumeroita ja ihmisten ymmärtämättömyyttä.

haudalla käyminen konkretisoi nannan kuoleman uudella tavalla ja nosti esille pitkään piilossa olleet negatiiviset tunteeni: kauan sisälläni pitämäni vihan ja surun kaiken läpikäymäni johdosta. itkin meitä yhdistänyttä sairautta, joka vasta oli aiemmin saanut minutkin kääntymään itseäni vastaan ja kuvittelemaan olevani paha, jos sallin itselleni ruokaa. nyt tunsin vain pohjatonta vihaa, jota huusin itkun tukahduttamalla äänellä pimentyvään kevätyöhön. seuraava viikko oli vaikea, täynnä kyyneliä ja kipeitä tunteita, mutta paha olo ei uhannut syömisiäni - aivan kuten ei yhtään kertaa aiemminkaan ystäväni lähdön jälkeen. en kohdistanut enää kokemaani vihaa virheellisesti itseeni, vaan suuntasin jokaisen soluni vihaamaan kaksinaamaista kuningatar syömishäiriötä, ja syljin sitä kasvoille halvintavimmalla tietämälläni tavalla: söin yhtä normaalisti kuin aiemminkin. surin, ikävöin ja kaipasin, mutten enää suostunut satuttamaan itseäni.

kun toissasyksyisen osastojaksoni jälkeen palasin takaisin kotiin, pakotin itseni tarkastelemaan jälleen kerran koriini päätyneet ostokset kriittisesti läpi. pidinkö oikeasti hapankaalista ja porkkanoista, ikenet rikki repivistä ruisleivistä ja kuidun kyllästämistä leseseoksista? halusinko varmasti korvata lämpimät ateriat maustamattomalla maitorahkalla ja lapioida sisuksiini purkeittain vähärasvaista raejuustoa vain siksi, etteivät sen pienet valkoiset kokkareet aiheuttaneet ahdistusta? tahdoinko kuluttaa tilini sisällön ylihinnoiteltuihin light-tuotteisiin, saada suupieleni verille ylensyömällä tomaatteja ja panikoida lähes pyörtymiseen asti, jos lähikaupan vihannestiski joskus pettää? tekikö mieleni todella suunnattomia määriä kevytkokista, vai olinko vain tottunut tankkaamaan sillä nälkäni terävintä kärkeä pois? miksi lastasin kassalle rasiakaupalla vähäkalorisia aspartaamipastilleja, vaikka olin juuri viettänyt irtokarkkihyllyn edessä kaksikymmentä minuuttia? löysin kaikkiin kysymyksiini helposti valheellisen vastauksen, joilla olisin voinut vakuutella itseäni parantumiseni näennäisestä edistymisestä, vaikka todellisuudessa näin valintojeni sairaalloisuuden. jättäessäni osastojaksoni kesken olin vannonut jokaiselle epäilijälle pystyväni tervehtymään kotioloissa - ja tunsin nyt suunnatonta häpeää tutkiessani ostoksiani. mieleni teki puolustaa syömishäiriötä julistaneita valintojani ja yrittää entiseen tapaani saada ne käännettyä muka parantumista tukeviksi, mutta ymmärsin pyrkimykseni turhuuden liiankin hyvin; ajatukseni eivät olleet omiani, vaan kuuluivat syömishäiriölle, enkä minä halunnut enää sairastaa. häpeän kyynelien valuessa poskillani päätin vielä saavuttaa sen päivän, jolloin rasvattoman ja pariprosenttisen kahvimaidon välillä ei olisi enää merkitystä, jolloin coca-cola ei jäisi juomatta, vaikka hiilihapon seassa kuplisi sokeri, ja jolloin kaupasta saattaisi poimia mukaansa normaalirasvaista juustoa ja valita tavalliset irtokarkit sokerittomien sisartensa sijaan.

pienistä askeleista alkanut muutos käänsi puolessa vuodessa elämäni suunnan. normaalipainon lähestyessä aloin hiljalleen huomata ajatuksieni kääntyvän pois pelokkaista uomistaan ja pukeutuvan uusiin rohkeisiin malleihin. tuntui suunnattoman vapauttavalta tajuta, että sairauden värittämät pohdinnat olivat korvautuneet uusilla ja paremmilla; en enää ajatellut, että jonkin pelottavalta tuntuneen tuotteen syöminen nostaisi vääjäämättä painoani, vaan pikemminkin järkeilin tilanteen juuri toisinpäin: vaikka tilaisinkin silloin tällöin uppopaistetun hillomunkin, sen nauttiminen ei varmasti näkyisi vartalossani mitenkään - ja vaikka sitten näkyisikin, sillä ei olisi mitään merkitystä. oli upeaa myös tajuta, ettei minun tarvinnut enää lunastaa syömiseen muilta lupaa; en tuntenut enää painostavaa pakkoa soittaa perheenjäsenilleni ennen suunnittelemaani ateriointia tai viedä ruokalautastani heidän tarkastelevien silmiensä eteen, vaan saatoin tarttua haarukkaan itsenäisesti ja syödä vatsani täyteen kenenkään siitä tietämättä. opin puolustamaan häpeilemättä omia ruokailuhetkiäni ja vaatimaan itselleni aikaa syödä; asetin syömisen ykkösprioriteetikseni, rakensin päiväni niiden ympärille ja käytin kaiken tarvitsemani ajan, jotta sain ruokailut onnistumaan. opettelin syömään pettyneenä, surullisena ja vihaisenakin, enkä enää suostunut jättämään ruokailuja väliin itseäni syömättömyydellä rangaistakseni. kun osastojaksostani oli kulunut vuosi, olin päässyt jo pitkälle: päiviini oli ilmestynyt lukemattomia uusia tunteja, joiden olemassaoloa en ollut aiemmin huomannutkaan, sillä olin omistanut jokaisen hetkeni syömisten valmisteluun ja ruoasta haaveilemiseen. nyt en enää tarvinnut täydellisiä kulisseja syömistä varten, vaan pystyin tarpeen vaatiessa hoitamaan aterioimiseni tilanteessa kuin tilanteessa - vaikka eteisessä talvisaappaita jalkaan kiskoessani, jos elämällä täyttynyt kalenterini kiirehti minua eteenpäin.

tänä päivänä en jaksa enää kiinnostua ruokakaupassa muiden ostoksista, en tuijota fanaattisesti tv:n kokkiohjelmia, enkä pyri tyydyttämään nälkääni ihailemalla reseptien annoskuvia. en välitä rasvattomista uutuustuotteista, en innostu aspartaamilla makeutetuista valmisteista, enkä huolestu kalorimerkintöjen puuttumisesta. en tuhlaa rahojani laihdutusvinkkejä tarjoaviin lehtiin, en kuluta iltojani dieettisivustojen keskustelupalstoilla enkä opettele ulkoa rasva-aineiden imeytymisprosesseja. en tunne enää itseäni piiritetyksi, sillä anoreksia on kadonnut ympäriltäni; en tarkkaile ympäristöäni kilpailijoiden varalta, sillä olen jo saavuttanut oman maalini - kymmeniä kiloja korkeamman, kuin johon aiemmin tähtäsin. entiset viholliseni eivät täytä enää näkökenttääni, ja tiedän kokemuksen osoittamalla varmuudella, etteivät hekään enää näe minua. olen heille nykyisin näkymätön, yksi sairauden toiselta puolelta, ja tietoisuus tavallisuudestani tekee elämästäni kauniin.

ps. pahoittelen pitkää päivitystaukoa! elämäni on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana ihanan sosiaaliseksi ja sitä myötä melko kiireiseksi. en kuitenkaan ole lopettamassa kirjoittamista; en vain valitettavasti ehdi päivittämään entiseen tahtiin. aurinkoista ja rohkeaa kesää kaikille lukijoilleni, uskaltakaa sanoa sairaudelle vastaan ja näyttää oma vahvuutenne <3