my first autumn without fall

the end

2010-11-16T15:13:00.010+02:00

tämä blogi on tullut tiensä päähän. siispä vielä kerran: kiitos paljon kaikille lukijoilleni! toivottavasti tekstini ovat olleet avuksi :)

koska en kuitenkaan osaa olla kirjoittamatta, minut löytää nykyisin uudesta blogistani. sen painopiste ei ole pääasiallisesti syömishäiriössä, vaan tavallisessa opiskelijaelämässäni ja ajatuksissani aiheesta jos toisestakin (pillifarkuista lähtien). syömishäiriöaihe kulkee silti taustalla mukana. koska uusi blogini on kovin erilainen kuin my first autumn without fall, en odota suurta kävijäryntäystä - mutta jos kiinnostusta riittää, olette kaikki hyvin tervetulleita :)

--> http://neitignuu.blogspot.com

ps. kuten jo uuden blogin nimestä saattaa päätellä, uudet aihepiirini ja kirjoitustyylini ovat paljon aiempaa kevyempiä :)
pps. olen atk-tumpelo enkä saa linkkiä toimimaan. damn it.

EDIT. vaikka tämä blogi päättyy, jatkan silti aktiivisesti vertaistukityötä. minuun saa aina ottaa yhteyttä, jos siltä tuntuu! tarkistan tämän blogin kommentit edelleen joka päivä, ja sähköpostiosoitteeni löytyy blogin oikeasta reunasta.

november

2010-11-09T12:13:00.003+02:00

hei rakkaat lukijani!

edellisessä postauksessa jo mainitsinkin kokoavani blogitekstieni pohjalta kirjaa. projektini on yhä kesken, ja ajattelin kysyä teiltä, tulisiko mieleenne aihepiirejä, joita en ole vielä käsitellyt ja joista toivoisitte minun kirjoittavan. itse alan jo sokaistua teksteilleni, joten ulkopuolinen näkökulma olisi tervetullut :)

valoisaa talvea jokaiselle ja paljon uskallusta kohti parempaa <3

circle of life

2010-10-12T12:04:00.004+03:00

kaksi vuotta sitten lokakuun puolivälissä aloitin toisen osastojaksoni. olin tuolloin päättänyt, että tämä saa riittää: en enää suostuisi sairastamaan. parantumiseni alku oli yhtä suurta taistelua, mutta jokainen taisteltu hetki lopputuloksen arvoista, sillä tänä päivänä olen terve.

kaksi vuotta sitten olin kuolemansairas ja täysin eksysissä elämässäni; nyt voin hyvin, seurustelen onnellisesti ja opiskelen haluamaani alaa. olen saanut ihanan kummityttären, jota rakastan suunnattomasti, ja tunnen olevani hyvin onnekas myös rakkaiden ystävieni suhteen.

teen nykyisin paljon vertaistukityötä, ja haaveissani siintää toiminnan kehittäminen varsinaiseksi ammatikseni. olen käynyt puhumassa syömishäiriöstä ja parantumisesta osastoilla ja kouluissa, sillä tahdon yrittää kaikkeni, minkä sairauden tappamiseksi voin - omien voimavarojeni rajoissa. en pyri pelastamaan koko maailmaa, mutta pientä osaa siitä haluan pyrkiä auttamaan.

kokoan näiden blogitekstien pohjalta kirjaa, jonka toivon saavani julkaistua. haluan kiittää suunnattomasti jokaista lukijaani ja kaikkia kommentoijia; olette piristäneet suuresti päiviäni :)

believe in yourself,
you all have the power within.

rakkaudella,
maiju emilia

live and learn

2010-09-14T20:42:00.005+03:00

"syömishäiriö on vaikea sairaus, josta tervehtyminen vaatii vuosikausia", lukemani lehtiartikkeli triviaalisti ilmoitti - ja iski vasten kasvojani brutaalilla voimalla. tavasin sanoja hämmentyneenä, tuntien vartaloni jännittyvän ja sykkeeni kiihtyvän väitteen hävyttömyydestä. tihentyvien lyöntien lomassa kieltäymys nousi kiirehtien pintaan: minuun nuo sanat eivät varmasti pätisi, minä palaisin entiseen heti halutessani. sysäsin artikkelin sivuun ja yritin työntää sen mielestäni, mutta pistelevä epävarmuus etsi tiensä ajatusteni pohjalle. mitä jollen sittenkään ollut oikeassa?

sairaus oli vielä tuolloin pieni oma salaisuuteni, jonka olin löytänyt vasta vuotta aiemmin. pidin sitä turvasatamanani; sen helmoihin saatoin paeta suojaan arjen raskasta kaaosta. se ei näkynyt vielä kehossani, mutta teki jo päätökset puolestani: se oli varastanut itsenäisen tahtoni ja kaventanut elämäni piirin. en siltikään suostunut näkemään totuutta vaan pidin sairaudestani sokeasti kiinni, sillä tulevaisuuden kohtaaminen ilman sen syliä pelotti enemmän kuin terveyteni menettäminen. artikkelin pysäyttämänä päätin kuitenkin todistaa hallitsevani tilannetta: näyttäisin itselleni heti huomenna, miten helppoa minun olisi haudata häiriö hetkeksi, unohtaa sen halventavat syytökset ja syödä vailla omantunnontuskia kaikkea mitä haluaisin. vasta kun seuraavan aamun hämärä vaihtui uudeksi päiväksi, aloin hiljalleen ymmärtää, miten väärässä olinkaan todella ollut.

tuosta artikkelista ehti kulua monta pitkää vuotta, ennen kuin todellinen tervehtymiseni käynnistyi. ehdin koskettaa pohjaa niin psyykkisesti kuin fyysisesti ja unohtaa parantumisen mahdollisuuden; ehdin elää sairauteeni kroonistuneena ja hyväksyä parantumattomuuteni. ehdin unohtaa oman voimavarani ja antaa sairauden viedä, kunnes lopulta ymmärsin olevani itse suurimmassa vastuussa elämästäni. sain prosessini mahdollistamiseen paljon apua, jota ilman tuskin olisin onnistunut, mutta tärkeintä oli silti oivallukseni omasta voimastani. tervehtyminen on monien muuttujien yhtälö, mutta merkittävimmät tekijät löytyvät läheltä: vahva parantumistahto, valmius kehon muutokseen ja periksiantamattomuus vastoinkäymisten edessä ovat parhaat apukeinot sairaudesta irtautumiseen. aina ne eivät kuitenkaan riitä, sillä tietyn rajan ylityttyä tilanne alkaa vaatia ulkopuolista apua: ravintoaineiden puutteesta johtuva aivotoiminnan hämärtyminen lamauttaa sairastuneen lopulta niin vahvasti, ettei hän pysty muutokseen ilman ammattimaista hoitoa. tällöin osaston kaltainen ensiapu on välttämätöntä tervehtymisen alkuunsaamiseksi - mutta maamme syömishäiriöhoidon huutavan resurssipulan vuoksi kaikki paikkaa tarvitsevat eivät sitä valitettavasti saa. silti on tärkeää muistaa, ettei paraskaan hoito voi tehota, jollei sairastava ole valmis parantumaan. sairaalassa toteutettava täsmäsyöminen auttaa ravitsemustilan korjaamisessa, ja terapia edistää psyykkisten lukkojen murtamista, mutta ketään ei voi pakottaa terveeksi; suurin parantumistyö on jokaisen tehtävä itse. oma asennoituminen merkitsee suunnattomasti: on helppo antaa sairauden vakuuttaa, ettei tervehtyminen kuitenkaan onnistu, mikä väistämättä heikentää onnistumisen mahdollisuutta. maalia ei voi saavuttaa, jos uskoo jäävänsä jalkoihin, sillä parantuminen vaatii suurta luottamusta omiin kykyihinsä. sairauden syövyttämä itsetunto saattaa pitää asennetta julkeana, mutta häiriön toimivaltaa on oikeus uhmata - se saa oppia kumartumaan sinun tahtosi edessä.

elämä on silmissäni ainutkertainen lahja; en tule tänne toistamiseen kerran täältä lähdettyäni. ehdin sotia itseäni vastaan vuosien ajan, mutten saavuttanut sitä ainoaa, mitä sairauteni nimissä etsin - täydellistä kontrollia. mission sisäiset ristiriidat johtivat mahdottomuuksiin: luulin pystyväni tavoittamaan syömishäiriön avulla kokonaisvaltaisen elämänhallinnan tunteen, vaikka todellisuudessa oma otteeni oli kirvonnut jo aikoja sitten. olemassaoloni muuttui hiljaiseksi itsetuhoksi, vuosien mittaiseksi itsemurhaksi, johon syömishäiriö minua häikäilemättä ajoi. haluan silti ajatella, ettei sairauteni tapahtunut sattumalta - kaikesta aiheuttamastaan helvetistä huolimatta sillä oli tarkoitus juuri minun elämässäni. se on opettanut minulle paljon itsestäni: heikkouteni ja vahvuuteni, kykyni ja rajani, unelmani, tahtoni ja todellisen luonteeni. sen myötä olen tutustunut upeisiin ihmisiin, joista monesta on tullut minulle hyvin rakas. se on saanut minut näkemään pintaa syvemmälle ja antanut minulle ymmärryksen, jota toivon pystyväni tulevaisuudessa hyödyntämään, sillä tietoisuuteni syömishäiriön helvetistä ei koskaan häviä. haluan yrittää auttaa heitä, jotka kamppailevat yhä sairautensa kanssa; haluan kuunnella ja keskustella, rohkaista heitä uskaltamaan, toimia heidän tukenaan ja kannustaa eteenpäin; haluan auttaa heitä ymmärtämään sairautensa solmuja, näkemään vääristymät ajatusmalleissaan ja pääsemään vapaaksi häiriön luomien kaltereiden takaa. ihmisikä on liian lyhyt sitä itseään vastaan taistelemisen.

olen elänyt pelkillä kasviksilla, olen syönyt vain öisin, olen ylenkäyttänyt makeutusaineita ja suolannut ruokani sakeaksi. olen ahminut, paastonnut ja oksentanut; olen pakottanut itseni liikkumaan, olen juossut jalkani hapoille, olen huutanut armoa ohiajavalta bussilta ja jatkanut loputonta matkaani. olen pelännyt kaloreita kuollakseni ja uneksinut niistä lakkaamatta, olen elänyt päiviä syömättä ja menettänyt näköni nälästä, olen ahtanut sisääni kiloittain ruokaa ja uskonut vatsani repeävän. olen vihannut itseäni lakkaamatta seitsemän vuoden ajan; olen hävennyt ulkomuotoani, halveksinut heikkouttani ja antanut sairauden piiskata kehoani äärirajoille asti. syömishäiriöisen mielen mittapuulla jotain jäi silti tavoittamatta - enhän koskaan joutunut letkuruokintaan. sairautta henkilökohtaisesti kokemattoman lienee mahdotonta ymmärtää, kuinka nenän kautta vatsalaukkuun ravintoliuosta vievä letku saattaa näyttäytyä saavutuksena, mutta sairauden valtaama mieli asettaa tavoitteensa häiriön edun mukaisesti. kun todellisuus on kääntynyt ylösalaisin, ravinnon pakkosyöttö letkujen kautta symboloi korkeinta omistautumista, jota sairautta kohtaan voi elossa ollessaan osoittaa. "minä tein kaikkeni sinun puolestasi", hauras keho huutaa viimeisillä voimillaan, mutta sairaus ei silti osoita kiitosta. se ei kunnioita uhriaan edes saatettuaan tämän kuolemaan, vaan katselee voitokkaana vierestä, kun elämä pakenee väsyneestä ruumiista. se ei hiljenny, kadu eikä kumarra, vaan jatkaa kylmää matkaansa seuraavan käännytettävän luo; sille yksikään uhri ei ole toista arvokkaampi, vaan kaikki yhtä arvottomia.

sairaus on tunteeton tuottamansa kivun suhteen: se ei kaihda keinoja eikä häpeä tuottaa kantajilleen tuskaa. se rakastaa lähimmäisenrakkautta, jonka voimavaroja hyväksikäyttäen se moninkertaistaa vaikutusvaltansa. syömishäiriö ollut ainoastaan minun sairauteni - se satutti myös jokaista läheistäni. heidän tuskansa köytti kaulaani kuristavan pannan, joka repi minua kahtia ja toi elämääni lakkaamattoman syyllisyydentunnon. pahinta oli kohdata vanhempieni avuttomuus: silmissä palava pelko, tukahdutetut huudot, kätketyt kyyneleet ja huolesta harmaat kasvot. he olisivat myyneet sielunsa parantumiseni puolesta, mutta joutuivat silti nöyrtymään sairauteni edessä; vain minulla oli avain helvettini portteihin. olisin tehnyt rakkaideni eteen mitä tahansa, mutten pystynyt siihen ainoaan, jota he minulta pyysivät - syömään.

olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen heiltä saamastani suuresta tuesta. kun ensimmäisten vaikeiden vuosien jälkeen löysimme puheyhteyden, välimme lämpenivät korvaamattomiksi. tärkeintä oli sairauden hyväksyminen: kun syömishäiriöstäni tuli surullinen mutta peittelemätön tosiasia, keskustelu mahdollistui ja tukeminen helpottui. opimme perheenä puhumaan tunteistamme ja näyttämään niitä toisillemme, mikä lisäsi keskinäistä luottamustamme. vanhempani olivat läsnä aina kun heitä tarvitsin - kaukaisimmillaankin vain puhelinsoiton päässä. he kannustivat minua rohkaisua kaivatessani ja jaksoivat kehua väsymättä saavutuksiani; he auttoivat minua saamaan itseni takaisin. ilman heitä en olisi pystynyt parantumistyöhöni.

uusissa valokuvissani hymyilee aikuinen nainen, jonka silmät tuikkivat aitoa iloa. hänen olemuksensa on terveen näköinen, ja tajuan rakastavani sitä juuri sellaisena: omassa biologisessa normaalipainossaan, luonnollisen kokoisena. kehoni on jaksanut läpi suuren muutoksen, ja olen siitä ylpeä.

olen vihdoin oppinut kuuntelemaan itseäni. osaan levätä ollessani väsynyt ja nousta nukuttuani tarpeeksi; osaan pitää huolta ruokavaliostani ja harrastaa liikuntaa kohtuullisesti. en ruoski enää itseäni, vaan pyrin edistämään hyvinvointiani niin fyysisesti kuin psyykkisesti. syön surutta kaikkea haluamaani, myös kasviksia: saatan lohkoa aterian lisukkeeksi kurkkua tai tehdä lounaaksi ruokaisan salaatin, mutta pääasiallinen energianlähteeni on kasvimaan ulkopuolella. en tarvitse enää anorektista kehoa huutamaan pahasta olostani, sillä sisimpäni myrsky on tyyntynyt. olen käsitellyt sairauteni läpikotaisin, päässyt yli vaikeasta masennuksesta, oppinut jälleen syömään ja saanut vahvan otteen elämästäni. en usko enää maan sortuvan altani, sillä etsiessäni reittiä kohti pintaa rakensin pohjasta vakaan. olen saanut itselleni siivet, joiden avulla jaksan vaikeuksien läpi. ne ovat vahvat, vakaat ja kestävät; ne suojelevat minua, johdattavat minua ja auttavat yli karikoiden. ne ovat nostaneet kiven sydämeltäni ja tehneet askeleestani kevyen.

en pelkää enää elämää.

for my ever-sleeping beauty

2010-07-21T02:33:00.002+03:00

17.7.2010

sinä täyttäisit tänään 26, jos olisit yhä täällä.

haluaisin istua kanssasi tutun kahvilamme vakiopöytään ja keskustella tuntikausia; pyyhkiä kyyneleet poskiltasi ja kuulla naurusi soinnun. haluaisin halata sinua lämpimästi ja tuntea sinut lähelläni; kertoa sinulle kauneudestasi ja opettaa sinua näkemään sen. haluaisin ottaa kätesi omaani epäröidessäsi ruoan edessä ja saattaa sinut pelkojesi läpi; rauhoitella sinua ahdistuksesi hetkellä ja vakuuttaa sinun saavan syödä.

olen nähnyt sinut kymmeniä kertoja viimeisen tapaamisemme jälkeen: olet väkijoukon keskellä, vieraiden kasvoilla; tunnut kulkevan siellä missä minäkin. olen tahtonut juosta perääsi ja toivonut painajaisen päättyneen, mutta todellisuus on asettunut tielleni ja pysäyttänyt ikävöivät askeleeni. olen nähnyt nimesi marmorissa ja laskenut haudallesi kukkia, mutten vieläkään ymmärrä lähtösi lopullisuutta. tulet luokseni yhä päivittäin: olet ajatuksissa ja muistoissa, lyriikoissa ja melodioissa. sinä katselet minua olkani yli, hymyillen, kuin suojellen; olet edelleen niin lähellä, vaikka kuitenkin jo kaukana poissa.

olisin halunnut auttaa sinua löytämään etsimäsi auringon ja näyttää sinulle, kuinka ihmeellinen maailma voi olla, mutta päiviesi summa tuli liian varhain täyteen. jos saisin vielä hetken kanssasi, haluaisin kertoa, miten paljon minulle merkitsit.

kaipaukseni ei koskaan katoa.

kauniita unia rakas nanna.

breaking chains for a new beginning

2010-07-13T04:20:00.002+03:00

se tunne huumasi minut kerta toisensa jälkeen. kasvoni kirkastuivat ja sydämeni huokasi, kun vaa'an näyttöön ilmestyi aiempaa alempi lukema - olin onnistunut hallitsemaan elämääni, mistä numerot toimivat todistajina. merkitsin tunnollisesti luvut kalenteriini, ja palasin hakemaan niistä lohtua maailman tuntuessa kaatuvan päälleni. ainekirjoitusten, projektitehtävien ja kurssikokeiden lomassa lukemat rauhoittelivat minua; ne kuiskivat edustavansa samaista kontrollia, jota perfektionistisella koulutyöllänikin yritin saavuttaa. kuiskeen taustalta kaikui kuitenkin sairauden ilkeä nauru: "minä hallitsen sinua."

lukion toisella luokalla elin sairausaikani pahimmassa vaakakoukussa. vaikka ymmärsinkin vuorokauden sisällä tapahtuvien painonmuutosten johtuvan vain ruoan ja nesteiden kerryttämästä massasta, ihmisarvoni rakentui silti sataprosenttisesti vaa'an lukemien mukaan: mitä pienempi kilojen summa oli, sitä hyväksyttävämmäksi ihmiseksi itseni tunsin. loputtoman uupuneena painoni alituiseen tarkkailuun yritin vähentää punnituksia muutamaan kertaan päivässä, mutta vaa'an viekoitus osoittautui aina omaa tahtoani vahvemmaksi.

tiesin, että kierteen katkaisemiseksi oli jäljellä vain vaihtoehdoista radikaalein, ja saatoin lähes kuulla kahleiden murtuvan, kun kyynelten valuessa poskilleni revin puntarin paristosydämen irti. heitin vaa'an sokean raivon vallassa ulkovaraston kylmään pimeyteen, paiskasin varaston oven kiinni, juoksin takaisin kotiin ja vajosin eteisen lattialle hallitsemattomaan itkuun. vaa'asta eroon hankkiutuminen oli hyvin vapauttava päätös: kun luovuin digitaalisesta herrastani, kilojen merkitys alkoi vähitellen hälvetä. koska numerot eivät enää olleet faktaa mustana valkoisella, pelko jonkin tietyn lukeman ylittämisestä haaleni hiljalleen vaimeaksi.

vaikkei varsinainen parantumiseni käynnistynytkään heti vaa'asta luopuessani, puntariton elämä työsti ajatusmaailmaani eteenpäin. minkään tietyn kilomäärän saavuttaminen tai ruoka-aineiden rajoittaminen ei enää tuntunut kontrollilta, ja aloin ymmärtää sairauteni nurinkurisuuden. syömishäiriöni aiempi numerokeskeisyys niin kilojen kuin kalorien suhteen sai äkkiä uudet kasvot - rumat ja petolliset. oivallukseni ei kuitenkaan vielä tuolloin johtanut tervehtymiseen, sillä sairaus tarjoutui yhä johdattamaan minua polkuaan pitkin, enkä tohtinut sanoa sille ei. abivuoden sinnittelin perfektionismin käskemänä, mutta koulun loputtua putosin. kuilu oli syvä, ja romahtamiseni jatkui yli kahden vuoden ajan - kunnes lopulta katkesi toiseen sairaalajaksooni. pitkästä pudotuksesta huolimatta jokin kuitenkin pysyi ennallaan: pidin kiinni päätöksestäni pysyä erossa vaa'asta.

syömishäiriö määritti elämäni jokaisen hetken ja päätöksen, mutta en mustimmankaan helvettini keskellä joutunut enää sairauteni sokaisemaksi. tunsin suunnatonta itseinhoa ja musertavaa häpeää seuratessani pakko-oireista käytöstäni, jota vastaan olin liian väsynyt taistelemaan. kateuden aallot vyöryivät lävitseni, kun kuumat kesähelteet muodostivat jäätelökojuille iloisia jonoja; kun pimenevät illat kannustivat suklaan ystäviä ostoksille ja talven ensimmäiset hiutaleet saivat kassahihnat täyttymään piparkakuilla. halusin sydämeni pohjasta mennä muiden mukana: jonottaa hellepäivinä kahden pallon tuuttia, löytää syyssateilla suklaasta lohdutusta ja ostaa joulun alla pipareita. olisin antanut mitä vain saadakseni olla kolmastoista tusinassa, kuulua erottumattona heidän joukkoonsa, suhtautua ruokaan vain ravintona ja tuntea sitä kohtaan huolettomuutta. katselin luennoille suuntaavia opiskelijoita, käsi kädessä kulkevia pareja, lastenvaunuja työntäviä äitejä ja ruuhkabussit täyttäviä työssäkävijöitä, enkä osannut unelmoida paremmasta kuin olla yksi heistä. nukahdin iltaisin haaveillen parantumisesta ja heräsin toivoen unieni käyvän toteen, mutta päädyin joka päivä toistamaan sairauden ajastamia rutiineja, sillä haaveitteni toteuttamissuunnitelmien taustalla takoi aina ajatus "ei vielä tänään, vaan sitten joskus".

ennen ensimmäistä sairaalajaksoani elämisen merkitys alkoi kadota. olin hukkua pahaan olooni ja pakahtua sisälläni kuohuaviin kyyneliin, joita en jaksanut enää vuodattaa suolaisina pisaroina poskilleni. en halunnut herätä aamuisin, sillä jokainen uusi päivä toi mukanaan vain nälkää ja rajatonta ahdistusta, vaikka olin jo entuudestaan kuristua köyteen kaulassani. ajauduin lääkkeiden liikakäyttöön yrittäessäni vaimentaa sisintäni korventanutta kipua, mutta tuska ei poistunut yliannoksillakaan. kesän tulosta huolimatta en nähnyt valoa missään, ja olin liian väsynyt uskoakseni huomiseen.

pääsin sairaalaan toukokuun viimeisellä viikolla. en tiennyt tuolloin painoani enkä kokenut anorektista kehoa tavoiteltavana, sillä olin jo ymmärtänyt, ettei syömisen rajoittaminen tuonut elämään kontrollia. tervehenkiset ajatusmallini eivät kuitenkaan kestäneet osastolla kohtaamaani painetta, vaan laihuuden itseisarvo kasvoi sairaalajakson aikana mielessäni kohisten. olin vielä liian heikko ympäristön vaikutteille: en osannut olla vertailematta itseäni muihin potilaisiin, heidän vähäiset kilonsa näyttäytyivät minulle suurena henkilökohtaisena uhkana. huonokuntoisimpia potilaita katsellessani tunsin sietämätöntä pakkoa kokea syvin mahdollinen pohja ennen kuin saisin parantua - ja vaikka ymmärsin ajatuksen typeryyden, sen viekoitus tuntui polttavalta. lääkkeet sekoittivat päätäni entisestään ja oikea suuntani muuttui vääräksi, mutta kokemastani mielensisäisestä sekasorrosta huolimatta ymmärsin yhä, miten pahaa vaa'an lukeman katsominen minulle tekisi. en katsonut painoani kertaakaan viisiviikkoisen osastojaksoni aikana.

yksinäiseen asuntoon palattuani ajatukset ultimaalisen laihuuden tavoittelusta hävisivät. jokainen päiväni koostui sairauden aiheuttamista pakkotoiminnoista, joiden toteuttaminen ja toteuttamatta jättäminen aiheuttivat kumpikin sanoinkuvaamatonta ahdistusta. olin kaksin syömishäiriöni kanssa, vihaten sen jokaista käskyä ja määräystä, eläen lakkaamatonta painajaista, joka ei tauonnut valvetilan vaihtuessa uneksikaan. tunsin jääneeni loukkuun ristiriitojen seittiin: ymmärsin täysin, miten valheellista oli kuvitella syömishäiriön auttavan elämänhallinnassa, mutten kuitenkaan uskaltanut irtautua sairaudestani, sillä sen muovaamien rutiinien rikkominen tuntui edelleen kontrollin menettämiseltä.

painajaiseni väsyttämänä mutta liian pelokkaana tekemään todellista siirtoa tartuin astetta heikompaan vaihtoehtoon, aiempaa monipuolisempaan joskin yhä tiukasti säännösteltyyn ruokavalioon. muutoksen edessä vaa'attomuus osoittautui suureksi avuksi: rohkaistuin lisäämään kasvisten rinnalle runsaskalorisempia tuotteita, sillä tiesin pysyväni tietämättömänä niiden mahdollisesti tuottamista kiloista. söin muutaman kuukauden ajan lähes energiantarpeeni mukaan, mutten kuitenkaan uskaltanut koskea aivotoiminnalle elintärkeisiin rasvahappoihin, eivätkä vaikeat pakkotoimintoni juurikaan lievittyneet. elämä näyttäytyi minulle lohduttomana kaaoksena, josta sain otteen vain toteuttamalla sairauteni teesejä.

astuin seuraavan kerran vaa'alle kesän värjäydyttyä syksyksi, muutamia päiviä ennen toisen osastojaksoni alkua. kuluneet kaksitoista kuukautta olivat pitäneet sisällään lukuisia alamäkiä, mutta niiden väliin oli mahtunut myös parempia kausia, joina sairauden asettama kuristuspanta ei yltänyt repimään kaulaani verille. syömishäiriön haurastaman ruokavalioni rinnalla vaa'attomuus oli toiminut itsesuojelukeinonani: lukemien poissaolo oli tehnyt minusta vapaamman ja kannustanut haaveilemaan terveestä tulevaisuudesta. vaikea masennustilani ja sairauden vuosikausia kestäneet syytökset olivat kuitenkin saaneet minut uskomaan omaan arvottomuuteeni, minkä seurauksena tulkitsin lähes kaiken kuulemani jollain tavoin itseäni vastaan; löysin olemattomia piilomerkityksiä viattomistakin kommenteista ja syitä rangaista itseäni niin muiden tekemistä virheistä kuin maailman pahuudestakin. vihasin jokaista syömishäiriön puolesta tekemääni ratkaisua, mutta lankesin silti sen edessä polvilleni ja sorruin kerta toisensa jälkeen kaupan kevyimpiin tuotteisiin.

suunnitelma yli kahdestakymmenestä uudesta kilosta ei tuntunut itsessään vaikealta, sillä tiesin sydämessäni, miten paljon parempi elämä minua normaalipainoisena odotti. kilojen keräämisen aloittaminen oli silti ajatuksenakin ahdistava: se symboloi minulle edelleen ohjasten menettämistä, vaikka ymmärsin suorastaan tuskastuttavan hyvin, ettei sairauteni lavastama hallinnan tunne ollut muuta kuin silkkaa valhetta. lokakuisen romahdukseni kiihtyessä tajusin tarvitsemani ulkopuolista apua, ja olin onnekas saadessani osastopaikan viikon varoitusajalla. muutamaa päivää ennen sairaalaan pääsyä katsoin silmiin entistä hallitsijaani, vanhempieni digitaalivaakaa. en kokenut erityistä tarvetta painoni tietämiseen, mutta tilaisuus teki varkaan - ja annoin uteliaisuuteni voittaa. en tiennyt mitä tuntea kilomäärän nähdessäni; tajusin vain, etten ollut luvusta ylpeä, vaan pettynyt omaan heikkouteeni ja peloissani syömishäiriön voimasta. oli itsestään selvää, että jatkaisin osastolla entistä linjaani: en katsoisi puntarin lukemaa kertaakaan hoitojakson aikana. tahdoin tavallisen kehon ja sen myötä mahdollistuvan elämän, mutten halunnut seurata matkaani jokaisen uuden gramman tarkkuudella.

osasto auttoi minut painonnoston alkuun ja muistutti konkreettisesti oikeudestani syödä. kontrolloidussa, turvallisessa ympäristössä ajatukseni hallinnan menettämisestä suuhun pistetyn ravinnon mukana vaimentuivat yllättävän nopeasti, enkä sairaalasta lähdettyäni kokenut enää syömistä epäjärjestystä aiheuttavaksi toiminnaksi. vaikkeivät ensimmäiset kuukaudet kotioloissa olleetkaan helppoja, vaa'attomuuden tuottama kahleeton vapaus kannusti minua eteenpäin. jatkohoidokseni sovituilla poliklinikkakäynneillä hoitotaho ihmetteli vienosti paheksuen, kun kieltäydyin kerta toisensa jälkeen katsomasta ruutuun piirtyviä lukuja, mutta sairauteni tuntien tiesin tietämättömyyden toimivan kohdallani parhaiten; halusin odottaa painoni tasautumiseen asti ja opetella pitämään kehostani sellaisenaan, en oppia ajattelemaan sitä jonkin tietyn kilomäärän kertymänä. kun vihdoin uskalsin aloittaa todellisten mielitekojeni kuuntelemisen, tajusin entisten hallinnanmenetyspelkojeni olleen turhia: kilonihan kertyivät luonnollisella tavalla, kehooni kauniisti sulautuen, ja tunsin ohjaavani tilannetta varmemmin kuin vuosikausiin.

viimeisellä poliklinikkakäynnilläni olin lopulta valmis. painoni oli normalisoitunut kuukausia aiemmin, ja vaatteitteni perusteella kokoni tuntui vakiintuneen. ennen vaa'alle astumista pohdin silti kahdesti, tahdoinko varmasti nähdä painoni, sillä en kokenut sen tietämistä missään määrin merkityksellisenä. koska ajatus tietoisuudesta ei kuitenkaan enää pelottanut, päätin pitää silmäni auki. hennon epävarma hämmennys valtasi minut ruudulle katsoessani - summa oli merkittävästi odottamaani suurempi. seuraavassa hetkessä tunne silti taipui jo suureksi ylpeydeksi: tajusin oloni kevyemmäksi kuin kertaakaan aiemmin. iloni kruunautui myöhään illalla, kun päivän tapahtumia kertaillessani huomasin unohtaneeni kilojeni tarkan summan. grammat olivat vihdoin menettäneet mahtinsa, ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin itseni kokonaiseksi.

mielestäni yksi syömishäiriöhoidon räikeimmistä puutteista on sen painokeskeisyys. sairaalapaikkojen vajavaisuus pakottaa suosimaan alipainoisia, minkä vuoksi merkittävä osa apua tarvitsevista jää hoidon ulkopuolelle. moni vakavasti sairas normaalipainoinen ei uskalla edes hakeutua hoitoon, sillä pelkää liikaa joutuvansa mittojensa takia pettymään. tosiasia kuitenkin on, ettei syömishäiriöisten keskuudessa paino itsessään riitä kertomaan fyysisestä hyvinvoinnista. esimerkiksi bulimisesti oireileva potilas saattaa painoindeksinsä ja ulkomuotonsa puolesta vaikuttaa terveeltä, mutta pinnan alla tilanne on toinen: oksentamisen, paastoamisen, laksatiivien ja nesteenpoistajien rasittama keho voi tehdä kuolemaa. rytmihäiriöt sekä sydämen muut hätähuudot jäävät normaalipainon jalkoihin, kun hoitopaikkojen ja ammattitaidon puutteessa painoindeksi nostetaan ensisijalle. pahimmillaan sairastuneiden epätoivo kärjistyy vaikean alipainon tavoitteluun vain siksi, että hoitoon pääseminen todennäköistyisi. mitä enemmän hoito keskittyy painon korostamiseen, sitä vaikeampaa potilaan on pyrkiä kiloajattelusta eroon, mikä vaikeuttaa suuresti syömishäiriöstä irtautumista. ilman ajatusmaailman muuttumista sairaus tuskin katoaa: vaikkei laihduttaminen olisikaan enää tietoinen tavoite, uusi elämä pyörii painon ympärillä yhtä kokonaisvaltaisesti kuin entinenkin - ja häiriö viekoittelee sairastajansa helposti uudestaan pudottamaan kilon jos toisenkin.

tietynlaisissa tilanteissa vaa'alla voi kuitenkin olla myös hyvä puolensa. jos normaali syöminen kauhistuttaa suunnattomasti painonnousupelon takia, vaaka saattaa auttaa todistamaan, etteivät tavalliset tuotteet nostakaan painoa rakettimaisella vauhdilla. koska sairauden määrittämän ruokavalion jälkeen keho on silti kovilla, tavallisen ruokailun aloittaminen aiheuttaa väliaikaista nesteiden kertymistä. turvotuksesta johtuva painonnousu häviää kehon tottuessa muutokseen, mutta nestekertymän vuoksi vaaka ei ole erityisen pätevä normaalisyömisen aloittajalle. turvotuksen poistuttua painon satunnainen seuraaminen voi auttaa mielenrauhan säilyttämisessä: tavallisesta ruokavaliosta kiinni pitäminen ei tarkoitakaan holtitonta lihomista, vaikka sairauden ääni pään sisällä julistaisi päinvastaista. vaa'an kaksiteräinen miekka on kuitenkin toisesta päästään paljon toista terävämpi, sillä kesken tilanteen tarkastaminen kesken painonnostoprosessin houkuttelee helposti hillitynkin nousun pysäyttämiseen. siksi mielestäni olisikin parasta pitäytyä painostaan tietämättömänä henkisen tilan tasaantumiseen asti - ja huomata lopulta vaa'alle astuessaan, että kilot ovat menettäneet entisen valheellisen merkityksensä.

nykyisin käyn vaa'alla hyvin harvoin. en tunne tarvetta pitää kirjaa kiloistani tai laskea painoindeksiäni, sillä minun on hyvä olla juuri näin. mielestäni painon tarkka seuraaminen on täysin tarpeetonta, jos ihminen on perusterve ja hänen kehonsa toimii. tietämättömyyden haaste ei kuitenkaan ole helppo valheellisessa nyky-yhteiskunnassamme, jossa laihuutta markkinoidaan kauneuden synonyymina ja avaimena onnellisempaan elämään. erityisesti naistenlehtien sivuilla tunnutaan unohtavan, että painoindeksi on vain ihmisen keksintö, ei palvontaa kaipaava jumala. omalla kohdallani vaa'an kumartamisen lopettaminen oli ensimmäinen askel liiallisesta kontrollista irtautumiseen - ensimmäinen askeleeni kohti vapautta. elämäni suunta ei hukkunutkaan ilman vaakaa kompassinani, vaan juuri vaa'attomuuden ansiosta löysin lopulta perille.

through ups and downs to peace at heart

2010-06-07T15:00:00.004+03:00

vielä vuosi sitten tunsin itseni vainotuksi. minne ikinä meninkin, piirittäjät seurasivat aina kannoillani: yksi istui bussissa viereiselle penkille, toinen tuli vastaan kirjaston käytävällä, kolmas seisoi takanani kaupan kassajonossa. markettien vihannestiskeillä heiltä ei voinut välttyä; viiltävä suru huusi heidän silmissään aivan kuten omissanikin, kun sairauden alistamina punnitsimme kukin tahollamme salaattia ja kurkkua. tahtomme vastaisesti näimme toisiamme missä ikinä kuljimmekin, sillä syömishäiriö ohjelmoi meidät löytämään vastustajamme. kateellisin, ihailevin katsein tervehdimme jokaista itseämme laihempaa, tuntien toisen riutuneen kehon pilkkaavan omaa suuruuttamme. kilpailutilanteet syntyivät väistämättä, emmekä päässeet niitä pakoon yrittämälläkään, sillä yhteinen sairautemme täytti näkökenttämme ainoastaan vertailun kohteilla - kaltaisillamme.

syömishäiriöstä irtautuminen on valtaisan suuri muutos, joka koskettaa elämän jokaista osa-aluetta: perhettä, parisuhdetta, ystävyyttä, opiskelua, työntekoa, vapaa-aikaa, unelmia ja niiden toteuttamista. se vaikuttaa parantujaan niin kokonaisvaltaisella tasolla, ettei sen käynnistäminen ole helppoa kovasta motivaatiostakaan huolimatta, sillä tulevaisuus täyskäännöksen tuolla puolen tuntuu vieraalta ja pelottavalta. kädet tärisevät, vatsaa vääntää, ja mielessä pyörii vain yksi ajatus: kun päiväni jokainen sekunti ei kuulukaan enää sairaudelle, miten korvaan sen paikalle muodostuvan tyhjiön? mitä pitempään syömishäiriö on kestänyt, sitä vaikeampaa on kuvitella elämää ilman sairauden asettamia maneereja. vapaa-ajan käsite on kadoksissa, sillä ympärivuorokautinen sairastaminen ei jätä sille tilaa. mielikuvat illanvietoista ystävien kanssa ja ajatukset parisuhteen luomisesta alkavat vaikuttaa kielletyiltä haaveilta; opiskelu, ammattiin valmistuminen ja työssä käyminen tuntuvat vaativuutensa vuoksi lähes mahdottomilta; lasten saaminen, päiväkodin kevätjuhlat ja koko perheen iloiset kesälomamatkat kuuluvat vain muiden maailmaan. kun oma persoonallisuus on hautautunut sairauden alle, on vaikea yrittää miettiä, mitä elämältään todella haluaa - ja sitäkin vaikeampi uskoa, mihin kaikkeen ilman sairautta pystyisikään.

koska tervehtymisen käynnistämä muutos on mittakaavaltaan suunnattoman suuri, sen hyväksyminen on usein hyvin haastavaa ja saattaa vaatia useamman yrityksen - kuten kävi myös itselleni. vaikka vastoinkäymiset lannistivat ja olivat saada minut luovuttamaan, sain ne kuitenkin käännettyä lopulta voitoksi: tiesin, mitä tuleman piti, ja osasin varautua reaktioihini etukäteen. lisäksi useamman parantumisyrityksen takia jouduin punnitsemaan motiivejani lukuisia kertoja, opin tajuamaan todella tahtovani parantua ja totuin hiljalleen ajatukseen itsestäni normaalipainoisena. ehkä juuri pitkäaikainen valmistautumiseni auttoi minua nopean painonnousuni hyväksymisessä ja uuden vartaloni omaksumisessa. olin itsekin hämilläni prosessin helppoudesta: vaikka muutuin vuosia kestäneen anorektisuuteni jälkeen hetkessä tavallisen naisen kokoiseksi, tunsin kehoni jokaisen uuden kaaren heti osaksi itseäni. useita parantumisyrityksiä vaatineella tervehtymiselläni oli kuitenkin myös kiistaton kääntöpuolensa, sillä pitkittyneen sairastamisen myötä kehoni ehti kärsiä enemmän. jollen olisi jättänyt kesken ensimmäistä osastokertaani, tilanteeni olisi todennäköisesti kehittynyt toisin: fyysinen vointini olisi korjautunut ensin, mieleni vasta myöhemmin. vaikka osastohoidon painonnostotavoitteiden nopeuden takia psyyke ei useinkaan ehdi muutokseen mukaan, ensisijainen keskittyminen painon normalisoimiseen on silti järkiperäisin ratkaisu; tavallisesti syömishäiriön psyykkistä puolta on turha lähteä purkamaan ennen ravitsemustilan tasaantumista, sillä aliravitut aivot ovat liian väsyneet käsittelemään parantumiseen vaadittavia ajatusmalleja. saman ilmiön huomasin itsekin: mitä huonommassa kunnossa olin, sitä vaikeammalta parantumisen prosessoiminen tuntui. vasta painoni noustua normaaliksi tajusin ajatusteni kulkevan kirkkaammin kuin vuosiin.

uusi elämäni oli pelkkää hymyä. pidin kehoni naisellisuudesta, uskalsin viimein viihtyä peilin edessä, nautin kauniisiin vaatteisiin pukeutumisesta ja kuplin onnesta kuullessani korkeiden korkojeni kopisevan. aiemmin jokaista tietoista hetkeäni hallinnut ahdistus oli viimein poissa, ja aamuisin oli ihana nousta suureen vapauden tunteeseen. kalenterini täyttyi kahvitteluista ja iloisista illanvietoista, joista eräs toi mukanaan kauan haaveilemani rakkauden. elin vihdoin lähes normaalia nuoren naisen elämää, opin hengittämään sitä täysin siemauksin ja tunsin muutoksen virvoittavan sydäntäni lempeän aamukasteen raikkaudella. kaikki tuntui sujuvan juuri niin kuin pitikin - oikeastaan lähes liiankin hyvin.

uuden elämäni seesteinen balanssi ja tasaisen lempeä harmonia herättivät minussa pahoja aavistuksia. tiesin entuudestaan lukuisia tapauksia, joissa syömishäiriön poistuminen oli alkuriemun jälkeen johtanut romahdukseen: hukuttavaan tyhjyyteen ja kipeään luopumisen suruun. koska pitkäaikainen prosessointini sairaudesta irtautumiseen oli kypsyttänyt minut valmiiksi muutokseen, en uskonut sairaudesta luopumisen itsessään satuttavan, mutta pelko masennuksen palaamisesta viilsi loputtoman syvään. kuten monen muunkin syömishäiriöisen kohdalla, myös omallani syömisongelmat olivat rakentuneet niiden pohjalla kyteneen masennuksen päälle. siksi masennuksen esiintulo syömisoireilun väistymisen jälkeen tuntui surullisen ymmärrettävältä; syömishäiriön huomionhakuisen pääroolin poistuttua se saisi vihdoin näyttämön vain itselleen. pelkoni sai minut kuulostelemaan itseäni paniikinomaisella valppaudella ja tarttumaan jokaiseen negatiiviseen tunteeseen vakuuttaen minut siitä, että masennus oli milloin mistäkin syystä palaamassa - vaikka satunnaiset huonot päiväni ajoittuivat selkeästi hormonitoiminnan mukaan. kun viikot muuttuivat kuukausiksi ja syksy vaihtui talveksi, hädän värittämät reaktioni alkoivat hiljalleen hellittää. tajusin, ettei yksikään huonommista hetkistäni uhannut jäädä pysyväksi, enkä siksi enää tuntenut tarvetta suhtautua niihin pelolla, sillä ymmärsin niiden kokemisen olevan yhtä luonnollista itselleni kuin kenelle tahansa muullekin. ne kuuluivat osaltaan siihen laajaan tunteideen kirjoon, jonka olin jälleen saanut omakseni.

en siis missään vaiheessa kokenut pelkäämääni pudotusta. tyhjyys, joka olisi saattanut iskeä rajunakin, ei koskaan ehtinyt luokseni, sillä heti anoreksian väistyessä tunsin oikean elämän tarttuvan minuun; se piti minusta huolta, johdatti minua päivä päivältä kauemmas jyrkänteen reunoilta ja kantoi yli sairauden katalien ansojen.

maailmani pysähtyi helmikuun ensimmäisellä viikolla, kun ystäväni kuoli syömishäiriöön. päivät kuluivat harmaassa sumussa, vailla ymmärrystä tapahtuneesta, ilman todellisia tunteita, täynnä epäuskoa ja kieltäymystä. tunsin lähipiirini huolen ihollani ja ymmärsin heidän pelkäävän, etteivät omat jalkani vielä kantaisi. vaikka kipu viilsi minua suoraan sydämeen ja sisimpäni oli hajalla, tiesin läheisteni huolehtivan turhaan. sairaus oli vienyt rakkaani, mutta minuun se ei enää koskisi; olinhan omalla esimerkilläni saanut nannan uskomaan parantumisen mahdollisuuteen, enkä siksi suostuisi pettämään häntä ikuisuuden toiselta puoleltakaan. hautajaisiin asti elämä oli kuitenkin suurta kaaosta: huonoja hetkiä ja huonompia hetkiä, surua, vihaa ja masennusta. maaliskuun myötä arki alkoi hiljalleen helpottua, ja viikkojen kuluessa eteenpäin huomasin jälleen hymyileväni.

kauniina huhtikuisena sunnuntaipäivänä kävin ensimmäistä kertaa nannan haudalla. kevät oli sulattanut roudan pois ja aurinko paistoi lämpimänä, mutta maa oli yhä kylmä ja karu. kotipihalla autossa istuessani itkin rajattomalta tuntunutta tuskaani, jonka mereltä puhaltanut kylmä viima oli sisimpääni paleltanut. itkin ystäväni ennenaikaista kuolemaa, hänen hoidossaan tapahtuneita virheitä, hänen perheensä korvaamatonta menetystä ja omaa suurta ikävääni. itkin sairaudelle menetettyjä vuosia, parantumisen vaikeutta, julkisen sektorin häpeällisen pieniä syömishäiriöhoitoresursseja, muotimaailman vääristämää yhteiskuntaa, poikamaisen naisvartalon palvomista, naistenlehtien ikuisia laihdutusnumeroita ja ihmisten ymmärtämättömyyttä.

haudalla käyminen konkretisoi nannan kuoleman uudella tavalla ja nosti esille pitkään piilossa olleet negatiiviset tunteeni: kauan sisälläni pitämäni vihan ja surun kaiken läpikäymäni johdosta. itkin meitä yhdistänyttä sairautta, joka vasta oli aiemmin saanut minutkin kääntymään itseäni vastaan ja kuvittelemaan olevani paha, jos sallin itselleni ruokaa. nyt tunsin vain pohjatonta vihaa, jota huusin itkun tukahduttamalla äänellä pimentyvään kevätyöhön. seuraava viikko oli vaikea, täynnä kyyneliä ja kipeitä tunteita, mutta paha olo ei uhannut syömisiäni - aivan kuten ei yhtään kertaa aiemminkaan ystäväni lähdön jälkeen. en kohdistanut enää kokemaani vihaa virheellisesti itseeni, vaan suuntasin jokaisen soluni vihaamaan kaksinaamaista kuningatar syömishäiriötä, ja syljin sitä kasvoille halvintavimmalla tietämälläni tavalla: söin yhtä normaalisti kuin aiemminkin. surin, ikävöin ja kaipasin, mutten enää suostunut satuttamaan itseäni.

kun toissasyksyisen osastojaksoni jälkeen palasin takaisin kotiin, pakotin itseni tarkastelemaan jälleen kerran koriini päätyneet ostokset kriittisesti läpi. pidinkö oikeasti hapankaalista ja porkkanoista, ikenet rikki repivistä ruisleivistä ja kuidun kyllästämistä leseseoksista? halusinko varmasti korvata lämpimät ateriat maustamattomalla maitorahkalla ja lapioida sisuksiini purkeittain vähärasvaista raejuustoa vain siksi, etteivät sen pienet valkoiset kokkareet aiheuttaneet ahdistusta? tahdoinko kuluttaa tilini sisällön ylihinnoiteltuihin light-tuotteisiin, saada suupieleni verille ylensyömällä tomaatteja ja panikoida lähes pyörtymiseen asti, jos lähikaupan vihannestiski joskus pettää? tekikö mieleni todella suunnattomia määriä kevytkokista, vai olinko vain tottunut tankkaamaan sillä nälkäni terävintä kärkeä pois? miksi lastasin kassalle rasiakaupalla vähäkalorisia aspartaamipastilleja, vaikka olin juuri viettänyt irtokarkkihyllyn edessä kaksikymmentä minuuttia? löysin kaikkiin kysymyksiini helposti valheellisen vastauksen, joilla olisin voinut vakuutella itseäni parantumiseni näennäisestä edistymisestä, vaikka todellisuudessa näin valintojeni sairaalloisuuden. jättäessäni osastojaksoni kesken olin vannonut jokaiselle epäilijälle pystyväni tervehtymään kotioloissa - ja tunsin nyt suunnatonta häpeää tutkiessani ostoksiani. mieleni teki puolustaa syömishäiriötä julistaneita valintojani ja yrittää entiseen tapaani saada ne käännettyä muka parantumista tukeviksi, mutta ymmärsin pyrkimykseni turhuuden liiankin hyvin; ajatukseni eivät olleet omiani, vaan kuuluivat syömishäiriölle, enkä minä halunnut enää sairastaa. häpeän kyynelien valuessa poskillani päätin vielä saavuttaa sen päivän, jolloin rasvattoman ja pariprosenttisen kahvimaidon välillä ei olisi enää merkitystä, jolloin coca-cola ei jäisi juomatta, vaikka hiilihapon seassa kuplisi sokeri, ja jolloin kaupasta saattaisi poimia mukaansa normaalirasvaista juustoa ja valita tavalliset irtokarkit sokerittomien sisartensa sijaan.

pienistä askeleista alkanut muutos käänsi puolessa vuodessa elämäni suunnan. normaalipainon lähestyessä aloin hiljalleen huomata ajatuksieni kääntyvän pois pelokkaista uomistaan ja pukeutuvan uusiin rohkeisiin malleihin. tuntui suunnattoman vapauttavalta tajuta, että sairauden värittämät pohdinnat olivat korvautuneet uusilla ja paremmilla; en enää ajatellut, että jonkin pelottavalta tuntuneen tuotteen syöminen nostaisi vääjäämättä painoani, vaan pikemminkin järkeilin tilanteen juuri toisinpäin: vaikka tilaisinkin silloin tällöin uppopaistetun hillomunkin, sen nauttiminen ei varmasti näkyisi vartalossani mitenkään - ja vaikka sitten näkyisikin, sillä ei olisi mitään merkitystä. oli upeaa myös tajuta, ettei minun tarvinnut enää lunastaa syömiseen muilta lupaa; en tuntenut enää painostavaa pakkoa soittaa perheenjäsenilleni ennen suunnittelemaani ateriointia tai viedä ruokalautastani heidän tarkastelevien silmiensä eteen, vaan saatoin tarttua haarukkaan itsenäisesti ja syödä vatsani täyteen kenenkään siitä tietämättä. opin puolustamaan häpeilemättä omia ruokailuhetkiäni ja vaatimaan itselleni aikaa syödä; asetin syömisen ykkösprioriteetikseni, rakensin päiväni niiden ympärille ja käytin kaiken tarvitsemani ajan, jotta sain ruokailut onnistumaan. opettelin syömään pettyneenä, surullisena ja vihaisenakin, enkä enää suostunut jättämään ruokailuja väliin itseäni syömättömyydellä rangaistakseni. kun osastojaksostani oli kulunut vuosi, olin päässyt jo pitkälle: päiviini oli ilmestynyt lukemattomia uusia tunteja, joiden olemassaoloa en ollut aiemmin huomannutkaan, sillä olin omistanut jokaisen hetkeni syömisten valmisteluun ja ruoasta haaveilemiseen. nyt en enää tarvinnut täydellisiä kulisseja syömistä varten, vaan pystyin tarpeen vaatiessa hoitamaan aterioimiseni tilanteessa kuin tilanteessa - vaikka eteisessä talvisaappaita jalkaan kiskoessani, jos elämällä täyttynyt kalenterini kiirehti minua eteenpäin.

tänä päivänä en jaksa enää kiinnostua ruokakaupassa muiden ostoksista, en tuijota fanaattisesti tv:n kokkiohjelmia, enkä pyri tyydyttämään nälkääni ihailemalla reseptien annoskuvia. en välitä rasvattomista uutuustuotteista, en innostu aspartaamilla makeutetuista valmisteista, enkä huolestu kalorimerkintöjen puuttumisesta. en tuhlaa rahojani laihdutusvinkkejä tarjoaviin lehtiin, en kuluta iltojani dieettisivustojen keskustelupalstoilla enkä opettele ulkoa rasva-aineiden imeytymisprosesseja. en tunne enää itseäni piiritetyksi, sillä anoreksia on kadonnut ympäriltäni; en tarkkaile ympäristöäni kilpailijoiden varalta, sillä olen jo saavuttanut oman maalini - kymmeniä kiloja korkeamman, kuin johon aiemmin tähtäsin. entiset viholliseni eivät täytä enää näkökenttääni, ja tiedän kokemuksen osoittamalla varmuudella, etteivät hekään enää näe minua. olen heille nykyisin näkymätön, yksi sairauden toiselta puolelta, ja tietoisuus tavallisuudestani tekee elämästäni kauniin.

ps. pahoittelen pitkää päivitystaukoa! elämäni on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana ihanan sosiaaliseksi ja sitä myötä melko kiireiseksi. en kuitenkaan ole lopettamassa kirjoittamista; en vain valitettavasti ehdi päivittämään entiseen tahtiin. aurinkoista ja rohkeaa kesää kaikille lukijoilleni, uskaltakaa sanoa sairaudelle vastaan ja näyttää oma vahvuutenne <3

element of freedom

2010-04-30T02:45:00.010+03:00

olen aina pitänyt syömisestä ja rakastanut ruokaa.

kun luokkatoverini yökkivät ala-asteikäisinä kaalikääryleille ja maksalaatikolle, kävin itse pyytämässä keittäjiltä toisenkin annoksen, enkä koskaan ymmärtänyt, miksi kouluruokaa kuului inhota, sillä mielestäni siinä ei ollut mitään vikaa - ohrapuuron niljakkaita ryynejä lukuunottamatta. söin yhtä lailla niin lettuja kuin mämmiäkin, pidin silakkapihveistä, hernekeitosta, joulunajan laatikoista ja perinneruoista. suuret annokset ovat aina olleet suosikkejani, sillä vatsani ei ikinä ole täyttynyt muutamalla perunalla ja kauhallisella kastiketta. alle kymmenvuotiaana saatoin helposti syödä yhdeltä istumalta paketin leipää, eikä täyden muropakkauksen puolittamiseenkaan mennyt kuin muutama minuutti. nautin suuresti ruokakaupassa käymisestä: uutuustuotteiden löytämisestä, kauppiaiden tarjoamista maistiaisista ja lukemattomista valinnan mahdollisuuksista. suotuisa geeniperimäni piti huolta siitä, etten runsaista ruokatottumuksistani ja liikuntaharrastusten puutteesta huolimatta joutunut koskaan huolehtimaan lihomisesta.

varsinaisen ruoan lisäksi olen aina pitänyt makeasta. lapsuuteni lempipäiviä olivat lauantait, sillä viikonlopun ruokaostosten yhteydessä sain valita itselleni pussillisen karkkia. sukuloiminen oli mukanaa anteliaiden kattausten ansiosta; syntymäpäiväkestien parhaaseen antiin lukeutui juhlapöytä kakkuineen; kesälomareissujen pitkät automatkat sujuivat makeisten siivittäminä. kun kahdentoista vanhana kauhistuin ensimmäisiä finnejäni ja karsin kaiken rasvaisen ruokavaliostani, turvauduin entistä enemmän karkkeihin: keksit ja leivonnaiset jäivät pois sisältämänsä rasvan takia, mutta sokerista rakennetut makeiset saivat yhä pysyä.

kahdeksannen luokan aikana otin tavaksi käydä muutamasti kerran viikossa koulupäivän jälkeen karkkiostoksilla, jotta läksyjen lukeminen olisi sujunut mukavammin. muistan, kuinka kerran kotiin tultuani istuin huoneessani kirjat ja salmiakkipussi seuranani, kun äitini sattui paikalle ja kysyi, olinko taas ostanut makeisia. myönsin, mutta puolustauduin samantien tivaamalla kärkevästi, pitikö hän minua liian lihavana. "en tietenkään", kuului vastaus, ja sitä seurasi selitys jatkuvien happohyökkäysten vaikutuksesta hammaskalustooni. olin tuolloin täysin normaalipainoinen ja tiesin, ettei minulla ollut äitini silmissä yhtäkään ylimääräistä kiloa, mutta mieleni pyrki silti kääntämään hänen huolenpitoa ilmaisseen kysymyksensä vihjauksena liiasta lihasta. jo ennen seuraavan kesän rippileiriä karkinsyönti alkoi tuntua syntiseltä, ja yhdeksännen luokan aikana lopetin sen kokonaan.

rakkauteni ruokaa kohtaan ei poistunut syömishäiriöni puhkeamisen myötä, päinvastoin. sairauteni seurauksena ruoka muuttui mielessäni lähes jumalaiseksi asiaksi, jonka syömishetkeä tuli valmistella pyhällä hartaudella, jotta tapahtumasta tulisi mahdollisimman täydellinen. pyhyydestään huolimatta anoreksian määrittelemä ruokavalioni ei sisältänyt mitään sellaista, jota oikea minäni tulenpalavasti kaipasi, vaan sairaus sai minut kerta toisensa jälkeen täyttämään vatsani niukkaenergisillä kasviksilla, jotka veivät loputtomalta nälältäni vain kaikista terävimmän kärjen. mitä pitemmälle sairauteni eteni, sitä niukemmaksi sallittujen ruokieni lista kävi, enkä lopulta saanut syötyä edes vihreitä vihanneksia ilman rintaani puristanutta ahdistusta. elin pahan olon kierteessä seitsemän pitkää vuotta, kunnes lopulta pakotin itseni toimimaan vastoin sairauteni laatimia sääntöjä - ja tajusin alituisen ahdistukseni alkavan vihdoin väistyä.

vuodentakaisen parantumisprosessini lähdettyä käyntiin hain kaupasta itselleni litran vähärasvaista jäätelöä. olin haaveillut sen ostamisesta jo kuukauden verran, ja saatuani kerättyä tarpeeksi rohkeutta poimin paketin ostoskoriini. kun ensimmäinen lusikallinen suli taivaallisena suuhuni, tajusin nälkäni tulevan kasvamaan syödessä, ja muutaman päivän harkinta-ajan jälkeen uskalsin siirtyä eteenpäin: pitkään himoitsemaani normaalirasvaiseen kolmen suklaan jäätelöön. illan tullen antauduin tuolle kermaiselle ihanuudelle, nauttien sen jokaisesta grammasta rasian tyhjentymiseen asti. rohkaistuin onnistumisistani ja niitä seuranneista hyvän olon tunteista vielä lisää, minkä seurauksena uskalsin vihdoin tehdä tuttavuutta makeishyllyjen ja irtokarkkivalikoimien kanssa. jo ostohetki lähenteli hartaudessaan pyhää, ja syöminen muistutti jumalaista elämystä: maistelin ihastutuneena tummaa suklaata, nautin pehmeästä toffeesta ja annoin lempeän nougatin sulaa suussani. tunsin täyttyväni onnella ja sisäisellä rauhalla, joiden syleilyssä tein suloisen lupauksen - lisäisin herkut säännölliseksi ja sallituksi osaksi elämääni.

heinäkuisella new yorkin matkallamme sympaattisten jäätelöautojen sokerinen tarjonta kuului erottamattomasti lomamme jokaiseen päivään. vaikka jäätelön syöminen itsessään oli muuttunut mielessäni jo synnittömäksi, sen syömisaika ja -paikka tarjosivat kuitenkin uudenlaista haastetta: olin kotona herkutellut vain omissa oloissani, myöhään iltaisin levollisessa hiljaisuudessa, mutta nyt jäätelöhetkemme ajoittuivat keskelle päivää, ihmisten kansoittamiin manhattanilaispuistoihin. hyppy tutusta ja turvallisesta kotiympäristöstä miljoonakaupungin kuohuvaan äänimereen oli suuri ja korvaamattoman arvokas, sillä se vapautti minut ymmärtämään, etten tarvinnut turvallista kotiympäristöäni pystyäkseni nauttimaan rakastamastani sokerista. kotimaahan palattuamme pidin tiukasti kiinni jäätelönsyöntini uudesta aluevaltauksesta: tilasin kahvilassa light-colan sijaan kipollisen kermaista mansikkaa, lusikoin puistonpenkillä vanhanajan vaniljaa, maistelin yhdessä ystäväni kanssa sattumilla varustettua lakritsaa. entinen ahdistus oli kaukana poissa, ja tunsin täyttyväni nautinnon lisäksi suurella vapauden ilolla.

kesäinen new york opetti minut uskaltamaan: kun palasimme kahden lomaviikkomme päätteeksi takaisin kotiin, toin mukanani kauan kaipaamani rohkeuden tavallista ruokaa ja syömistä kohtaan. siinä missä lämpimät ateriani olivat aiemmin koostuneet pääasiassa pakastevihanneksista, kääntyi niiden ravintokoostumus nyt täysin ylösalaisin. täytin lautaseni itse valmistamillani ruoilla, joihin uskalsin käyttää öljyä ja kermaa; kauhoin surutta lisää niin paljon kuin halusin, vaihdoin vihannekset avokadoon ja oliiveihin, kruunasin annokseni vihreällä pestolla ja voitelin lisukkeeksi vaaleaa leipää. ruoan tarpeeni oli jatkuvaa: jollen syönyt vatsaani jalkapallon kokoiseksi, olin muutamassa minuutissa jälleen nälkäinen, eikä vuoallinen makaronilaatikkoakaan pitänyt minua kylläisenä paria tuntia pitempään. vatsani veti iloisesti rajattomia annoksia, joiden suuruusluokkaan eivät raavaat miehetkään omillaan yltäneet.

pohjattomaan nälkääni löytyi lukuisia syitä. koska olin lapsesta lähtien tarvinnut runsaasti ruokaa kurnivan vatsani tyynnyttämiseen, kehoni kaipasi saman suuruusluokan annoksia sairastumiseni jälkeenkin. kuitenkin jo pelkkä ajatus tavallisen ruoan syömisestä sai sairauteni suuttumaan, enkä nälästäni huolimatta uskaltanut kapinoida sen voimakasta tahtoa vastaan. ravinnontarpeeni ratkaisemiseksi päädyin lopulta sopupeliin syömishäiriön ja itseni välillä: ryhdyin korvaamaan normaalit ateriat vähäkalorisilla kasviksilla, sillä niitä sairauteni salli minulle juuri niin paljon kuin halusin. uuden ravintoympyräni kulmakivet jäivät pääasiallisen vesipitoisuutensa vuoksi energiapitoisuudeltaan kuitenkin niin niukiksi, että vatsalaukkuni sai opetella venymään entisestään: säkki porkkanoita vei nälältä vasta pahimman kärjen, useampi kilo alkoi jo täyttää. rikoin mennen tullen perinteisen mielikuvan tyypillisestä anorektikosta, sillä puolikkaan päivittäisen omenan sijaan vatsani vaati niitä useita kymmeniä.

runsasvetoinen vatsalaukkuni toimi siis yhtenä selityksenä lakkaamattomalle nälälleni. toisen selityksen tarjosi ravintoaineiden puutos: vuosia jatkunut riittämätön ruokavalio oli aiheuttanut keholleni lukuisia puutostiloja, joiden aikaansaamista oireista ja mielihaluista olin sairauteni määräyksestä kuitenkin ollut välittämättä. nyt, kun syömishäiriön käskyvalta oli viimein jäänyt oman parantumistahtoni jalkoihin, kehoni tajusi ruveta vaatimaan kaikkea tarvitsemaansa - korkojen kanssa. elimistöni huusi taukoamatta kauan kaipaamiensa ravintoaineiden perään ja sai minut syömään suunnattomia annoksia, mikä vilkastutti aineenvaihduntani ylikierroksille ja teki minut entistä nälkäisemmäksi. voimakkain mielitekoni kohdistui entiseen viholliseeni, jota vuosien ajan olin vältellyt kuin ruttoa: rasvaan. nyt käytin sitä surutta ruoanlaitossa, jätin vähärasvaiset tuotteet kaupan hyllyille ja lapioin margariinia paketista suuhuni, mutten siltikään ollut saada rasvasta kyllikseni. nälkäni pohjattomuus ja epänormaalit ruokahimoni saivat minut häpeämään, mutten ensimmäistä kertaa sairastumiseni jälkeen antanut negatiivisten tunteiden estää minua syömästä, vaan halusin ottaa kaiken ilon irti uudesta syömisoikeudestani. häpeäntunteeni helpottui järkeilemällä: vaikeiden hetkien keskellä toistelin itselleni, että valtaisa syömisvimmani oli varmasti vain vaihe, jonka ylitse pääsisin ravitsemustilanteeni normalisoituessa.

elokuun lopussa, kun juhannuksena syntynyt kummityttöni täytti kaksi kuukautta, päätin rohkaista jälleen itseni ja siirtyä askeleen eteenpäin. jäätelö ja makeiset olivat jo trivialisoituneet mielessäni sallituiksi arjen piristäjiksi, mutta vehnäjauholla kyllästetyt sokeriset herkut tuntuivat yhä vaikeilta. olin kuitenkin tietoinen siitä, ettei pelkoni poistuisi ilman omaa uskallustani, ja siksi suuntasin kummityttöni luo ruokakaupan kautta. leivonnaistarjonnan keskellä seistessäni katselin muita asiakkaita, tavallisen oloisia normaalipainoisia ihmisiä, jotka hakivat työpaikan kahvihuoneeseen pitkon pullaa, ostivat välipalaksi hillotäytteisen munkin tai lastasivat hetken mielijohteesta kärryihinsä houkuttelevan mustikkapiirakan. sillä hetkellä tajusin jotain ratkaisevaa: jokainen näkemäni tuote oli yhtä lailla sallittu itselleni kuin kenelle tahansa muullekin. minun ei enää tarvitsisi piiloutua niiltä eikä vältellä niiden sisältämiä kaloreita, sillä parantumiseni edellyttäisi kaikista vaikeimpinakin pitämieni tuotteiden kohtaamista. vaikken kertaakaan ollut tarkastellut leivonnaistarjontaa ostomielessä, eivät hyllyt olleet minulle lainkaan vieraita; olin syömishäiriöni kahlitsemana usein tyydyttänyt makeannälkääni kiertelemällä tiskien välissä, huumaantuen sokerin ja rasvan tuoksusta. ajatukseni palasivat niihin lukemattomiin kertoihin, joina sairaus oli tehnyt kieltävät päätökset puolestani: juhlapyhinä, merkkipäivinä, illanistujaisissa, kahviloissa. makeat herkut olivat olleet vuosien ajan ulottuvillani, mutta silti niin kaukana tavoittamattomissa - ja siksi olin aina löytänyt itseni lohduttoman teekupin äärestä. pyyhkien surulliset muistot mielestäni antauduin uudenlaiselle tuotekatsaukselle, joka ensimmäistä kertaa ala-asteaikojeni jälkeen tähtäsi aitoon ostopäätökseen. ihasteltuani tarpeeksi konditoriatuotteiden valloittavia viettelyksiä valitsin mukaani prinsessaleivokset, oman pienen prinsessatyttöni kunniaksi.

painoni normalisoitui melko nopeasti, noin neljässä kuukaudessa. vauhti oli sopiva mielelleni: silmäni ehtivät tottua peilikuvan muuttumiseen, enkä missään vaiheessa kokenut itseäni lihavaksi tai ahdistunut uusista muodoistani. olin jo pitkään pohjustanut ajatusta kehostani terveen kokoisena ja hyväksynyt asian abstraktilla tasolla, mikä varmasti auttoi minua konkreettisen muutoksen edessä. syöminen avasi elämääni tuhansia uusia portteja, joista jokainen johdatti minua lähemmäs aikuisen naisen todellisuutta. sain lopulta huomata myös olleeni oikeassa syömisvimmani tasaantumisen suhteen, sillä normaalipainon palautumisen ja ravintoainevarastojeni täyttymisen myötä loputtoman nälkäni pohja löytyi.

syömisen tuomaa onneani varjostivat kuitenkin synkät pilvet: pitkäaikainen syömishäiriö oli jättänyt kehooni syvät jäljet, joiden parantuminen kesti huomattavasti normaalipainon saavuttamista pidempään. olin etukäteen osannut epäillä, ettei vatsani suhtautuisi suopeasti ruokavalion radikaaliin muuttumiseen, sillä kahden osastojakson ja yleisen syömishäiriötietouteni pohjalta tiesin odottaa kipua ja kyyneleitä. ruhtinaalisiin ateriakokoihin tottunut vatsani vastaanotti kiltisti jättimäiset annokseni, mutta jokaisen syömiskerran jälkeen helvetti pääsi irti: lihaan, viljoihin ja täsmäsyömiseen tottumaton ruoansulatuselimistöni protestoi vahvasti niitä vastaan, pingottaen vatsani äärimmilleen ja saaden minut itkemään halkeamisen tunteesta. talven tullen tilanne alkoi viimein rauhoittua, ja vaikka runsaat annokset pysyivät yhä ruokavaliossani, syömistä seuranneet kivut hellittivät hiljalleen.

joulunaika kului tasaisen seesteisesti. odotin aattoa pienen lapsen innostuksella, mutten lahjojen vuoksi, vaan joulupöydän takia. ensimmäistä kertaa sairastumiseni jälkeen aatto ei aiheuttanut minussa pelkoa, sillä tiesin pystyväni syömään kaikkea haluamaani: laatikoita, perunoita, kalaa, kalkkunaa, salaatteja, pateita, hyydykkeitä. kun isovanhempani saapuivat iltapäivällä aatonviettoon, isoäitini päätti ensitöikseen kommentoida ulkonäköäni: "sinä olet lihonut!" sanat, jotka aiemmin olisivat saaneet minut rankaisemaan itseäni syömättömyydellä, aiheuttivat vihdoinkin päinvastaisen reaktion - en voinut muuta kuin nauraa.

tammikuun alkaessa huomasin harmikseni vatsaongelmieni tekevän paluuta, vaikka olin jo ehtinyt kuvitella päässeeni niistä yli. ystäväni helmikuisen kuoleman jälkeen kipuni pahenivat uudelle tasolle, ja aloin saada niin kovia vatsakramppeja, että jouduin makaamaan tunteja paikallani tuskaisessa horrostilassa. osa pahentuneista oireistani johtui epäilemättä psyykkisistä syistä, mutta koska ongelmani olivat alkaneet jo kauan ennen nannan kuolemaa, niiden juurten täytyi olla fyysisellä maaperällä. en kuitenkaan jaksanut huolestua asiasta, sillä pidin yhä kipujeni lähtökohtana kaikista yksinkertaisinta selitystä: vatsani totuttelua uuteen ravintoympyräänsä. yhdeksän kuukautta kipuilun alkamisen jälkeen päätin lopulta mennä tutkimuksiin, vaikka suhtauduin hyvin skeptisesti oireitteni lääketieteellisen syyn löytymiseen. kun lukuisien verikokeiden jälkeen lääkäri soitti ja ilmoitti minun olevan terve kuin pukki, tunsin samanaikaisesti iloa ja turhautumista: oli helpottavaa kuulla, ettei syömishäiriö ollut laukaissut kohdallani allergioita, yliherkkyyksiä eikä ruoansulatuselimistön sairauksia, mutta kipujeni kliinisen selityksen puutteessa vaivojani ei myöskään voitu hoitaa.

vatsaongelmani eivät edelleenkään ole ohi, enkä epäile niiden sinnikkyyttä pysytellä rinnallani; ne ovat sairauteni viimeinen fyysinen jälki, jonka painauma saattaa olla vielä monen vuoden syvyinen. silti jokainen uusi päivä on minulle suuri lahja, ja tunnen suunnatonta kiitollisuutta saadessani jakaa ne rakastamieni ihmisten kanssa.

seitsemän vuoden myrskyn jälkeen olen vihdoin onnellinen.

passport, toothbrush, and the disorder

2010-03-24T14:03:00.007+02:00

vihaan ja rakastan sitä hetkeä, kun lentokoneen moottorit pyörähtävät käyntiin ja kone alkaa rullata kohti kiitotietä. se hetki on täynnä mahdollisuuksia, lähdön huumaa ja vapautta, suunnitelmia ja toiveita, tulevien kokemusten kihelmöivää odotusta - sekä ajatukseni lamauttavaa pelkoa ja etovaa voimattomuutta, sillä uloskäynnit maan turvalliselle pinnalle on lukittu, ja olen laskeutumiseen saakka lentäjien armoilla.

"ladies and gentlemen, welcome onboard." seuraan hermostuneena lentoemäntien rutiininomaista ohjeistusta mahdollisen pakkolaskun varalta ja tajuan jälleen kerran ajattelevani erään televisiosarjan pilottijaksoa, jossa matkustajakone halkeaa yläilmoissa kahtia. vilkuilen ulos pienestä soikion muotoisesta ikkunasta tarkastellen kentän tilannetta: kertyykö taivaalle tummia pilviä, puhaltaako tuuli lempeänä vai myrskyisenä, nousevatko edellämme olevat koneet kevyesti ilmaan. "cabin crew, prepare for take-off." ristin pikaisesti käteni, puristan rystyseni valkoisiksi istuimen käsinojia vasten ja puren hampaani yhteen. sydämeni pyrkii rinnastani läpi ja veri kohisee korvissani; katseeni liimautuu edessäni olevan penkin muoviseen selkämykseen, jonka vapisevaa olemusta tuijotan lohduttomana toivoen olevani jo perillä, vaikka alati kiihtyvän koneen pyörät leikkaavat yhä lähtökentän asfalttia. täristen kone nousee ilmaan, kääntyen, kaartaen, pakottaen minut elämään symbioosissa itsensä kanssa laskeutumishetkeen asti, vavisuttaen minut pakokauhun rajamaille jokaisen voimakkaan ilmavirtauksen aikana ja saaden minut huokaamaan syvään koskiessaan vihdoin kohdemaansa pintaa. "passengers, please turn off all the electronical devices and put your seats in the up-right position." korvani lukkiutuvat ja poskionteloni alkavat valittaa lentokorkeuden madaltuessa rytinällä, mutta koneen notkahtelusta ja putoamisen tunteen aiheuttamasta vatsanpohjan kourinnasta huolimatta en enää pelkää: alaspäinhän koneen kuuluukin vihdoin mennä. kun pyörät lopulta iskevät kohdemaan pintaan ja jarrutuksen valtava voima saa vauhdin nollaantumaan, tunnen sisimpäni huokaavan syvään; minä selvisin ehjänä perille.

totuin lentämiseen jo pienenä, sillä vanhempani arvostivat matkustamista, johon kolmihenkisen perheemme oli taloudellisesti mahdollista panostaa.lensin teinivuosiini asti vailla pelkoa, luottaen moottorien voimaan ja pilottien kykyyn luotsata matkustajat turvallisesti perille, mutta lukioiän kynnyksellä kaikki yllättäen muuttui: lentämisestä tuli kesieni koitinkivi, josta panikoimatta selvitäkseni olisin tarvinnut tainnuttavan annoksen kirkasta kansallisjuomaamme. koska olin kuitenkin kasvanut rakastamaan matkustamista, oli minun pelostani huolimatta siedettävä lentämisen välttämätön paha, sillä kotiinjäämisen vaihtoehto houkutteli atlantin yläpuolista turbulenssipaniikkiakin vähemmän.

en tajunnut pohtia fobiani syntysyitä ennen kuin kuulin kommentin, joka loksautti palat hetkessä paikalleen: syömishäiriöisten keskuudessa laajalti esiintyvän kontrollointitarpeen vuoksi lentopelko on hyvin tyypillistä häiriötä sairastaville, sillä lennon ajaksi on uskallettava ulkoistaa vastuu omasta elämästään jonkun toisen käsiin ja luotettava siihen, etteivät ilmakuopat ja turbulenssi syökse konetta maahan. omalla kohdallani teoria pitää täysin paikkansa; käytän paljon mieluummin laivaa tai junaa, joissa matkustaessani tunnen pystyväni vaikuttamaan mahdolliseen pelastautumiseeni jotenkin, vaikka järjellä ymmärränkin, että esimerkiksi junaturmasta selviäminen on täysin tuurista kiinni. vaikka sairauteni ylenpalttisen syömiskontrollinkaipuun osalta onkin jo ohitse, esiintyy sen jäänteitä elämäni eri osa-alueilla mahdollisesti vielä pitkäänkin. en kuitenkaan anna niiden enää häiritä itseäni, ja aion siksi jatkossakin uhmata kontrolliobsessiotani lentämällä aina tilaisuuden tullen.

ensimmäisen syömishäiriön sävyttämän lomamatkani koin yhdeksännen luokan jälkeen espanjassa. kaksi välimeren auringon alla viettämäämme viikkoa olivat rajamaastoa uuden ja vanhan elämäni välissä: syömisahdistus ja kontrollinkaipuu eivät vielä olleet vielä osa arkeani, mutta liekkien puutteesta huolimatta sairauteni kyti jo palavasti.

latasimme aamuin illoin paahteisen helteen tyhjentämät energiavarastomme lähimarkettien antimilla: hotellihuoneistomme avokeittiö oli täytetty suklaamuroilla, pullaleivillä, vastapuristetuilla tuoremehuilla ja espanjalaisilla erikoisuuksilla, kuten makealla mantelimaidolla, sokerisilla aamiaisleivonnaisilla ja munkkitaikinasta valmistetuilla churro-tikuilla, joita paikalliseen tapaan kastoimme kermaiseen kaakaoon ennen syömistä. testasimme tapaksia, tilasimme täydellistä paellaa, kokeilimme italialaista, aasialaista, välimeren antimia ja marokkolaista, turvauduimme kiireen keskellä tuttuun monikansalliseen pikaruokaketjuunkin. en kieltäytynyt ruoasta enkä välittänyt annosteni ravintosisällöistä rasvan määrää lukuunottamatta, mutta jokin oli ratkaisevasti muuttunut aiempiin vuosiin nähden: tällä kertaa tiedostin kaiken syömäni epänormaalin tarkasti, ja useankin päivän takaiset ruokavalintani saattoivat varoittamatta hyökätä omantuntoni kimppuun kohtuuttomin syytöksin.

kotiinpaluupäivänä koko matkan ajan sisälläni poltellut ahdistus syttyi ensimmäiseen liekkiinsä: maistelin margaritapitsaani ristiriitaisin tuntein, toisaalta nauttien mozzarellan ja paistetun tomaatin lempeästä yhdistelmästä, toisaalta kauhuissani ateriani energiapitoisuudesta ja rasvaisuudesta. ajatukseni jakautuivat vastakkaisiin joukkueisiin, sadatellen ja sättien toisiaan; tunsin samanaikaisesti suurta tyytyväisyyttä ja puistattavaa inhoa pitsaani kohtaan, yhtäältä helpottuneena siitä, että päätös pikaisesta pitsalounaasta oli vanhempieni tekemä, toisaalta järkyttyneenä siitä, etten ollut pistänyt heille vastaan. se pitsa jäi viimeisekseni yli seitsemään vuoteen.

seuraavana kesänä lähdin vanhempieni, ystäväni ja muutaman tuttavaperheemme kanssa viikoksi sardiniaan purjehtimaan, minkä jälkeen vietimme toisen viikon roomassa. kuluneen vuoden aikana syömishäiriöstä oli tullut osa jokapäiväistä elämääni, mutta itselläni oli vielä tiettyä auktoriteettia ruokavalintojeni suhteen - ja päätin hyödyntää valtuuksiani kesälomamatkamme ajan. lentolippujen alkukeväisestä varaamishetkestä lähtien aloin unelmoida heinäkuun kahdesta ensimmäisestä viikosta, mutten niinkään itse matkan vuoksi, vaan neljätoistapäiväisen syömisoikeuteni takia. todellinen valmistautumiseni käynnistyi kesäkuun koittaessa, jolloin aloitin kuukauden mittaisen lähtölaskentadieetin. koska vietin ruokahetket omissa oloissani, annoin syömisongelmieni lipua uudelle tasolle: elin arkipäivät desillä sahanpurunmakuisia kuitumuroja, joiden lisäksi söin ison kulhollisen pilkottuja kasviksia muutamaa tuntia ennen nukkumaankäyntiäni. muutamaa päivää ennen lähtöä kävin ostamassa matkaa varten kilon irtokarkkeja, ja haaveilin niiden tuottamasta sokerihumalasta jokaisen valveillaolohetkeni ajan. lentokentälle saavuttuamme annoin itselleni vihdoin luvan syödä, enkä lopettanut ennen kuin paluukoneen pyörät iskivät kotimaan pintaan.

puhjehduspäivämme sujuivat pehmeästi, välimeren lämmön ja lempeiden aaltojen hellässä syleilyssä. jo ensimmäisenä iltana tyhjentynyt irtokarkkisäkkini viitoitti tietä runsaille lomasyömisilleni:
veneen kannella, kaukana kotimaahan jääneestä paastosta, ammensin vatsani täyteen rapeaa patonkia, samettista jogurttia, auringon sokeroimia hedelmiä, italialaisia makeisia ja jäätelöä - kaikkea mitä ikinä himoitsin, kunhan tuotteiden rasvapitoisuus pysyi sairauteni sallimalla tasolla. joka ilta uuteen satamaan saavuttuamme tilasin pasta frutti di maren - osittain siksi, että pidin merenelävistä, mutta enemmän siitä syystä, että olin tietoinen äyriäisten ja simpukoiden alhaisesta rasvapitoisuudesta. katselin kaiholla muiden päivittäin vaihtelevia annoksia, enkä kertaakaan uskaltanut tilata pitsaa, sillä ajatuskin juustolla kuorrutetusta taikinalätystä tuntui liian rasvaiselta. järjenvastaisesti rohkeuteni ei lisääntynyt siitäkään huolimatta, että spagettini kiiltelivät aina öljystä, jota löysin jokaisen lautaseni pohjalta massiivisen lammikon verran.

kotiinpaluuahdistukseni alkoi jo reissun puolivälissä. se sai minut syömään kuin henkeni hädässä, sillä päässäni takoi lakkaamatta, kuinka loma loppuisi pian, ja miten sen jälkeen olisi jäljellä vain syömättömyys, nälkä ja ahdistus. keräsin matkan aikana noin viisi kiloa painoa, ja vaikka ymmärsinkin suurimman osan niistä olleen pelkkää nestettä, käynnistin joka tapauksessa ankaran dieetin. loppukesäni sujui syömisestä haaveillen: vanhempieni palatessa töihin aloitin kuukauden pituisen arkipäiväpaaston, jonka aikana sallin itselleni vain raakoja kasviksia iltamyöhään, jotta sain pidettyä aineenvaihduntani käynnissä ja nukuttua yöni ilman nälästä huutanutta vatsaa. hiljaa mielessäni, sairaudeltani salaa, kiitin perheemme viikonloppuperinnettä aterioida yhdessä. piinaavuudestaan huolimatta nuo muutamat yhteiset päivällisemme olivat loppukesäni parhaita hetkiä, sillä kaipasin koko sielustani lämpimiä aterioita, mutten yksin ollessani niihin enää pystynyt. vanhempieni läsnäolo loi kuitenkin tarvitsemani painostuksen, ja lämmintä ruokaa haarukoidessani olin pakahtua makujen runsaudesta - sekä sisintäni korventaneesta ahdistuksesta.

lukion toisen luokan aikana syömishäiriöni saavutti kulminaatiopisteensä, ja kesäni kului synkkien ennusmerkkiensä mukaan. olin päättänyt suorittaa englannin ylioppilaskokeen seuraavana syksynä, joten haaveilin loman viettämisestä englanninkielisessä ympäristössä, enkä siten epäröinyt hetkeäkään, kun minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä kesäaupairiksi yhdysvaltoihin. lentoliput varattiin jo maaliskuussa, ja vannoin huolestuneille vanhemmilleni, että lupaisin syödä todella hyvin koko matkan ajan. tietäen ongelmani vakavuuden he luonnollisesti epäilivät kykeneväisyyttäni, mutta koska olimme juuri viettäneet hiihtolomaviikon new yorkissa, jossa olin näyttänyt heille pystyväni syömään, he halusivat uskoa minua. todellisuudessa olin itsekin yllättynyt new yorkin ruokailumenestyksestäni, sillä sairauteni oli tuolloin hyvin vaikeassa vaiheessa; kotioloissa perusravintoni koostui raaoista kasviksista. palava haluni kokea unelmieni kaupungin syke oli kuitenkin saanut syömishäiriöstäni hetkellisen yliotteen, ja sen seurauksena pystyin jättämään osan sairaudestani kotimaahan. antauduin viikoksi uunituoreille bageleille, lautasenkokoisille aamiaismuffinsseille ja new yorkin loppumattoman ravintolatarjonnan antimille, mutten kertaakaan kohdannut todellista nautintoa, sillä pääni huusi kauhusta jokaisen nielemäni kalorin kohdalla. kotiinpaluu oli huojentava mutta murheellinen: olin helpottunut vanhempieni jatkuvan läsnäolon lakkaamisesta ja mahdollisuudesta palata tuttujen turvaruokieni pariin, mutta toisaalta tunsin musertuvani ainaisten kasvisteni alle ja kaipasin joka solullani oikeaa ruokaa.

heinäkuun koittaessa pakkasin matkalaukkuni ja lensin saksan kautta minneapolikseen, kanadan rajalla sijaitsevan minnesotan osavaltion pääkaupunkiin. kun pitkien lentojeni päätteeksi isäntäperheeni vanhemmat ja heidän kolmivuotiaat kaksospoikansa tulivat hakemaan minua kentältä, suuntasimme ensitöiksemme hakemaan periamerikkalaista ruokaa: rasvaa tiriseviä grillikylkiä, nahkoineen paistettua kananrintaa, tomaattikastikkeessa uivia papuja, majoneesiin upotettua coleslaw'ta ja iso vadillinen öljyisiä grilliperunoita. ymmärsin toki, että kyseessä oli tervetuloateria, sillä tiesin perheen arvostavan luomuruokaa ja terveellisiä elintapoja, mutta siitäkin huolimatta ulkoterassille katetut antimet lietsoivat minussa väistämätöntä paniikkia. en ollut kertonut etukäteen syömisongelmistani, ja tunsin olevani ratkaisun edessä: joko puhuisin nyt tai vaikenisin koko vierailuni ajaksi. vaikka tajusin, miten suuria ongelmia jälkimmäisen vaihtoehdon valitseminen saattaisi aiheuttaa, koin sairaudestani kertomisen vielä tuolloin niin häpeälliseksi ja vaikeaksi asiaksi, etten osannut muuta kuin päätyä hiljaisuuteen - ja sitä myötä valheiden verkkoon. pitkästä lentopäivästä ja frankfurtin kentältä asti kestäneestä paastosta uupunut kehoni kuitenkin huusi sisuksiinsa polttoainetta, ja onnekseni järkeni asettui sen illan ajaksi ohjaimiin. täytin vatsani kanalla, tomaattisilla pavuilla ja majoneesiin hukutetulla kaalisilpulla, minkä jälkeen painoin pääni tyynyyn ja vaivuin väsyneeseen uneen.

reissuni ensimmäiset päivät kuluivat järkeillessä. vaikka olin jo alkukeväästä lähtien ollut lähes varma kyvyttömyydestäni nauttia matkastani ruoan muodossa, päätin arvioida tilanteen uudelleen vielä paikan päällä. yritin takoa päähäni järkeä: eihän isäntäperheenikään ollut lihava, kuinka siis saattaisin itse lihoa suunnattomaksi noudattamalla muutaman viikon ajan heidän perusruokavaliotaan, kasvispainotteista terveysruokaa satunnaisin poikkeuksin? horjumiseni kahden vaiheilla konkretisoitui sairauden valtaamassa mielessäni hyvän ja pahan vastakkainasetteluna, ensimmäisen edustaessa hallittua syömättömyyttä ja jälkimmäisen syntistä syömistä. lomani kolmannen päivän iltana päättämättömyyteni löysi lopulta päätöksensä eräästä minneapolilaisesta luomuruokamarketista, jossa silmieni eteen avautui syömishäiriöistä henkeäni salvannut hedelmä- ja vihannesosasto: omenat vaikuttivat vastapoimituilta, porkkanat juuri maasta nostetuilta, salaatit aamukasteen pisaroittamilta; tiskit notkuivat mansikoista, meloneista, viettelevän punaisista kirsikoista. se oli toisiinsa punoutunut taivas ja helvetti, samanaikainen kauhu ja huojennus, joka upotti minut vanhaan tuttuun ristiriitojen viidakkoon. tunsin suunnatonta helpotusta tajutessani pystyväni pitäytymään kontrolloidulla kasvislinjallani koko matkani ajan, mutta samalla täytyin rajattomalla pettymyksellä, sillä oikea minäni olisi toivonut pakkolomaa syömishäiriöstä, kasvisvaihtoehdon poissulkemista ja isäntäperheeni ruokavalintoihin sopeutumista. koska kuitenkin söin lähes aina ilman perheen läsnäoloa, ei oman minäni ääni päässyt kuuluviin sairauteni pauhun alta - ja marketista poistuessani syömishäiriöni määräysvallalle alistettu päätökseni oli tehty.

heinäkuun loppupuolella helsinki-vantaan tuloaulaan astuessani katseeni kohtasi ensimmäisenä äitini, joka minuun liimautuneilla silmillään huusi silkasta kauhusta. muutamia lämpimiä aterioita lukuunottamatta olin elänyt koko lomani pelkillä kasviksilla, ja jo valmiiksi riutunut kehoni oli kuihtunut matkan aikana niin järkyttäväksi, että häpeästä punaisena yritin peittää nääntynyttä olemustani ylenpalttisella kerrospukeutumisella, vaikka elettiin kesän helteisimpiä viikkoja.

abivuoteni oli yhtä suurta syömishäiriötä. osallistuin ensimmäisiin ylioppilaskirjoituksiin jo syksyllä, ja kesästä jatkunut raskas lukemiseni kesti yliopiston pääsykokeisiin asti. kun päärakennuksen paniikintäytteisessä koesalissa iskenyt migreenini muutaman päivän päästä hellitti, suuntasin yhdessä ystäväni kanssa helsinki-vantaalta barcelonaan.

matkamme sujui pahojen aavistusteni mukaan - siitä tuli kaikkea muuta kuin kaunis. lähes vuoden taukoamattoman lukemisen jälkeen olin hämilläni minut ympäröineestä vapaa-ajasta, ja koin aikataulujen puutteen suureksi uhkaksi elämäni ykkösprioriteetille, kontrollille. hädissäni turvauduin vanhaan tuttuun rakastajaani: rajoitin ravinnonsaantini niukkaakin niukemmaksi ja koostin ateriani raaoista kasviksista. porkkanat ja omenat muodostivat lomaviikkoni ruokaympyrän, jota uskalsin muutamaan kertaan täydentää viettelevän punaisilla kirsikoilla, vaikka pelkäsinkin niiden sokeripitoisuutta ja kalorimäärää. laskin jokaisen kävelemäni metrin, nousin lukemattomia portaita päivittäin, peittelin nälkääni puistattavan makuisilla aspartaamijuomilla ja palelin helteisessä auringossa. matkamme loppusuoralla sain ystävältäni sanat, jotka saivat minut itkemään yhdessä hänen kanssaan: "sä et voi elää näin maiju, ei kukaan voi." rakkaitteni kärsimys itseni vuoksi oli kuristaa minut itseinhooni; olisin tehnyt heidän eteensä mitä tahansa, mutten pystynyt siihen ainoaan, jota he toivoivat - parantumaan. tahtoni vastaisesti, tietäen rikkovani ystävääni palasiksi, paastosin paluupäivänämme kotiinpääsyyn asti.

seuraavan kerran löysin itseni lentokentältä puolentoista vuoden kuluttua. olin sillä välin aloittanut yliopisto-opinnot, muuttanut omaan kotiin, jäänyt sairauslomalle, ollut ensimmäistä kertaa osastohoidossa - ja jatkanut sairastamistani sairaalasta kotiin palattuani. uuden syksyn myötä elämäni olin sokeutunut olemassaoloni merkitykselle. aloin turtua sairauteeni, hyväksyä sen osaksi elämääni ja unohtaa ajatuksen parantumisen mahdollisuudesta kohdallani, sillä tunsin herääväni joka aamu samaan ahdistuksen täyttämään päivään, jonka eilistä en enää muistanut ja jonka huomiseen en uskonut. marraskuisen new yorkin eloisa ihmiskirjo muistutti kuitenkin vaihtoehdosta: koin itseni hetkittäin vapaaksi väkijoukon monimuotoisuuden keskellä ja tajusin pimeyden kääntöpuolelta saattavan löytyä valoa. kymmenpäiväisen matkamme aikana sain syötyä paremmin kuin kuukausiin, mutta hetkittäiset vapaudentunteeni pakenivat aina kalorien tieltä, enkä yrityksistäni huolimatta onnistunut tuntemaan muuta kuin syntisyyttä. sillä kertaa manhattan tatuoitui mieleeni vain surullisina muistoina syömistäni ruoista - turvallisiksi kokemistani kalkkunasandwicheistä ja ilta toisensa perään tilaamistani rasvattomista kiinalaisaterioista.

kotimaahan palattuamme muutin sanattomasta sopimuksesta takaisin vanhempieni luokse. reissussa kokeilemani runsaampi syöminen jäi atlantin toiselle puolelle, ja vaikea masennus tahrasi syvästi elämänhaluasi. talvi ja sitä seurannut kevät sujuivat pakkoliikunnan ja kurinalaisen kalorinvahdinnan tahdittamina, vaikka olin lopullisen väsynyt sairastamiseen ja kaipasin vain lepoa. auringon sulatettua pakkasen kahleet huomasin hämmentyneenä mielialassani muutoksen: jaksoin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin antaa tilaisuuden toivolle paremmasta.

juhannuksena lensin vanhempieni kanssa kahdeksi viikoksi san franciscoon. tein ääneen pyhän lupauksen ennen ensimmäiseen koneeseen nousemista: söisin koko matkan ajan ihan mitä vain. olin yrittänyt laajentaa ruokavaliotani alkukeväästä lähtien huonoin tuloksin; pinttyneistä syömishäiriörituaaleista irtautuminen tuntui lähes mahdottomalta ympäristössä, jossa niistä kiinni pitäminen oli harmillisen helppoa. matkalle lähtö puolestaan tarjosi pakkolomaa kotiolojen syömiskahleista, sillä tuttujen turvaruokien puutteessa ainoa vaihtoehto oli uskaltaminen. valjastin sanani tekoihin heti ensimmäisen ruokatarjoilun tullen ja jatkoin samalla linjalla vaihtokoneen laskeutumiseen asti; söin jokaisen eteeni asetetun rasvaa tihkuvan pasteijan sekä voilla kyllästetyn kinkku-cheddar-sämpylän. perille päästyämme sairauteni huusi armoa, mutta oloni oli hämmentävän päättäväinen ja tyyni: nyt minä vihdoin paranisin.

kahden kalifornian-viikkomme aikana erikoistuin jättimäisiin aamiaissämpylöihin, aasialaisiin ravintola-annoksiin ja loputtomiin miniporkkanapusseihin, joilla yritin torjua todellisen ruoan nälkääni. pyrin tekemään parhaani, mutta jäin kauaksi tavoitteestani uskaltaa syödä mitä tahansa, sillä tavallinen ruoka sai minut tuntemaan itseni ahneeksi ja saastaiseksi. jo ennen paluupäiväämme tiesin antautuvani kotona tuttujen turvaruokieni lohdulliseen syleilyyn; ne eivät pilkanneet minua ahnaaksi eivätkä lianneet rasvalta varjeltua kehoani. vanhempani aavistivat sairauteni aikeet, mutta joutuivat luopumaan tehokkaimmasta aseestaan kesäloman loppuessa: kun yhteiset lämpimät ateriamme vaihtuivat heidän työpaikkalounaikseen, kotiin kaksin kanssani jäänyt syömishäiriö sai minusta yliotteen.

parantumistahdostani huolimatta syksyn ja talven pimeät kuukaudet veivät minut fyysisen jaksamiseni äärirajoille. roudan ja pakkasen aika koetteli minua lujasti, mutta kevään alkaessa taittua kesäksi huomasin kevyen valon löytäneen sisimpääni. hyvin varovaisesti, kuin peläten sen sammuvan pienimmästäkin henkäyksestä tai liian äkkinäisestä liikkeestä, kätkin sen sydämeeni ja annoin sille tilaa kasvaa. ylitsevuotavaisen ilon sijaan otin hennon tunteeni vastaan epäluulolla ja hämmennyksellä; en uskaltanut kertoa siitä kenellekään, koska oletin sen vain eksyneen luokseni ja katoavan heti virheensä huomattuaan. sisimpäni suojelema valon helmi todisti kuitenkin tulleensa jäädäkseen, sillä seitsemän aktiivisen sairausvuoteni jälkeen aloin vihdoin parantua. kesäkuun kolmannen sunnuntaiaamun sarastaessa aurinko nousi suoraan sydämeeni: pitelin sylissäni tunnin ikäistä kummityttöäni ja itkin onnesta ensimmäistä kertaa sairastumiseni jälkeen.

victorian syntymän jälkeen tunsin täyttyväni uudella toivolla. tahdoin pystyä olemaan osa tuon pienen ihmisen elämää, seuraamaan hänen kasvuaan ja toimimaan hänelle esikuvallisena aikuisena, mikä rohkaisi minua koettelemaan sairauttani yhtä kovin ottein kuin se oli koetellut itseäni. jo ennen kesäkuun kolmatta sunnuntaita ruokailuni olivat onnistuneet kohtalaisen hyvin: olin täsmäsyönyt useasti päivässä ja uskaltanut sisällyttämään jokaiseen iltaan irtokarkkeja, jäätelöä tai suklaata. lopullinen läpimurto parantumiseni suhteen antoi vielä hetken odottaa itseään - heinäkuun vaihteeseen ja helsinki-vantaan tuttuun lähtöaulaan asti.

istuin vanhempieni kanssa ahtaassa lentokenttäkahviossa, selailin jo rispaantuneeksi luetun matkaoppaan sivuja ja vilkuilin pieni hymy huulillani lentoevääksi ostamaani täytettyä patonkia. pitkä lento jännitti yhtä suuresti kuin aiemminkin, mutta mieleni oli siitä huolimatta hämmentävän tyyni; vasta jälkeenpäin ymmärsin levollisuuteni kertoneen suuren muutoksen alkamisesta.

kun manhattanin kuvankaunis siluetti ilmestyi keltaisen taksin ikkunalasien taakse, koin sanoinkuvaamatonta vapauden tunnetta. olin ääriäni myöten täynnä toivoa niin matkan kuin tulevaisuutenikin suhteen: uskoin voimavarojeni vihdoinkin riittävän sairauteni irtisanomiseen, ja tiesin kokemuksesta, kuinka unelmakaupunkini avarakatseinen ilmapiiri sekä mittaamaton ravintolatarjonta onnistuisivat auttamaan minua pyrkimyksessäni. seuraavan aamun valjettua löysin taivaan seitsemänneltä avenuelta; valitsin kaikkea haluamaani hotellimme viereisen deli-kahvilan runsaista buffet-pöydistä, söin autuaan hiljaisena välittämättä ruokani kaloreista ja liikutuin lähes kyyneliin tajutessani, että tunsin syyllisyyden sijaan pelkkää onnellisuutta ja iloa.

niiden kahden viikon aikana kohtasin viimeinkin vapauden. new yorkin monimuotoisuus antoi minulle tarvitsemaani rohkeutta ruokarajoituksistani irtautumiseen: miljoonakaupungin väestö lukemattomine vartalotyyppeineen, tyylisuuntineen ja ihonväreineen huokui suurta hyväksyntää ja erilaisuuden arvostamista, mikä auttoi itseäni omien pelkojeni kohtaamisessa. olin ensimmäistä kertaa yläasteaikojeni jälkeen vapaa ahdistuksesta ja kehoani kohtaan kokemastani vihasta; tahdoin päästä kiinni tavalliseen elämään, unohtaa elintarvikkeiden ravintosisällöt, jättää taakseni anorektisen vartaloni ja toivottaa tervetulleeksi uuden naisellisen minäni.

vuosikausien vääristyneiden ruokailutottumusten jälkeen nälkäni oli tyydyttymätön. onnenkyyneleet silmissä uskalsin vihdoinkin antaa mielihalujeni päättää aterioistani, eivätkä ne arkailleet täyttää vatsaani rasvaisellakaan ruoalla. aloitin aamuni amerikkalaisilla pannukakuilla; tilasin surutta juustoista pitsaa, nautin sydämeni pohjasta perikansallisista hampurilaisista, korvasin salaattini avokadolla ja mozzarellalla. istahdin päivittäin puistonpenkille syömään jäätelöä, annoin tuulen leikkiä hiuksissani, hymyilin ohikulkijoille hyvää oloani ja halusin huutaa koko maailmalle pystyväni parantumaan.

vaikka matka oli sujunut upeammin kuin olin rohjennut kuvitellakaan, kotiinpaluu jännitti silti suuresti: olinhan jo niin monesti joutunut tunnustamaan oman voimattomuuteni turvaruokieni läheisyydessä. tällä kertaa pelkoni jäi kuitenkin aiheettomaksi, sillä osoitin vihdoinkin yltäneeni sairauttani vahvemmaksi. alku ei siltikään ollut turhan helppo: siinä missä new yorkissa ruoan oli saanut eteensä tilaamalla, kotioloissa se piti itse valmistaa, mikä puolestaan vaati enemmän voimia kuin osasin ennalta aavistaa. kun jätin takapakit omaan arvoonsa, pidin katseeni tulevaisuudessa, siirsin opintojeni pariin palaamista vielä yhdellä vuodella ja keskityin täysipäiväisesti parantumiseeni, huomasin pärjääväni lähes yhtä hyvin kuin manhattanilla. kertyvät kilot eivät ahdistaneet, sillä en pitänyt niistä kirjaa; pyrin unohtamaan vaa'an olemassaolon yhtä lailla kuin kaloreiden ja rasvaprosenttienkin. jokainen edistysaskeleeni antoi minulle uusia voimia pyrkiä eteenpäin, enkä säästynyt kyyneleiltä ymmärtäessäni, miten hyvältä parantuminen tuntui niin itsestäni kuin rakkaistanikin.

kesäinen new york oli ensimmäinen matkani neljännentoista ikävuoteni jälkeen, joka ei jäänyt mieleeni muistoina toteuttamattomista mieliteoista tai tukahduttavasta ahdistuksesta; helteisen miljoonakaupungin ihmismassojen keskellä pystyin vihdoinkin hengittämään. tällä kertaa new york käynnisti käänteentekevän muutoksen, jonka seurauksena opin jälleen elämään. olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut matkustaa pienestä pitäen; se on silmissäni mittaamattoman arvokas lahja. matkustaminen on opettanut minulle suunnattoman paljon sekä maailmasta että itsestäni: kulttuureista ja yhteiskunnista, arvoista ja vaihtoehdoista, omista rajoistani ja näkemyksistäni. se on auttanut minua myös ymmärtämään, ettei itseään pysty pakenemaan edes valtamerien taakse, sillä identiteetti seuraa kantajaansa yhtä erottamasti kuin tämän varjo. new york tarjosi minulle kaipaamani puitteet suurten askeleitten ottamiseksi, muttei siitä huolimatta luonut uutta minua; olin manhattanilla aivan yhtä lailla itsenäni kuin olisin ollut missä tahansa muuallakin. parantumiseni kannalta ympäristönvaihdos oli silti huomattavan arvokas osatekijä, sillä se helpotti uuden alkuni konkretisoimista ja toimi tukenani syömishäiriökahleitteni murtamisessa. aiemmat amerikan-matkani jäivät kuitenkin todisteiksi potilaan oman parantumisvalmiuden merkityksestä, sillä paikanvaihdos itsessään ei tarjoa muuta kuin uudet kulissit, joissa uuden elämän aloittaminen on yhtä mahdollista kuin sairastamisen jatkaminenkin. itse saavutin tuon valmiuden seitsemän syömishäiriöisen vuoden jälkeen - ja sen rohkaisemana uskalsin vihdoin tutustua oikeaan minääni, aikuisen näköiseen ja kokoiseen naiseen.

beautiful dreams, love

2010-03-05T03:11:00.004+02:00

hän on mielessäni ensimmäisenä aamulla herätessäni ja viimeisenä illalla nukkumaan käydessäni, eikä yksikään päivän tunneista kulu ettenkö ajattelisi häntä. tietoisuus hänen kuolemastaan painaa ajatusteni pohjalla jatkuvasti, muttei kuitenkaan enää kurista yhtä voimakkaasti kuin ensimmäisinä viikkoina; vaikka suruaikani on vielä pitkä, uskon nyt päässeeni pahimman vaiheen yli.

helmikuuni koostui lukemattomista kyyneleistä, repivästä ikävästä ja mustista päivistä; epäuskosta, vihasta ja syyttelyistä, kehoani ravistelleista kuvotuksen tunteista ja lamaantuneista turtumuksen hetkistä. kipu raastaa yhä, mutta siitä huolimatta on noustava uuteen huomiseen, jaksettava läpi vastoinkäymisten ja annettava elämän jatkua - niin nannakin olisi toivonut tapahtuvan. ensiaskeleina sitä kohtaan surunkin keskeltä on löytynyt valoa: sairauden tahraamattomia muistoja lähipiirin kesken, lämpimästi kaipaavia hymyjä ja rakkauden täyttämiä sanoja. sinä olit paljon arvokkaampi kuin osasit koskaan kuvitellakaan.

nannan poistumista on vaikea ymmärtää ja sitäkin vaikeampi hyväksyä. hänen elämänsä loppui liian varhain, juuri ratkaisevien päätösten edessä; nanna oli vihdoin valmis kohtaamaan pelkonsa, mutta hänen kehonsa ei enää jaksanut.

olen saanut korvaamatonta tukea ystäviltäni, vanhemmiltani ja mieheltäni; he ovat kuunnelleet, halanneet, etsineet lohdun sanoja ja olleet lähelläni. en ole peittänyt tunteitani enkä esittänyt vahvempaa kuin olen, vaan suruni on kulkenut mukanani ja ollut läsnä. nannan läheisten seura on antanut mahdollisuuden jakaa ajatuksia ja yrittää opetella päästämään hänestä irti; yhteisen menetyksemme äärellä emme ole yksin. uusimmat kyyneleet kostuttivat poskiani saadessani viestin hänen äidiltään: "kiitos, että olet olemassa." oman koskettavuutensa lisäksi ne itkettivät minua muistoarvonsa vuoksi; nuo samat sanat kuulin usein myös hänen tyttäreltään.

haluan uskoa, että vielä koittaa päivä, jona saamme taas nauraa yhdessä, viimeinkin vailla murheita ja sairautta. hän lupailee sitä jo minulle hymyillen lempeästi ikkunalaudaltani, vakuuttaen kaiken olevan nyt hyvin.

minä kannan sinua sydämessäni suurimpana aarteenani, kunnes jälleen kohtaamme.

my immortal

2010-02-23T14:13:00.005+02:00

sen piti olla aivan tavallinen helmikuinen keskiviikko. aamu oli valjennut kauniin kuulaana, auringonsäteiden kimmeltäessä pieninä timantteina lumisten puiden oksilla, keväisen valon kurkistellessa sisään ikkunaverhojen takaa. mikään omien epäilysteni lisäksi ei osannut ennakoida, että maailmani pian romahtaisi.

puhelun jälkeen istuin pieni kummitytär sylissäni ystäväni olohuoneen lattialla, puristin lasta rintaani vasten ja tuijotin television värikästä ruutua näkemättä yhtään mitään. tunsin, kuinka sunnuntai-illasta sisälläni kytenyt levottomuus ryhtyi valumaan ulos itsestäni ja kuinka sen jättämään tyhjiöön alkoi tulvia repivää tuskaa, sillä rauhattomuuteni taustalla poltellut pelko oli juuri vahvistunut todeksi. jo kysymystä "onko jotain tapahtunut?" esittäessäni tiesin tulevani kuulemaan pahimman mahdollisen vastauksen, mutta annoin silti vaihtoehtoa välkehtivien sanojen syntyä ja elätellä toivoa pienen rukouksen tavoin. puhelimen ruudun kyyneleet virtasivat vuolaina poskillani, mieleni kielsi lakkaamatta totuutta ja korvissani takoi toistuvasti ajattelukykyni lamaannuttanut lause: "nanna on kuollut." jolleivät pienet ruskeat nappisilmät olisi tuijottaneet minua täynnä suurta hämmennystä, olisin huutanut itseni hajalle.

tutustuimme nannan kanssa syksyllä 2008 lapinlahden sairaalassa, jossa olimme samanaikaisesti osastohoidossa. kuten itsellänikin, myös hänellä oli taustallaan pitkä ja kirjava sairaushistoria, mutta itseni tavoin hänkin pyrki siitä huolimatta kohti terveyttä. löysimme yhteisen aaltopituuden jo muutamassa päivässä, ja uppouduimme sen jälkeen kymmeniin keskusteluihin aina tilaisuuden tullen. lähetin nannalle muutaman kannustavan tekstiviestin hänen ensimmäisen parituntisen kotilomansa aikana, sillä kokemuksesta tiesin, miten haasteellista oman ateriasuunnitelmansa noudattaminen olisi ilman hoitajien tarkkaavaista katsetta ja sairaalan tiukkoja sääntöjä. ne muutamat viestit loivat pohjan puhelinyhteydenpidollemme, joka tiivistyi päivittäiseksi kotiinlähtöni jälkeen ja kasvoi seuraavan vuoden kuluessa lämpimäksi ystävyydeksi.

nanna oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta tunsin itseni aina hänen isosiskokseen; hän herätti minussa suojeluvaistoni heti tapaamisemme ensihetkellä. suhteemme oli alusta alkaen hyvin sisarusmainen: pyrin kannustamaan häntä parhaani mukaan ja ilmaisemaan avoimesti välittämiseni, mutta olin myös tiukka hänen syömistensä sekä pakkoliikunnan suhteen, sillä ilman selkeitä rajoja hän luisui helposti väärille raiteille. hän oppi luottamaan minuun hyvin nopeasti, ja tajusin pian tietäväni hänen asioistaan enemmän kuin hoitohenkilökunta, sillä minulle hänen oli helpointa puhua.

en voi väittää, etteikö ystävyytemme olisi ollut minulle aluksi raskasta. ajatukseni olivat jo melko selvillä vesillä tutustuessamme, mutta olin vielä tuolloin vaikeasti alipainoinen, ja koska sairaalajaksoni jäi vain pariviikkoiseksi, minulla oli kova työ omien syömistottumuksieni korjaamisessa lyhyeksi jääneen osastohoitoni jälkeen. en kuitenkaan halunnut katkaista välejämme, sillä näin nannassa potentiaalia: hänen parantumishalunsa oli todellista ja hänen yrityksensä päästä eteenpäin aitoa, vaikka takapakit koettelivatkin häntä jatkuvasti.

sain nannalta hätääntyneen tekstiviestin muutamia tunteja osastolta lähtemiseni jälkeen. en ollut jaksanut kertoa asiasta juuri kenellekään, sillä olin saanut käydä vanhempieni kanssa kovan kädenväännön kotiinpaluustani kanssa, ja kun vihdoin sain heidän suostumuksensa, halusin vain poistua osastolta mahdollisimman pikaisesti. vastasin hänelle olevani hyvin pahoillani, etten ollut etsinyt häntä käsiini ja kertonut kasvotusten päätöksestäni, mutta hän ei ollut vihainen eikä loukkaantunut - ainoastaan huolissaan. saatuani hänet vakuuttuneeksi, ettei parantumishaluni ollut kadonnut kotiinpaluun myötä, ja kerrottuani, että tahtoisin edelleen tsempata häntä kohti terveyttä, saatoin tuntea hänen huojennuksensa huokuvan tekstiviestien läpi. sinä iltana otettiin osaston ulkopuolisen yhteydenpitomme varsinaiset ensiaskeleet, jotka ajan mittaan kasvoivat kulkemaan yhteisiä jalanjälkiä.

nannan osastojakso loppui reilun viikon päästä oman lähtöni jälkeen. hänen hoitonsa oli jo ennalta sovittu neliviikkoiseksi, niin sanotuksi intervallihoidoksi, jonka tarkoituksena oli palauttaa nopeasti mieleen aiempien hoitokertojen aikana omaksutut syömismallit. vaikka nanna vihasi sairauttaan suunnattomasti ja pyrki sinnikkäästi parantumaan, kasvoi syömishäiriön valta hänessä helposti niin suureksi, että tahtonsa vastaisesti nanna vajosi osaston ulkopuolella takaisin alkuasetelmiin. kotona ollessaan hän pyrki välttämään pakkoliikuntaa, noudattamaan hänelle osastolla laadittua ruokasuunnitelmaa ja välttämään oksentamista, mutta sairaus saneli juuri päinvastaisia ohjeita, eikä nanna lukuisista yrityksistään huolimatta pystynyt pysymään syömishäiriötä vahvempana. lisäongelmia hänelle tuottivat nesteenpoistajat ja laksatiivit, joita hän käytti suuria määriä vailla todellista tarvetta. hänelle ei kuitenkaan enää annettu pitkiä osastojaksoja, vaan muutamaviikkoisten intervallihoitojen oli määrä riittää, vaikka oli silminnähden selvää, etteivät ne tukeneet tarpeeksi nannan taistoa hänen vaikeaa oireiluaan vastaan. normaalisyöminen ja kehon muuttuminen aiheuttivat jo itsessään nannalle tunteen kontrollin menettämisestä, ja sitä tehosti jatkuva hoidon päättymisen pelko, joka sai hänet kokemaan itsensä pitkäaikaispotilaita huonommaksi, tervehtymättömäksi kroonikoksi, jonka suhteen hoitotaho oli jo antanut periksi ja jota ei enää aktiivisesti pyritty parantamaan. ehkä osittain juuri siksi nanna kiintyi minuun kovasti, sillä minun silmissäni hän ei ollut menetetty tapaus; näin hänet samalla linjalla kaikkien muiden kanssa, uskoin sataprosenttisesti hänen parantumismahdollisuuksiinsa ja halusin auttaa häntä terveyden saavuttamisessa.

tekstiviestiystävyytemme ensimmäiset kuukaudet kuluivat osaltani suuressa sumussa, sillä sain tehdä paljon töitä oman parantumiseni eteen. viestit kulkivat kuitenkin tiiviisti, tavallisesti myöhään iltaisin, jolloin vuorokauden syömiset tai syömättömyydet olivat ylittäneet nannan ahdistuspisteen. osastolla laadittu ruokasuunnitelma oli nannalle pyhä, mutta hän tarvitsi jatkuvaa vakuuttelua oikeudestaan syödä - ja jollei sitä ollut epäilyksen iskiessä tarjolla, sairaus sai hänet helposti vakuuttumaan omasta liiallisuudestaan ja pakottavasta tarpeestaan jättää syömättä. syömättömyys kuitenkin johti toistuviin ahmintoihin, joiden energiamääriä nanna pyrki kompensoimaan oksentamisella, nesteenpoistajilla ja kohtuuttomalla laksatiivien käytöllä. bulimiseen käytökseen hänen kehonsa reagoi turvotuksella, mikä käytännössä tarkoitti useiden kilojen painonvaihteluita hyvien lyhyiden aikojen sisällä. koska en itse enää ahdistunut painolukemista enkä käynyt myöskään lähes koskaan vaa'alla, minua ei haitannut kuulla nannan painonvaihteluista. tajusin nopeasti, että nanna tarvitsi tiukkaa auktoriteettia, jolta saattoi aina epäilyksen iskiessä varmistaa velvollisuutensa syödä, joka asetti tiukat rajat, joka näki tekosyiden läpi eikä sallinut sairauden sepittämiä selityksiä; joka kielsi, käski ja komensi, joka ravisteli totuuteen rankoinkin sanoin ja potki lakkaamatta eteenpäin, joka uskoi normaalin elämän kauneuteen ja sen saavuttamisen mahdollisuuteen, ja jonka saattoi luottaa aidosti välittävän.

sairaalahoidossa nannan oli asetuttava osaston lakeihin: hoitosopimuksen allekirjoitettuaan potilaan oli syötävä ja juotava viidesti päivässä henkilökohtaisen ruokalistansa mukaan, hänen päivittäinen liikuntansa oli rajoitettu kahteen viidentoista minuutin kävelyyn, eikä hän päässyt käymään vaa'alla kuin muutaman kerran viikossa. osaston tarkassa valvonnassa nanna pystyi ulkoistamaan ruokailunsa sairautta vahvemmille auktoriteeteille, mutta sairaalan kiertämättömien määräysten ulkopuolella hän koki menettävänsä oikeutensa ravita kehoaan. hän oli obsessiivinen liikunnan suhteen, ja ilman minuutintarkasti valvottuja ulkoiluja ja pakkojumppaamisen kiinnijääntimahdollisuutta sairaus sai hänet helposti taivuteltua ylenpalttiseen kalorinkulutukseen. hänellä oli myös vaikea pakkomielle olla alituiseen tietoinen painostaan gramman tarkkuudella, eikä hän kotioloissa pystynyt kieltäytymään ulottuvillaan olleen vaa'an petollisilta viettelyksiltä.

kuten monien muidenkin syömishäiriöisten kohdalla, myös nannan omanarvontunto rakentui kääntäen verrannollisesti hänen painoonsa nähden: mitä enemmän hän painoi, sitä huonommaksi ihmiseksi hän itsensä tunsi. ahmiminen, oksentaminen ja paastoaminen yhdistettynä laksatiivien ja nesteenpoistajien kohtuuttomaan liikakäyttöön oli saanut hänen nestetasapainonsa vaikeasti sekaisin, minkä seurauksena hänen painonsa saattoi vuorokaudenkin sisään vaihdella suuria määriä. vaikka nanna ymmärsikin äkillisten painonvaihteluidensa johtuvan kehon keräämistä nesteistä, hän unohti tietoisuutensa nestetasapainon merkityksestä aina painoahdistuksen iskiessä. siitä johtuen kävimme lukemattomia sisällöiltään identtisiä keskusteluja, jotka rakentuivat nannan panikoimisesta ja omista rauhoittelevista vakuutteluistani, joita tarpeeksi pitkään toisteltuani sain nannan tavallisesti rauhoittumaan. myönnän, että tunsin välillä suurta turhautumista aina samojen asioiden kertaamisesta, mutta toisaalta koin nannan koiranpentumaisen kiintymyksen itseeni sydäntäsärkevän hellyttävänä, ja koska tiesin pystyväni auttamaan häntä, en halunnut jättää häntä ahdistuksensa kanssa yksin.

pitkän ja vaikean sairaushistorian seurauksena hänen kehonsa joutui helposti säästöliekkitilaan, jollei hän syönyt vähintään itselleen noudatettujen ruokalistojen käsittämää energiamäärää. vaikka nanna pyrki parhaansa mukaan parantumaan, sairaus sai hänet kotioloissa orjakseen, eikä nanna pystynyt pitämään tästäsyömisestä kiinni. säästöliekki oli hänen kehonsa puolustautumiskeino: se pyrki estämään painonlaskua hidastamalla aineenvaihduntaa ja takertumalla tiukasti kiinni jokaiseen kiloon ja grammaan. säästöliekin käynnistyttyä hänen painonsa pysyi lähes stabiilina niukasta syömisestä ja armottomasta liikunnasta huolimatta, eikä nanna siksi uskaltanut nostaa energiansaantiaan tai vähentää liikkumistaan, sillä uskoi painonsa muutoin syöksähtävän rakettimaiseen nousuun. ristiriita oli kuitenkin huutava: nanna pelkäsi suuresti kehonsa joutuvan krooniselle säästöliekille, muttei kuitenkaan löytänyt rohkeutta syömistensä lisäämiseen, sillä oireilun seurauksena hänen painonsa saattoi välillä kohota myös säästöliekin läpi, ja vaikka vakuutin hänelle nousun johtuvan pelkästä sekaisesta nestetasapainosta, hän ei tunteella ajatellessaan voinut sitä ymmärtää. osastolla säästöliekki purkaantui ja painonheilahtelu tasaantui hyvin nopeasti, sillä täsmäsyöminen ja oksentamattomuus edistivät aineenvaihdunnan toimintaa ja ehkäisivät turvotuksen syntymistä. viidestä päivittäisestä ruokailukerrasta huolimatta vaa'an lukema pysyi yleensä melkein samana koko hänen hoitojaksonsa ajan - tai saattoi jopa laskea nestekertymien poistuessa. nanna tiesi ja ymmärsi tämän kaiken, mutta ilman jatkuvaa auktoriteettien valvontaa sairauden värittämät ajatukset veivät voiton.

ainoaksi jäänyt yhteinen keväämme oli nannalle vaikea, eikä kesästä tullut juurikaan helpompi. alkuvuodesta nanna oli kuukauden mittaisella intervallijaksolla, joka auttoi häntä silminnähden, mutta aivan yhtä ilmeistä oli, että neliviikkoinen hoito jäi liian lyhyeksi. taistelustaan huolimatta nanna vajosi taas syviin vesiin, ja vasta todella huonoon kuntoon jouduttuaan hänelle annettiin pitempiaikainen hoitojakso, jonka päättymispäivää ei sovittu ennalta. nanna inhosi osastolla olemista ja potilaiden keskinäisiä lapsellisia kuppikuntia, mutta siitä huolimatta hän oli aina valmis palaamaan sairaalaan, sillä hänen suurin toiveensa oli oppia syömään normaalisti ja hyväksymään oma kehonsa.

tuon saman kevään aikana oma vointini alkoi hiljalleen kohentua ja painoni normalisoitua. mitä paremmin jaksoin, sitä enemmän pystyin antamaan itsestäni nannalle, ja kun ympärivuorokautinen väsymykseni vihdoin väistyi, katosivat alkuaikojen tuntemukseni hänestä taakkana samantien. nanna oli silminnähden onnellinen parantumiseni edistymisen puolesta, ja kun kesän jälkeen sain painoni nostettua normaaliksi, minusta tuli hänelle esikuva. se tuntui paitsi todella suurelta kunnialta, myös itseäni entistä enemmän eteenpäin luotsanneelta vastuulta, sillä tahdoin pystyä olemaan luottamuksen arvoinen.

syksyyn mennessä ystävyytemme oli syventynyt uudelle tasolle. emme pitäytyneet enää puheluissa ja tekstiviesteissä, vaan kävimme myös säännöllisesti kahvilla ja suunnittelimme yhteisiä illanviettoja. vaikka keskityimme yhä suuresti nannan sairauden käsittelyyn, pystyimme puhumaan mistä tahansa aiheesta maan ja taivaan välillä. nanna halusi kuulla elämästäni ja kaikista niistä positiivisista muutoksista, joita kalorintarkkailun jättäminen ja rasvakammon uhmaaminen olivat minulle tuoneet. hän kuunteli hymyillen, kun kerroin ystävistäni, kummitytöstäni, opintosuunnitelmistani, illanistujaisista, baarikierroksista, tekemistäni opettajan sijaisuuksista ja löytämästäni rakkaudesta. puhuimme toiveista, unelmista, haaveista, tulevaisuudesta, yhteisistä suunnitelmista; opimme tuntemaan toiselle ihmisinä, oikeina persoonina sairauden takana, ja myötäelimme toistemme hyvät ja huonot kokemukset, jotka jaoimme keskenämme. opin ajan mittaan lukemaan nannan rivien välistä pienimmätkin nyanssit; tiesin kysymättä, milloin hän kaunisteli totuutta ja minkäkin verran. minun ei tarvinnut kuin vilkaista häneen saadakseni hänet avautumaan; hän tiesi, etten antaisi periksi, ennen kuin olisin onkinut totuuden esille. hän oli ylpeä edistymisestäni ja aidosti onnellinen puolestani, ja halusin auttaa häntä pääsemään yhtä pitkälle. hän oli nähnyt minut sairauden haurastamana, seurannut parantumistani lähietäisyydeltä ja alkanut esimerkistäni uskoa, että pystyisi itsekin samaan. takaiskuja kokiessaan hän kuitenkin sortui epäröimään, jolloin asetuin aina sinnikkääseen vastarintaan; toistelin hänelle lakkaamatta, että seisoimme samalla linjalla, etten ollut häntä yhtään parempi enkä missään määrin niin erityinen, etteikö tervehtyminen olisi mahdollista muiden kuin itseni kohdalla - ja tarpeeksi pitkään jatkettuani sain hänet takaisin puolelleni.

en ikinä unohda sitä hetkeä, kun nanna kysyi nöyrästi, voisiko hän joskus saada minulta arvonimen ystävä. se kysymys kuvaisti täydellisesti hänen luonnettaan: hän oli kultainen ja hyväntahtoinen, mutta valitettavan epävarma itsestään. nanna oli tyttö, jolla oli maagiset silmät, suloinen hymy, lämmin sydän ja kupliva nauru. se mikä muille oli ilmiselvää, ei koskaan näyttäytynyt hänelle itselleen; hän ei pystynyt näkemään todellista kauneuttaan, ja hänen käsivarsissaan polttivat itsevihan lähtemättömät merkit.

syksy sujui nannalla kesää paremmin: hän oli toiveikas, motivoitunut ja uskoi terveempään huomiseen. kun talvi alkoi tehdä tuloaan ja valo väistyä kaamoksen tieltä, huomasin kuitenkin nannassa muutoksen; toiveikkuus oli vaihtunut alakuloksi, hänen silmänsä eivät enää hymyilleet eikä hänen suunsa jaksanut nauraa. tiesimme kumpikin sairaalan olevan väistämättä hänen edessään ja toivoimme hänen pääsevän hoitoon mahdollisimman pian, mutta jouduimme odottamaan vielä pitkän tovin, ennen kuin hänet otettiin neljäksi viikoksi osastolle. syömisvaikeuksien lisäksi nannalle oli kehittynyt vakavia uniongelmia, ja viimeisellä viikolla ennen sairaalaa olin jo rajattoman huolissani hänen uupumuksestaan, sillä unilääkkeistä huolimatta nanna ei saanut nukuttua kuin muutaman väsyneen tunnin. koko osastohoidon ajan nannaa piinasi myös päivittäinen kuumeilu, joka oli jatkunut lähes vuoden verran, mutta useammasta sairaalajaksosta huolimatta asia oli edelleen selvittämättä. soitin joulun jälkeen nannan lääkärille ja anelin nannalle pidempää hoitoaikaa, mutta lääkäri ei pitänyt ehdotustani merkityksellisenä, ja nanna kotiutettiin toiveidensa vastaisesti loppiaisen koittaessa. hänen uniongelmansa pahenivat heti kotiinpaluun jälkeen, ja vaikka nanna yritti omatoimisesti päästä jorviin lääkittäväksi, hänet suostuttiin ottamaan sisään vasta tammikuun viimeisellä viikolla oman terapeuttinsa määräyksestä. hoitoajaksi päätettiin täysin riittämättömät seitsemän päivää, ja viikon sairaalatasoisen unilääkityksen kuluttua nanna heitettiin ulos, vaikka hän oli edelleen kuolemanväsynyt.

seuraavan päivän iltana hänen sydämensä pysähtyi.

en vieläkään pysty ymmärtämään, että nanna on todella poissa. kun tapasimme viimeisen kerran, hän oli täynnä toivoa: kunhan unettomuus hellittäisi, hän tulisi luokseni yökylään, pitäisimme tyttöjenillan elokuvien ja irtokarkkien parissa, hän lopettaisi tupakoinnin ja hakisi sairaanhoitajakoulutukseen. nanna ei tahtonut kuolla, hän halusi elää. aina puhelintani vilkaistessani odotan, että ruudulla välkkyisi viesti häneltä; käperryn iltaisin peiton alle odottaen hänen soittavan. kaipaan hänen ääntään, hänen sanojaan ja lauseitaan, hänen vakuuttelujani vaatineita viestejään: "nanna hei, se on pelkkää nestettä, ei aitoa painonnousua. sulla on lupa ja velvollisuus syödä." hänen oli vaikea luottaa ihmisiin, mutta hän valitsi minut uskotukseen, enkä pysty sanoin kuvailemaan, miten suurelta kunnianosoitukselta se itsestäni tuntuu. se, mikä aluksi vaikutti taakalta, kasvoi ajan myötä minulle hyvin rakkaaksi ja jätti jälkeensä liian varhain lähtiessään ystävyyden kokoisen tyhjyyden.

lennä rakas, lennä,
sinun siipesi ovat vihdoin kasvaneet.

minulla on sinua suunnaton ikävä.

forever in my heart

2010-02-04T15:00:00.006+02:00

jäljelle jäi vain suunnaton suru,
järkytys, menetys ja pohjaton ikävä,
kyynelten peittämät yhteiset muistot,
ja jaettujen suunnitelmien sirpaleet.

rakas nanna
17.7.1984-2.2.2010
lepää rauhassa kultaseni,
en ikinä tule unohtamaan sinua.

nanna kuoli pitkäaikaisen syömishäiriön seurauksena yllättävään sydämenpysähdykseen. hän oli kuollessaan normaalipainoinen, muttei pystynyt antamaan keholleen sen tarvitsemaa lepoa ja rauhaa. paikalle hälytetystä ambulanssista ei ollut enää apua.

olet aina sydämessäni.

the engram of insecurity

2010-01-24T13:27:00.001+02:00

sinnikkäästä vastarinnastani huolimatta kokovartalopeilit vangitsevat yhä katseeni aina näköpiiriini ilmestyessään. vaikka kuinka yritän kuunnella omaa tahtoani, silmäni liimautuvat poikkeuksetta ensimmäisenä reisiini, viisitoistavuotiaana alkaneen kehovihani alkuperäispisteeseen. jalkojeni välille ei enää piirry vartalotyypilleni luonnotonta rakoa, jonka sairauteni vuosien ajaksi sinne veisti, vaan peilistä heijastuu kaksi terveen näköiseksi luonnehdittavaa reittä, jotka normaalisti seistessäni koskettavat herkästi toisiaan. välillä tajuan käsieni eksyvän farkkukankaalle, koettaen kiristää tuota tummansinistä strechiä kuin epäillen sen alle verhottujen reisien todellista suuruutta. toisinaan kulmieni väliin ehtii jo etsiytyä epävarmuudesta kertova ryppy, kunnes havahdun tilanteen typeryyteen, nykyisten reisieni normaaliudesta syntyvään kauneuteen ja totaaliseen tarpeettomuuteen yrittää peittää sitä. kehoni osien paksuus ei enää korreloi kääntäen verrannollisesti omaa hyväksyttävyyttäni - pienempi ei enää ole parempi, eikä normaalius merkitse liaallisuutta taikka ahneutta. siitäkin huolimatta kuvajaistani katsellessani silmäni kiinnittyvät aina ensimmäisinä reisiini, sillä tässäkin tapauksessa vuosien tottumuksesta eroon pyrkiminen on pitkäkestoinen projekti.

reisiongelmani alkoivat rippikoulukesänä. muistan edelleen tarkasti sen sisimpäni vallanneen kylmyyden tunteen, jonka lanteideni ympäristöön ilmestyneiden raskausarpien tajuaminen tuolloin aiheutti. ajattelin pitkään, että käsitykseni omasta kehostani vääristyi tuon tajuamisen yhteydessä, kunnes parantumisprosessini vaatiman itsetutkistelun seurauksena minulle valkeni, kuinka kaukaa lapsuudestani epävarmuus omaa vartaloani kohtaan versoi.

ala-asteaikojeni ensimmäisinä vuosina koulussamme työskenteli ammattitaidoiltaan epäilyksenalainen terveydenhoitaja, jonka epäsoveliaat kommentit vaikuttivat suuresti oman kehonkuvani vinoutumiseen. olin toisella tai kolmannella luokalla, kun jokasyksyisen terveystarkastuksen yhteydessä terveydenhoitaja päätti valistaa minua "hälyttävästä painonnousustani ja ylipainon rajoja hiponeista kiloistani", vaikka väitteillä ei ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa. muistan, kuinka poistuin vastaanotolta hämmennyksen valtaamana, painokäyrät ja kilolukemat päässäni pyörien - ja tunsin äkkiä muuttuneeni lihavaksi. vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, kuinka suuri merkitys tuon terveystarkastuksen tapahtumilla oli vääristyneen kehonkuvani muodostumisessa. vaikkei saamani lihavuustuomio saanutkaan monia kokemaan painoani vielä tuolloin liiallisena, vinoutti se käsitykseni omasta koostani pysyvästi, sillä mielikuvissani olen aina ollut ala-asteikäisenä pyöreä, vaikka mikä tahansa minusta tuolloin otettu valokuva todistaa tilanteen toiseksi. seitsen- tai kahdeksanvuotias minäni oli kuitenkin varsin vastaanottavaista materiaalia: pieni tietämätön tyttö, jonka oma harkintakyky ei riittänyt kyseenalaistamaan vahvalta auktoriteetilta vaikuttaneen terveydenhoitajan sanoja. myöhemmin sain kuulla, etten ollut ollut ainoa, joka oli saanut osansa terveydenhoitajamme laihuusfasismista, vaan useampi normaalipainoinen ikäiseni tyttö oli päätynyt hänen ylipainosta vihjailevien kommenttiensa kohteeksi.

asenteeni koululiikuntaa kohtaan pysyi hyvin neutraalina ala-asteen puoliväliin asti; se oli minulle oppiaine muiden joukossa, ei suosikkini muttei erityinen inhokkinikaan. vapaa-ajalla harrastettavaan urheiluun suhtauduin myönteisesti: kokeilin luistelua ja ratsastamista, kävin tenniskursseilla, pidin uimisesta, pyöräilin mielelläni. neljännellä luokalla liikunnanopettajamme vaihtuessa asetelma kohdallani muuttui. uusi opettaja harjoitti puolueellista joukkuepolitiikkaa ja suosi avoimesti heitä, jotka harrastivat kilpaurheilua tai olivat muuten vain hänen mieleensä - itse en lukeutunut kumpiinkaan. edustin keskitason kastia: en ollut huomattavan hyvä mutten myöskään ryhmämme huonoin, enkä erottunut missään määrin muista peruskuntoisista oppilaista. en siis vielä tänä päivänäkään tiedä mikä minussa oli vikana, mutta jostain syystä opettajallamme oli jotain niin suuresti minua vastaan, ettei hän arkaillut pitää sitä omana tietonaan: sain kerta toisensa jälkeen kuulla olevani huono, niin selkäni takaa kuin vasten kasvojanikin. kuin pisteeksi i:n päälle samainen opettaja tiputti päättötodistukseeni liikunnan arvosanaani numerolla, vaikka läpi ala-asteen se oli pysynyt yhtä ylempänä, eikä tasoni ollut viimeisen puolivuotisen aikana taatusti laskenut.

hiljalleen ala-asteen viimeisina vuosina hyväksyin huonommuuteni erottamattomaksi osaksi itseäni, ja menetin sen seurauksena kiinnostukseni koulunkäyntiä kohtaan, sillä minulla oli koulussa paha olla. luokkamme yhteishenki oli riitaisa, sain päivittäin osakseni sukunimeni kirvoittamia haukkumasanoja, ja liikunnanopettajamme lunasti itselleen myös toisen opetusnimikkeen: hän alkoi opettaa ruotsia, jonka pahaksi onnekseni olin ottanut valinnaisaineeksi. ruotsintunnit kirivät liikunnan kanssa samalle tuskaisan piinan rintamalle, ja suuri osa viikoistani kului seuraavan päivän tuntien jännittämiseen. pelkäsin virheilleni nauramista niin suuresti, etten enää uskaltanut tehdä huolella läksyjänikään; jättämällä ne kerta toisensa jälkeen puolitiehen aloin lopulta välttää joutumista liitutaululle sekä ääneen puhumista. mielessäni ei edes käynyt mahdollisuus, ettei vika kenties ollutkaan itsessäni: olin jo ymmärtänyt olevani niin häpeällisen huono, etten enää kokenut tarvetta pyrkiä korjaamaan tilannetta.

oma opettajani kävi vanhempieni kanssa useita keskusteluja nousujohteisesta alisuoriutumisestani. vaikken itse uskonut kykyihini, he kaikki tiesivät, että minusta löytyisi todellisuudessa kapasiteettia, eivätkä voineet käsittää, miksen halunnut valjastaa sitä käyttööni. lähipiirini tuskailut eivät kuitenkaan saaneet tilannettani parempaan suuntaan, sillä ongelmani ei ollut pelkkä laiskuus vaan myös suunnaton julkisen nöyryytyksen pelko.

vasta yläasteelle siirryttyäni tajusin, miten subjektiivista ala-astevuosinani omaksumani huonommuus olikaan ollut. uudessa, ennakko-odotuksilta vapaassa ympäristössä uskalsin äkkiä luoda nahkani ja rakentaa itseni alusta. heti seitsemännen luokan ensimmäisestä ruotsinkurssista sain arvosanaksi yhdeksikön - ja suunta oli siitä vain ylöspäin. myös liikunnan numeroni nousi samantien kahdeksaan, ja uusi opettaja kirjoitti minulle kurssin päätteeksi täytettyyn palautelomakkeeseen, ettei voinut ymmärtää, millä perusteella aiempi liikunnan numeroni oli annettu, sillä pienellä lisäpanostuksella saisin helposti nostettua arvosanani yhdeksään.

yläasteen ensimmäinen syksy oli täynnä sanoinkuvaamattomia hetkiä, jotka yksi toisensa perään puhkoivat identiteettiini pesiytynyttä alemmuuskompleksia. vuosia kestäneen näennäisen huonouteni jälkeen minut yhtäkkiä luettiin yhdeksi muista, samanarvoiseksi toisten perustasoa edustaneiden oppilaiden kanssa - ja joissain aineissa jopa keskimääräistä paremmaksi. tuntui sanoinkuvaamattomalta, kun ensimmäisiä jaksotodistuksia tuijottaessani parantumattoman huonouteni harhakuvitelma halkesi, ja tajusin ihan aidosti osaavani. vaikka valaistumisen tuottama ymmärrys paransi sorrettua itsetuntoani ja auttoi itseni häpeämisen hälvenemisessä, alkoi se pitemmällä aikavälillä muuttua positiivisesta negatiiviseksi. sen seurauksena syntyi haluni todistaa olevani hyvä myös muissa aineissa, mikä merkitsi lähtölaukausta perfektionismilleni.

vaikka itsetuntoni alkoi kasvaa arvosanojeni nousun myötä, käsitykseni omasta kehostani pysyi yhä vinoutuneena. en enää kokenut itseäni varsinaisesti lihavaksi, mutta pidin itseäni joka tapauksessa vähintään hieman pyöreänä. muutos tapahtui kahdeksannella luokalla, jolloin sain suureksi yllätyksekseni terveystarkastuksen yhteydessä kuulla, että painoni oli huomattavan laskusuhdanteinen pituuteeni nähden. vaikka terveydenhoitaja epäilikin laskun pääasialliseksi syyksi tuolloista kasvupyrähdystäni, hän tahtoi minut silti seurantaan, sillä painoni kulki selvästi normaalikäyrien alapuolella. palasin tarkastuksesta kemiantunnille pää pyörällä hämmennyksestä, tarkastellen epäluuloisena vartaloani ja yrittäen tunnustella uudenlaista käsitystä kehostani ja itsestäni: hoikkaa minua.

vuotta myöhemmin painoni oli palautunut normaaleille urille - ja varsinainen syömishäiriöni oli hyvää vauhtia käynnistymässä. edellisvuotisista terveydenhoitajan seurantakäynneistä syntynyt pyrkimykseni muuttaa näkemystäni oman vartaloni koosta ei siis ehtinyt täytäntöön asti ennen sairauteni puhkeamista. ruoan määrän rajoittaminen ja syyllisyydentunteen kehittyminen tapahtuivat hiljalleen, osittain itseltänikin salaa, alkaen lukemista piristämään ostetuista karkeista, levittyen asteittain lämpimään ruokaan, leipään, lisukkeisiin, vallaten hitaalla päättäväisyydellä koko maailmani.

sairauteni edetessä yritin pakottaa itseni liikkumaan. vihasin koko sydämestäni jokaista ottamaani juoksuaskelta, jokaista pyöräilemääni ylämäkeä, jokaista tekemääni vatsalihasliikettä ja jokaista kymmenkiloisten kauppakassien kanssa kotitaloni kahdeksanteen kerrokseen nousemaani askelta, sillä maitohappojen kirpeä polte kehossani oli kerta toisensa jälkeen saada minut oksentamaan. en muista koskaan kokeneeni aidosti endorfiinistä liikuntaelämystä; ne muutamat kerrat kun liikunta on tuottanut minulle muutakin kuin silkkaa tuskaa, on hauras hyvänolontunne hautautunut hetkessä ylleni lyöneen ahdistuksen alle. selitys on surullinen: verenmakuisen urheilusuorituksen päättyminen on merkinnyt vain lähtölaskentaa seuraavan, rasitustasoltaan vähintään edellisen veroisen suorituksen alkuun.

olen nykyisin normaalipainoinen, normaalin näköinen ja normaalin kokoinen. en muistuta fitness-lehtien kansikuvatyttöjä enkä ostos-tv:n ihmelaitteiden ylitreenattuja käyttäjiä, muttei minun heitä tarvitse muistuttaakaan. geenieni määräämä ruumiinrakenteeni tulee aina olemaan vartaloni perusta, jota en saa laihtumalla enkä kovalla treenilläkään muuttumaan. toki saattaisin halutessani saavuttaa erottuvammat vatsalihakset, pyöreämmän takapuolen tai kiinteämmät reidet, mutta jos subjektiivisesti kauniimman kehon hinta olisi runsas liikunnan lisääminen, normalisoituneen ruokavalioni kaventaminen ja sosiaalisen elämäni niukentaminen takaisin sairauden tasolle, en tahdo enää tehdä sitä. haluan oppia arvostamaan kehoani omana itsenään, oman itseni näköisenä. koska en ole ylipainoinen, kärsi liikunnalla parantuvista terveysongelmista tai ole koskaan saanut liikunnasta nautintoa, en koe tarvetta pakottaa itseäni urheilemaan. olen kuitenkin vain yksilö, enkä siksi yritä sanella yleispäteviä ohjenuoria - jollekulle toiselle syömishäiriöstä parantuvalle liikunta on saattanut olla rakas harrastus jo kauan ennen sairastumista. liika on siltikin aina liikaa, enkä siksi voi suositella yhdellekään parantuvalle turhan nopeaa urheilun pariin palaamista - tasapainon kehittämisessä menee aikansa, ja liian pikainen paluu maistuu lähinnä vain paniikinomaiselta kalorinkulutukselta. mielestäni tärkeintä onkin oppia kuuntelemaan omaa kehoaan, luonnettaan ja todellista tahtoaan löytääkseen henkilökohtaiset hyvän olon lähteensä. omani eivät ole löytyneet liikunnasta, vaan musiikista, kirjoittamisesta ja yhteisestä ajasta rakkaideni kanssa.

suvussani on paljon sydän- ja verisuonitauteja sekä korkeaa verenpainetta, joiden paras luomuhoitokeino on maltillinen liikunta muutamia kertoja viikossa. jos siis terveyteni alkaa sitä vaatia, tai jos satunkin tulevaisuudessa innostumaan liikunnasta, en toki aio pistää vastaan - kaikki käy, kunhan vain kehoni ja mieleni pysyvät terveinä ja tasapainossa. toistaiseksi liputan satunnaisen järkiperäisen hyötyliikunnan puolesta: jollen kotiin tullessani kanna mukanani ostoskasseja, saatan valita raput hissin sijaan; ostoskeskusten ruuhkaiset liukuportaat vaihdan tungoksettomiin rappusiin; kauniilla kelillä käytän raitiovaunun asemesta omia jalkojani ja käyn kummityttäreni äidin kanssa vaunulenkillä. en enää pakota kehoani päivittäisille kymmenkilometrisille kävelylenkeille, en enää harrasta loputonta kilpajuoksua ajankulua vastaan yrittämällä ehtiä vielä yhtä edemmälle pysäkille ennen bussin tuloa. en enää vihaa itseäni neljän seinän sisällä vietettyjen päivien johdosta enkä pode huonoa omaatuntoa pitkistä yöunista, vaan uskallan käpertyä raukeaksi keräksi vaikka heti aterian jälkeen ja nauttia kylläisyyden tuottamasta autuuden tunteesta kehräten itseni uneen. uskallan kaataa kahviini normaalirasvaista maitoa, uskallan ostaa ruokaa usealle päivälle pelkäämättä pian löytäväni niitä astianpesuaineen kuorruttamina roskakorista, uskallan lääkitä verensokerin laskusta johtuvaa päänsärkyä ruoalla yrittämättä turvautua nälkää viemättömiin särkylääkkeisiin.

en halua enää vihata itseäni enkä vartaloani. viha raastaa sielua liikaa; se kytee ihmisen sisimmässä ja mustaa lopulta sydämen. olen tappanut tarpeettomalla itsevihalla minuuttani jo koko elinikäni edestä, enkä enää koskaan tahdo palata entiseen. haluan oppia arvostamaan kehoani ja mieltäni, jotka ovat pitkistä sairausvuosistani huolimatta jaksaneet palautua hienosti, ja tahdon pitää niistä tästä lähtien mahdollisimman hyvää huolta.

ps. haluaisin vielä lopuksi purkaa ärtymystäni tämänhetkiseen naistenlehtien pääpuheenaiheeseen - laihduttamiseen. on uuden vuoden alku, ja lehdet julistavat jokatammikuista laihdutuspropagandaansa "eroon joulukiloista!"- ja "kesäksi kuntoon!" -kampanjoillaan. olen sairaina vuosinani itsekin kuluttanut suuria summia samoihin puhkikuluneisiin laihdutusjauhantoihin, ja vielä viime vuonnakin ostin orjallisesti jokaisen kannessaan aihetta mainostaneen julkaisun, vaikka oma suuntani olikin jo täysin päinvastainen; painonhallintaan liittyvien juttujen lukeminen luullakseni toi kontrollin tuntua, kun en sitä ruoan määrää rajoittamalla pystynyt saavuttamaan. tänä vuonna olen lähinnä hymähdellyt ärsyyntyneenä vanhoille banaaleille laihdutusiskulauseille, jotka taas kerran on edellisvuodesta muuttamattomina painettu naistenlehtien tammikuisiin kansiin. ymmärrän, että laihdutusvouhotus on median keino rahastaa, mutten siltikään voi olla näkemättä punaista aiheen tiimoilta, sillä jatkuvalla laihdutusmarkkinoinnillaan naistenlehdet luovat suuria paineita erityisesti jo valmiiksi alhaisesta itsetunnosta kärsiville teinitytöille - eikä heidän mielenterveysongelmiensa kasvulle näy loppua.

long lay the world in pain and error pining

2010-01-05T03:19:00.001+02:00

sen odotus alkoi aina jo ennen syksyn ensimmäisiä yöpakkasia. se kasvoi puiden punertuessa, mereltä saapuvien myrskyjen pauhatessa, aamuisen kuuraniityn vaaleassa kimalteessa ja hentoisen ensilumen kietoessa maailman hellästi untuvaiseen syleilyynsä. se kutkutti vatsanpohjassa pelon ja innostuksen hurmaavan piinaavana symbioosina, antaen pientä esimakua itsestään kalenterintarkasti marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina, edeten välillä harppoen, välillä hitaasti laahustaen, välillä myös hetkeksi piiloutuen, mutta aina tiensä takaisin löytäen. se sukelsi uniini joulukuun alkaessa ja sai minut ahmimaan silmilläni kaikki vuosien mittaan keräämäni, lukemattomien haaveilevien katseitteni haurastamat joulureseptini. se koitti lopulta aattoiltana viiden aikaan, sinisen hetken väistyttyä tummuvan illan edeltä, juuri niin ihanan kamalana ja kamalan ihanana kuin olin osannut odottaakin, tuskan ja nautinnon leikaten toisiaan. haaveeni ja kauhuni kohtasivat, kun pöytä oli katettu, jouluevankeliumi luettu, ja oli aika tarttua aterimiin. perheemme yhteinen jouluateria aloitti keskiyöhön kestäneen oikeuteni syödä mitä halusin - ja vaikka pelkäsin jokaista suuhuni ohjaamaani palaa, olin unelmoinut niistä seitsemästä vapaasta tunnista koko syksyn.

joulu joululta vapauteni kuiten rajallistui enenevissä määrin, ja lopulta se vastasi lähes atomitasoista laskelmointia. koska sairaassa mielessäni jokainen haarukallinen merkitsi uusia senttejä vartalooni, pyrin minimoimaan kalorinsaantini ja samanaikaisesti kuitenkin luomaan illuusion kohtalaisen hyvästä syömisestä, sillä en halunnut aiheuttaa sydänkohtausta joulua kanssamme viettäneille isovanhemmilleni. strategia oli siis mietittävä tarkasti: mahdollisimman vähäenergisiin ruokiin keskittyminen, mahdollisimman hidas syömistahti, mahdollisimman katseilta suojattu istumapaikka ja muutama tehokas puheenaihe, jotta osan ruokailusta voisi kuluttaa keskustellen ja siten välttyä hyvän syyn turvin syömiseltä. jälkiruokakattauksen makeansyöntivelvollisuus sai minut valmistamaan sokerittomasta mehutiivisteestä ja säilykehedelmistä vähäkalorisen hyytelökakun, joka vielä tekovaiheessa oli vaikuttanut kohtalaisen turvalliselta, mutta syömistilanteessa tunne oli jo toinen: uskalsin maistaa vain pienen siivun, ja vaikka mieleni olisi tehnyt lisää, pakotti sairauteni minut vetoamaan pääruoasta aiheutuneeseen ähkyyn ja kieltäytymään ottamasta lisää, vaikkei todellisuudessa vatsani ollut puolilleenkaan täynnä.

muistan, kuinka lukion toisen luokan aatonaattona äitini keitti perheellemme ison kattilallisen riisipuuroa, jota söimme lounaaksi leivän ja luumukeiton kanssa. olen aina rakastanut riisipuuroa, joten rakastin sitä tuolloinkin, mutta anoreksia saneli reunaehdot: sain aatonaaton kunniaksi syödä yhden pienen makeutusaineella maustetun lautasellisen, kunhan jälkikäteen polttaisin riisinjyviin kiinnittyneet kalorit niin perusteellisesti kuin suinkin pystyisin. koska en kuukausia kestäneen vihanneksilla elämisen seurauksena jaksanut enää harjoittaa minkäänlaista pakkoliikuntaa, yritin kuluttaa puuron energiaa aivotyöskentelyllä ja tein rangaistuksena kymmeniä sivuja äidinkielen tutkielmaani aamuyöhön asti. kun aattoaamun koittaessa muut askartelivat pakettikortteja ja sinkoilivat viime hetken lahjaostoksilla, kävin itse tyhjentämässä ruokakauppojen vihannestiskejä ja yritin mahduttaa täyteen ahdettuun jääkaappiimme kurkkuja sekä porkkanasäkkejä, jotta olisin selvinnyt aaton jälkeisistä päivistä mahdollisimman kevyin eväin. äitini ei kuitenkaan tuntenut armoa vaan istutti minut kalkkunan ja laatikoiden ääreen myös joulupäivänä ja tapanina - ja vahti haukkana pöydän toiselta puolelta, että haarukalliseni varmasti päätyivät suuhuni, eivätkä piiloon paksujen vaatekerrosteni uumeniin. vaikka umpiväsynyt kehoni olisi kaivannut vähintään koko loman pituista lepoa, syömishäiriön pakotti minut tapaninpäivään mennessä liikkumaan; olinhan saanut muutaman päivän jouluruokailuista niin suuret määrät energiaa, että niiden turvin jaksaisin kyllä lenkkeillä ja tehdä lihaskuntoliikkeitä. juoksin verenmaku suussa lihakseni maitohapoille ja itkin yhdessä asfalttia mustanneen sateen kanssa, pisarat eivät onnistuneet sammuttamaan sisälläni kytenyttä pahaa oloa.

joulu oli kuitenkin vain ruoka-ahdistukseni kulminaatio. kahvittelut isovanhempieni kanssa, illanistujaiset perhetuttujen luona, yökyläilyt rakkaiden ystävieni kesken, yhteiset mökkireissut ja saunaillat, syntymäpäivät, rippijuhlat, valmistujaiset - kaikki sosiaaliset tapahtumat merkitsivät minulle ensisijaisesti syömisen välttelemistä ja siihen liittyvää strategiapaniikkia. ruokafobiani seurauksena jättäydyin vuosien vieriessä kodin ulkopuolisista menoista käytännössä kokonaan. kyse ei siis ollut siitä, ettenkö olisi halunnut nähdä itselleni tärkeitä ihmisiä; syömishäiriöni ja siihen symbioitunut masennus vain ottivat minusta yliotteen. vaikka olenkin aina ollut luonteeltani enemmän kotihiiri kuin energiavarastoiltaan ehtymätön party-goer, otin sosiaalisen elämäni tyrehtymisen hyvin raskaasti. pelkäsin ennen kaikkea menettäväni ystävyyssuhteeni, mikä tuntui jo ajatuksena lamauttavalta, sillä ystävyys on mielestäni yksi maailman kauneimmista asioista ja elämän suurimmista lahjoista. suureksi onnekseni vältyin sairauteni etenemisestä huolimatta yksinäisyydeltä, mistä jakamaton kiitos kuuluu rakkaille ystävilleni, jotka jaksoivat pitää minusta kiinni omien voimieni ehdyttyä.

täyttäessäni kuusitoista kutsuin ystäväni meille kotiin viettämään iltaa yhdessä. tarjolla oli suolaista ja makeaa joka lähtöön; vanhempani olivat tyhjentäneet ruokakaupan hyllyt toivoen, että rohkaistuisin vieraideni esimerkistä ja uskaltaisin syödä heidän seurassaan edes jotakin. pöytään käydessämme uskaltauduin onkimaan kanasalaatin seasta keon vaarattomiksi kokemiani tomaatin- ja kurkunpaloja ja ottamaan muutaman viipaleen juuri paistamaani uunilämmintä patonkia, jonka syntisiltä tuntuneet hiilihydraatit yritin lakaista pois mielestäni. astioita pois korjatessani noukin salaattikulhon pohjalta vielä yhden pienen kananpalasen - ja loppuiltani ajatukset kiertäytyivät tuohon silloisen kokonaistilanteeni kannalta täysin merkityksettömään energianlähteeseen. sairauteni kuitenkin löi siihen liiallisuuden leiman ja muutti sen silmissäni rajattoman ahneuteni konkretisoitumaksi, jonka saatoin tukahduttaa vain entistäkin tiukemmalla kurinpidolla heti seuraavasta aamusta alkaen. valitettavasti uudenvuodenlupaukseni piti.

18-vuotissyntymäpäiväni värittyivät jo tutuksi tulleella ahdistuksella. uudenvuodenaattona syntyneenä tunsin lähes velvollisuudekseni juoda täysi-ikäistymiseni kunniaksi, ja vaikka alkoholin kalorit pelottivatkin minua suuresti, olin päättänyt olla rohkea. vuoden viimeisen päivän lähestyessä pelkoni kuitenkin kärjistyi niin pahaksi, että päädyin paastoamaan kahden viimeisimmän vuorokauden ajan, syntymäpäiväni iltaan asti. syömättömyyteni ja vaikean alipainoni lisäksi humaltumistani vauhditti myös lähes totaalisen olemattomat alkoholikokemukseni, sillä en alaikäisenä ollut juonut kuin muutaman kerran. niinpä filmini illan tapahtumista katkesi noin kello yhdeksältä; seuraavan kerran havahduin ystäväni vessasta rakettien seremonioidessa uuden vuoden kunniaksi, oksentaen paria valko- ja kuohuviinilasillistani kaksien käsien pidellessä minua paikallani. päästyäni kotiin ja saatuani selvitettyä pääni ajattelukelpoiseksi vietin loppuyön pohtien kuumeisesti, olinko alkoholin vapauttamana kenties sortunut syömään uudenvuodenvastaanottajaisilla jotain. alaikäisyyteni muuttui täysi-ikäisyydeksi ja vuosi vaihtui seuraavaksi, mutta sama vanha ahdistus säilyi seuranani.

ylioppilaspäivästäni tuli yksi siihenastisen elämäni surullisimmista päivistä. ulkopuolisen silmin tilanteeni saattoi vaikuttaa ideaalilta: päättötodistukseni kiilteli kymppejä, olin kirjoittanut kouluni parhaat paperit, sain stipendin ja kirjapalkintoja, olin viikon päästä pyrkimässä yliopistoon lukemaan rakastamaani englantia, sisäänpääsymahdollisuuteni olivat erinomaiset ja tiesin tahtovani valmistua opettajaksi. illuusio oli kuitenkin höyhenellä särjettävissä, sillä onnelliselta vaikuttanut olemukseni oli koottu sadoista sirpaleista, ja lopputuloksen keinotekoisuudesta kertoneet säröt huusivat totuuden sanoja heille, jotka osasivat tulla tarpeeksi lähelle. avatessani silmäni tuona sateisena kesäkuisena aamuna toivon vain hiljaisesti, että selviäisin iltaan asti hajoamatta palasiksi, sillä pelkkä ajatuskin edessäni odottaneista tekohymyillä täytetyistä tunneista painoi rintaani graniitin lailla, ja pelkäsin romahtavani pahaa-aavistamattomien onnittelijoiden eteen. loppumattomalta tuntuneen päivän vihdoin muututtua illaksi pyyhin hymyn kasvoiltani ja annoin suojakilpeni särkyä. kun ystäväni suuntasivat juhlahumussa kaupunkiin, minä kaivoin pääsykoekirjani esille ja luin niitä aamuhämärään asti. kolmen vuoden uurastuksen päätteeksi en edes maistanut ylioppilaskakkuani.

tänä vuonna ensimmäistä kertaa yläasteikäni jälkeen joulu ei merkinnyt minulle monipäiväistä pakenematonta ahdistusta, vaan rauhaa ja nautintoa perheen ja ystävien kesken. aatto sujui kauniisti, levollisuuden laskeutuessa kotitalomme ympärille, joulupöydän antimien kuuluen minulle yhtä suurella oikeudella kuin kaikille muillekin. isovanhempieni lähdettyä illan tullen yllätyin itsekin kyyneleistä, jotka virtasivat sieluni syvyyksistä siitä suuresta helpotuksesta, jonka aaton onnistuminen vuosien ahdistuksen jälkeen oli tuottanut. samanlaisen kokemuksen vastaanotin myös uuden vuoden vaihtuessa. vielä edellisvuotisen syntymäpäiväni vietin kotioloissa vanhempieni seurassa, haaveillen tavoittamattoman kaukaiselta tuntuneesta vaihtoehdosta juhlia vuodenvaihdetta yhdessä ystävieni kanssa. tänä vuonna haaveestani kuitenkin tuli totta: syntymäpäiväni eivät edustaneet aiempien vuosien melankolista kategoriaa, vaan vietin ihanan illan itselleni rakkaiden ihmisten parissa, syöden ja juoden mitä halusin, miettimättä ravintosisältöjä, kuunnellen mielitekojani, ahdistumatta syömisistäni ja nauttien pyrkimättömyydestäni kuluttaa kaloriakaan niiden sisältämästä energiasta. kellon lyödessä kaksitoista löysin poskiltani joulusta tutut vedenväriset helmet.

tänä vuonna en ole tuntenut tarvetta lietsoa paniikkia todennäköisesti kertyvistä joulunajan kiloista; kehoni osaa varmasti pitää huolen tilanteen tasaantumisesta, kun juhla taas vaihtuu arjeksi. mutta jos joulun, uudenvuoden ja lukuisien vuodenvaihteeseen sattuvien syntymäpäivien seurauksena lanteilleni tahtoo pysyvästi kotiutua kilo jos toinenkin, haluaa siinä tapauksessa kehoni pitää niistä tietoisesti kiinni, enkä minäkään silloin aio niitä vastaan sotia.

tämän kirjoituksen myötä haluan toivottaa kaikille lukijoilleni rauhallista ja valoisaa uutta vuotta. ja pyydän, te jotka sairastatte, tehkää se sama uudenvuodenlupaus jonka itse tein vuosi sitten: opetelkaa rakastamaan itseänne ja antakaa itsellenne lupa syödä.

the long and winding road of a million different faces

2009-12-27T20:05:00.005+02:00

uskottelin itselleni vuosien ajan, että voisin parantua syömishäiriöstäni kuin nappia painamalla: riittäisi, että päättäisin irtisanoutua sairastamisesta, ottaa lopputilin, kääntää uuden lehden elämässäni ja aloittaa puhtaalta pöydältä. ruusuisissa kuvitelmissani parantuminen sujui ennalta laadittujen suunnitelmien mukaan, millin tarkkuudella, vailla epäonnistumisia, pettymyksiä, kipua ja kyyneleitä. todellisuus oli kuitenkin kaukana virheettömän harmonisiksi maalatuista fantasioistani, minkä tulevien vuosien kitkerät pettymykset hiljalleen ymmärrykseeni kaiversivat.

ensimmäisten parantumiskokeiluideni epäonnistuessa valehtelin itselleni sulavasti, että syy läpimurron saavuttamattomuuteen löytyi puhtaasti yritykseni puutteesta; olin muka vasta testannut sairauteni rajoja, pohjustanut tulevaisuudessani siintänyttä aitoa yritystä, pehmentänyt hyppyä tarkasti suunnittelemaani tuntemattomaan - ja siten yrittänyt tyrmätä sisälläni kuplimaan pyrkineitä pahaenteisiä epäilyjä parantumisen todellisesta vaikeudesta. perfektionistiluonteeni vaati selkeästi aikataulutettua ja ravitsemuksellisesti puntaroitua kaavoitelmaa ennen jokaisen yksittäisen parantumisyrityksen aloittamista; hetken mielijohteen laukaisema ruokavalionmuutos ei olisi tullut kuuloonkaan. lisäksi perusteellisesti pohdittu ajoitus kantoi suurta merkitystä, sillä uuden uljaan aikakauteni tuli astua voimaan kaikin puolin täydellisellä hetkellä. kalenteroin terveen elämäni alkamaan aina jonkinlaisen taitekohdan yhteydessä: kellon lyödessä kaksitoista uudenvuodenyönä, lukukauden ensimmäisenä päivänä, jouluaattona, juhannuksena, kesälomamatkan alussa, koeviikon päättyessä, mökkiviikonloppuna, maanantaina. parantumisen käynnistäminen kesken päivän oli sula mahdottomuus, sillä sen oli tapahduttava heti aamusta alkaen, ennalta ohjelmoidun kellontarkan ruokasuunnitelman mukaan - jokainen harvoista spontaaneista syömiskerroistani peilautui siis mieleeni ruokavaliorikkomuksena, ja sääntöjen uhmaamista seurasi aina kurinpalautus. vaikka kuvittelin hallitsevani suhdettani ruokaan, oli tilanteeni tosiasiassa täysin ylösalainen: sairauteni syveni hetki hetkeltä, sillä illusioimani kontrolli oli kääntynyt itseäni vastaan, ja parantumiskyvykkyyteni mureni pysäyttämättömällä vauhdilla.

hiljalleen tietoisuuteeni alkoi hiipiä ymmärrys parantumisen todellisesta vaikeudesta. aloin käsittää tervehtymiseen vaadittavaa työn määrää, ajatusmaailman muuttamiseen tarvittavaa aikaa ja vartalon naisellistumisen pakostakin tuottamaa tuskaa, sillä vaikkei anorektisuus missään määrin vastannutkaan kauneusihannettani, symboloi se sairaissa silmissäni kurinalaista, elämää selkeyttävää kontrollia - ja kyseisen hallinnan tunteen menettämistä pelkäsin enemmän kuin kuolemaa.

olin luonut itselleni äärimmäiset koulupaineet perfektionistisella suorituskäyttäytymiselläni. koko lähipiirini ymmärrettävästi oletti minun kantavan kotiin pelkkiä kymppejä, sillä olin tehnyt niin jo vuosien ajan, vaikkei kukaan muu kuin minä itse sitä ikinä ollut vaatinutkaan. keinotekoisilla rajoillani pyrin tuomaan seesteisyyttä elämääni, joka tuolloin tuntui pirstoutuvan palasiin. olin hyvin epävarma naiseudestani, ulkonäöstäni, tunteistani, valinnoistani, osaamisestani ja riittävyydestäni. lisäksi kävin läpi henkilökohtaista uskonkriisiä, ja perhettämme hajottivat monet keskinäiset arvomaailmaristiriidat. täydelliset koulunumerot toimivat ikään kuin myönnytyksinä itselleni; niillä pystyin hetkeksi todistamaan osaavani ja riittäväni. lukemisen taulukoittama elämä toi turvaa ja stabiiliutta, naamioi ahdistavan sielun poltteen koulupaineiden jatkoksi, eikä jättänyt tilaa arvokysymysten pohtimiselle: kunhan vain vastasin koekysymykseen oikein, ei näkemyksessäni voinut olla mitään kyseenalaistettavaa.

koska en yön pikkutunteihin asti venyneestä lukemisestani huolimatta voinut olla erehtymättömän varma täydellisten arvosanojen saavuttamisesta, tuntui syömisten kontrolloiminen rajojani turvanneelta lisältä: vaikka koenumerot pettäisivät, jäisi jäljelle ainakin yksi elämänalue, jossa täydellisyys olisi joka päivä tavoitettavissani. millintarkat ruokasuunnitelmat ja maailman jakaminen ravintoainetaulukoihin toivat minulle lohdullista hallinnan tunnetta hajota uhannutta elämääni kohtaan.

tiedostettuani tilanteeni laajuuden, ongelmieni vakavuuden ja parantumisprosessin vaativuuden aloin miettiä uutta siirtoa. kuten olen aiemminkin kertonut, itse kokemani syömishäiriöterapia ei ollut ensisijainen ratkaisu ongelmiini. päällimmäinen syy lienee ymmärrettävissä: suhteeni terapeuttiin ei toiminut, ja koin vieraalle, vastareaktiottomalle ihmiselle juttelemisen hyvin vaikeaksi. lisäsyy saattaa puolestaan vaikuttaa jokseenkin käsittämättömältä: terapiassa käyminen tuntui nimittäin kierolla tavalla velvoittavan sairaana pysymiseen. tiedän, etten ole ollut yksin tuntemuksineni; samankaltaiset nurinkuriset ajatusmallit ovat surullisen tuttuja monelle sairastavalle. niiden taustalta löytyy kuitenkin jossain määrin pätevä logiikka: alipainosta tai muusta ulkoisesta häiriön merkistä pidettävä kiinni, sillä silminnäkyvä oireilu on ainoa takuuvarma keino saada apua pahaan oloonsa. jos paino alkaisi nousta ja tilanne sen myötä ulkoisesti korjautua, oikeus avunsaantiin muuttuisi huomattavasti uhatummaksi, vaikkei paha olo alakaan välittömästi helpottua - lisäkilot tuovat aluksi mukanaan vain uutta ahdistusta. kovinkaan usein syömishäiriö ei ala jyrkällä laihtumisella, sillä sen pohjalla on aina psyykkinen ongelmavyyhti, joka vaatii aikaa, altistavia olosuhteita ja vaastaanottavaista luonnetta kehittyäkseen sairaudeksi. syömishäiriö on yhtä lailla oman henkisen pahan olonsa konkretisoimista kuin kehonsa viiltely tai ei-kuolettaviksi suunnitellut lääkeyliannokset. samalla ne ovat muiden silmien nähtäväksi tuotuja hätäsignaaleja, sillä avun tarve on huutava, mutta verbaliikka ei useinkaan riitä: itsetuhoinen käytös saa hoitotahoilta aina tehokkaamman vastauksen kuin pelkät pahasta olosta kertovat sanat. parantumisen myötä tulevat kilot pelottavat siis paitsi itsessään, myös niiden jatkeena tulevan potentiaalisen yksin jäämisen vuoksi: kuka auttaa sitten, kun ulkokuori ei enää anele armoa? on hyvin valitettavaa, ettei syömishäiriöhoitoon varatuilla nykyresursseilla pystytä takaamaan useallekaan potilaalle riittävän pitkäaikaista jälkihoitoa, joka kuitenkin olisi suunnattoman tärkeää todellisen parantumisprosentin nostamiseksi.

itselleni parhaiksi keinoiksi osoittautuivat lopulta syöksykierteeni katkaiseminen lyhyellä osastojaksolla, vahva vertaistukitoiminta, keskustelut itselleni tärkeiden aitojen ihmisten kanssa ja tunteideni purkaminen kirjoittamisen avulla. vaikkei terapia ollutkaan kohdallani paras vaihtoehto, en missään tapauksessa tahdo väittää, etteikö siitä olisi yhdellekään syömishäiriöiselle apua - jollekulle juuri se saattaa toimina tienä terveyteen. jokaisella meistä on oma polkunsa kuljettavanaan, eikä kahta täysin samanlaista parantumistarinaa ei löydy. siksi myöskään yhtä oikeaa parantumistapaa ole, vaan oikeita tapoja parantua on yhtä monta kuin parantujiakin. joku hyötyy eniten säännöllisistä käynneistä psykiatrin luona, joku toinen taas vertaistukitoiminnasta; kolmas löytää parhaan avun syömisongelmattomien ihmisten esimerkin parista, neljäs ravitsemusterapeutin vastaanotoista, viides piirtämisestä ja kirjoittamisesta, kuudes osastohoidosta; joku tarvitsee näistä jokaista, joku toinen taas ei ainoatakaan. tärkeintä on pystyä tavalla tai toisella käsittelemään sairauttaan, sillä parantuminen vaatii taustojen kartoittamista, syiden ja seurauksien etsimistä, ajatusmaailmansa uudistamista ja lukemattomia kivun kirvoittamia kyyneleitä.

yleispätevien parantumislinjausten sijaan onkin vain vaihtoehtoisia toimintamalleja, joiden joukosta on löydettävä omansa. se on pitkä ja uuvuttava prosessi, joka vaatii lukuisia epäonnistumisia, sillä virheetöntä parantumisprosessia ei olekaan. epäonnistumiset eivät kuitenkaan ole puhtaita tappioita vaan väistämättömiä, eduksi käännettäviä etappeja matkalla terveyteen: jotta niitä voi ylipäänsä kohdata, on jo täytynyt saavuttaa vertailukohde parantumisensa lähtötilanteelle, ja vain vastoinkäymisiä kokemalla voi osoittaa myös pääsevänsä niistä yli, edistyvänsä parantumisessaan ja elämässään.

surullisen monen syömishäiriöisen ajatukset kieroutuvat jossain vaiheessa siihen pisteeseen, jossa sisätautiosasto alkaa vaikuttaa tavoittelemisen arvoiselta saavutukselta, eräänlaiselta kunniakkaalta merkkipaalulta syömishäiriöuralla. rytmihäiriöitä hälyttäväitä sydänkäyristä ja nestemäistä ravintoliuosta syöttävistä nenä-mahaletkuista tulee päämääriä, jotka saavuttamalla ansaitsee uutta arvostusta: saa nimensä vakavasti sairaiden kirjaan, ottaa merkittävän askeleen lähemmäs kuolemaa ja ansaitsee sairauden sumentamissa silmissä korkean aseman. pitkät jaksot psykiatrisilla osastoilla herättävät häiriön saastuttamissa piireissä kunnioitusta ja tuovat omanlaistaan arvovaltaa, mikä luonnonvastaisuudessaan osoittautuu terveille käytännössä mahdottomaksi ymmärtää - aivan kuten lähes koko muukin filosofia syömishäiriöiden satojen esiintymismuotojen takana. osittain tämän takia lähipiirin on hyvin vaikea onnistua auttamaan sairasta omaistaan tämän vääristyneen maailmankuvan muuttamisessa - eikä se tosiasiassa ole heidän tehtävänsäkään. siksi jokaisella sairastuneella tulisi olla oikeus itselleen soveltuvaan ammattiapuun, sillä ammattilaisilla on työnsä puolesta kokemuksen tuomaa ymmärrystä, joka parhaimmillaan pääsee hyvin lähelle sairastavan ajatusmalleja. samalla ammattilaiset kuitenkin pysyvät turvallisella etäisyydellä potilaan elämästä, sillä heillä ei ole sairastajaan perheenjäsenten kaltaista tunnesidettä, joka polttaa helposti auttajan roolin ottavat läheiset loppuun. pätevä ammattiapu toimii siis useimmiten kaikkien osapuolten parhaaksi: sairastava saa tarvitsemaansa apua, läheiset pääsevät sopivasti irrottautumaan ympärivuorokautisen terapeutin nimikkeestään, ja potilaan alituiseen soimaava omatunto vaimenee hieman omaisten olon helpottumisen myötä.

kaikista tärkeintä parantumisen kannalta on kuitenkin sairastavan oma tahto kääntää elämänsä suunta kohti terveyttä, sillä loppupeleissä pallo on aina sairastavalla itsellään. todellinen motivaatio ja valmius muutokseen ovat ensisijaisia tekijöitä, sillä ilman niitä parantumishalukkuus jää vain kauniiksi sanaksi. vaikka tervehtymiseen liittyvä pelko on väistämätöntä, siitä huolimatta sairastavan on sielunsa jokaisella sentillä tahdottava parantumista. on tyypillistä, etteivät ajatukset siltikään kulje tekojen kanssa käsi kädessä heti alusta alkaen: yleensä teot ovat seurausta muuttuvalle ajatusmaailmalle. ajatuksen tasolle luotu teoria on kiistämättä aina toimivan suunnitelman pohja, mutta niin pitkään kuin sen sovittaminen käytäntöön uupuu, se ei itsessään riitä. itse ehdin julistaa parantumisen sanomaa useamman vuoden ajan ennen kuin lopulta uskalsin soveltaa saarnaani jokapäiväiseen elämääni - eikä todellinen parantumiseni alkanut ennen pelon, kaloreiden ja kertyvien kilojen kohtaamista. valitettavasti aina löytyy myös heitä, jotka vannovat haluavansa parantua suostumatta kuitenkaan hyväksymään kehonsa väistämätöntä muuttumista, vaikka tilanne on yhtä paljon toteutettavissa kuin suihkussa käyminen kastumatta. syömishäiriöstä parantuminen on elämän jokaiseen osa-alueeseen ulottuva, äärimmäisen kokonaisvaltainen muutos, joka vaatii suuria muutoksia niin mieleltä kuin keholta.

tie terveyteen on pitkä ja kivinen, ja jokainen sen kulkija astelee omanlaistaan reittiä. joidenkin matkan varrelle osuu pitkiä sairaalajaksoja, toisille ei osastoja ollenkaan; on heitä, jotka tarvitsevat kerralla suuria muutoksia ja heitä jotka etenevät mieluummin pienin askelin; osa kaipaa kliiniseksi luonnehdittavaa hoitoa, toiset taas aidosti sydämensä avaavia ihmisiä. matkan aikana tutuiksi ehtivät tulla hetket, joina ainoa mielessä pyörivä ajatus on kuolettaa sisintä repivä kipu keinolla millä hyvänsä: vuodattaa se ulos kyynelkanavista syöksyvinä ryöppyinä, kurkkua vereslihalle repivinä vatsahappoina, uuvutetuista lihaksista sykkivinä hikipisaroina, vuolaina verisinä virtauksina. todellisuuden turruttaminen ei kuitenkaan auta, sillä tärkeintä on asian käsitteleminen: maton alle lakaistut roskat eivät maadu itsestään, vaan niiden muodostamaan möykkyyn kompastuu kerta toisensa jälkeen, jollei niitä siivoa pois. uskon, että sanoilla on yksi ratkaisevimmista merkityksistä kivun pysyvässä poistamisessa. vaikka ne saattavat syntyessään satuttaa enemmän kuin terävinkään veitsi, ne puhdistavat sisimmän aidosti ja avaavat vuosikausienkin takaiset kahleet, jotka sumeilematta ovat raastaneet vankinsa sielua vereslihalle. kun sanoihin lisätään vielä vahva oma tahto ja vastoinkäymisiä kavahtamaton periksiantamattomuus ja hyväksyntä virheettömän parantumisen mahdottomuudelle, on kartta kohti terveyttä valmis.

mirror mirror on the wall

2009-12-12T14:49:00.002+02:00

vilkaisu lähimarketin lehtihyllylle käy tänä päivänä ilmaisesta mainoksesta plastiikkakirurgialle ja kuvankäsittelyohjelmistoille. muotilehtien sivut tarjoilevat toinen toistaan epätodellisempia ilmestyksiä: mallien vartaloista on veistetty pois hävyttömät määrät senttejä, heidän poskiaan on kavennettu ja solisluitaan korostettu, ihon sävyä tasoitettu, hampaat valkaistu ja katsetta kirkastettu. barbimaisen virheettömiksi muovatut, todenvastaiset ihmisen illuusiot hymyilevät kilpaa itsestään epävarmoille teinitytöille, jotka omaksuvat samanlaiseen lopputulokseen pyrkimisen omaksi päämääräkseen kuin yhteiskunnan asettamana vaatimuksena. vaikka länsimaisen kauneusihanteen vääristymä on julkisesti tiedossa eikä sitä epäröidä kyseenalaistaa kovallakaan kritiikillä, uskallan silti väittää, etteivät ihanteen taustalla merkittävimmin vaikuttavat muodinluojat pyri aktiivisesti työskentelemään tilanteen muuttamiseksi; tuskinpa esimerkiksi yhdenkään muotitalon viisivuotisagendaan on kirjattu mallien normaalipainoistamista, eivätkä päätoimittajat vaikuta estelevän kuvankäsittelijöiden yliampuvaa photoshop-maniaa.

luin taannoin yhdysvaltalaista glamour-muotilehteä, joka uskaltaa erottautua pinnallisimmasta valtavirrasta. sen eräässä aiemmassa numerossa oli esiintynyt normaalipainoinen naismalli, kaikkine kehonsa luonnollisine kaarineen, ilman kevyintäkään kuvankäsittelyohjelman kosketusta - ja se oli aiheuttanut lukijoissa ennennäkemättömän tunnekuohun. lukemani numeron palauteosiossa mallista oli julkaistu uudelleen yksi upea otos, jossa hän tarkkoin valitulla asennollaan peitti alastoman vartalonsa kriittisimmät kohdat. hän ei hävennyt kurvejaan eikä vaatekokoaan 42, vaan kantoi itsensä kauniisti ja säteili koko olemuksellaan. hänen silmissään tuikki ilo, ja hänestä huokuva hyvänolontunne sai katsojankin hymyilemään. toimitus oli ollut hukkua tuhansiin kiitollisiin palautteisiin, joissa ylistettiin normaalikokoisen naisen kauneutta, aitoutta, todellista hehkua, sitä miten häneen samastuminen tuntui ihanalta ja vapauttavalta, sitä miten hänen katsomisensa ei herättänyt itsevihaa vaan sai naiset muistamaan oikeutensa olla nimenomaan naisia, naisen näköisiä ja kokoisia. liikuttunut päätoimittaja vannoi pyhästi normaalikokoisten naisten tulevan vastaisuudessakin esiintymään lehden sivuilla.

samaisessa numerossa oli keskustelunavaukselle jatkona artikkeli, jossa tarjottiin vastausta sille, miksi muotilehdet käyttävät yleensä vain erittäin laihoja malleja. yleisesti lienee tiedossa, että muoti kulkee aikaansa edellä: mallistot suunnitellaan aina useita sesonkeja etukäteen. ennen sesongin varsinaista alkua muotitalot valmistavat puvuista ainoastaan mallikappaleita, jotka ovat poikkeuksetta hyvin pientä kokoa. viime aikoina tilanne on pahentunut entisestään, sillä siinä missä aiempina vuosina mallikappaleet vastasivat englanninkielisen maailman kokoja 2 ja 4 (keskimäärin eurooppalaisia kokoja 34-36), ovat ne nyttemmin kutistuneet size zeroon, eurooppalaiseen 32:een. koska myös muotikuvaukset tehdään aina kuukausia etukäteen, jää ainoaksi mahdollisuudeksi hankkia äärimmäisen laihoja malleja. ratkaisusta ei kuitenkaan kärsi vain alemmuudentunnetta poteva lukijakunta. brittiläisen vogue-lehden päätoimittaja alexandra schulman lähetti tänä syksynä yhteisen vetoomuksen kaikille tunnetuille muotitaloille, jossa hän vaati tilanteeseen muutosta, sillä nollakoon mallityttöjen anorektisuus on niin järkyttävää, että heidän käyttämisensä muotikuvissa tuntuu todella moraalittomalta. nähtäväksi jää, riittääkö maailman kuuluisimman muotilehden nimissä kirjoitettu vaatimus kääntämään käsistä karanneen kokosuuntauksen oikeampiin uomiinsa.

on tunnettu fakta, että useat nykymaailman tunnetuimmista muotisuunnittelijoista ovat avoimesti homoseksuaaleja miehiä. kriittisten mielipiteiden mukaan heidän käsityksensä ideaalista ihmisvartalosta vastaa hoikkaa miehistä kehoa - kehoa, jota yksikään nainen ei voi feminiinisen xx-geeniperimänsä takia koskaan tavoittaa, mutta joka silti edustaa useimpien muotitalojen ihannetta. oli kritiikki todenperäistä tai ei, mallimaailma on täynnä anorektisissa mitoissa olevia, silminnähden syömishäiriöisiä nuoria naisia, joiden luisevan teinipoikamaiset vartalot on nostettu aikamme kauneusihanteeksi.

vaikkei ylipainoa lueta eduksi kummallekaan sukupuolelle, miehet ovat naisia hyväksytympiä painossa kuin painossa. tämä näkyy myös tilastoissa, sillä lihominen on tällä vuosikymmenellä ollut kaikkein nopeinta 25-35-vuotiaiden miesten keskuudessa. nyky-yhteiskunta hukuttaa kansalaisensa pikaruokaketjujen rasvaiseen tarjontaan ja konsolipelien kaltaisiin fyysistä kuntoa vaatimattomiin vapaa-ajanvietteisiin, mutta nämä katsotaan ensisijaisesti miesten etuoikeuksiksi, sillä naisten hoikkuusvaatimukset pakottavat ajatukset itsesyytöksiin jokaisen runsasenergisen aterian jälkeen ja sitä myötä muuttavat hampurilaisateriat ravintoköyhiksi salaateiksi. toki suuri osa miehistäkin ylläpitää säännöllisesti kuntoaan, mutta harva kokee yhtä suurta painetta ulkonäöstään kuin nykypäivän naiset. miesten perusenergiankulutus on suurempi kuin naisten, ja prosentuaalisesti suuremman lihasmassansa ansiosta heidän kehonsa myös polttavat ylimääräiset kalorit naiskehoa tehokkaammin. naisen vartaloon on tarkoituksella luotu korkeampi rasvaprosentti lihasosuuden kustannuksella, joten runsaampi rasvan määrä ja sen tuoma normaali pehmeys ovat luonnollinen osa naiseutta - tai ainakin niiden pitäisi olla. sokerilimsan valitseva nainen on kuitenkin säännön vahvistava poikkeus; yleensä naisten lasista löytyy vain lightia. nykynaisen ihannevartalo on kaukana siitä aidosta naisesta, jota vielä 1950-luvulla osattiin arvostaa.

1960-luvulla tapahtuneen seksuaalisen vallankumouksen myötä maailmamme alkoi pyöriä seksin ympärillä. muutamassa vuosikymmenessä se on muuttunut yhdeksi länsimaiden merkittävimmistä markkinointikikoista ja sitä kautta myös trivialisoitunut niin olennaiseksi osaksi arkea, että siltä välttyminen jokapäiväisen mainonnan yhteydessä suoranaisesti ihmetyttäisi. se liitetään hälyttävän innokkaasti myös yhteyksiin, joihin se ei missään määrin kuuluisi. tarhaikäisille suunnatut nuket ovat anorektisia tyttölasten irvikuvia: langanlaihoja, isopäisiä, vahvasti meikattuja ja seksikkäästi vaatetettuja. teini-idolit kauppaavat itseään tuotantoyhtiöiden määrittämällä vähäpukeisuudella sekä laskelmoidulla tusinapopilla, jonka ydin tuntuu tiivistyvän erotiikanhakuiseen melodiattomaan äännehtelyyn. postimyyntikuvastojen pikkutytöt poseeraavat tyrkyissä legginssien ja minihameiden yhdistelmissä sekä glitterin ja mustan pitsin tähdittämissä yläosissa. ala-asteen bussipysäkki täyttyy vartaloa nuolevista farkuista ja kymmenistä korollisista keinonahkasaappaista, joiden varhaisteini-ikäiset omistajattaret maalaavat kasvonsa jo rutiinilla. missikisojen bikinikierrokset muistuttavat lähinnä seksiammattilaisten muotinäytöstä ja pornoteollisuus on kesyyntynyt osaksi arkipäivää: maailmalla esimerkiksi useat kirkot sijoittavat omaisuuttaan seksielokuvia näyttäville televisiokanaville parempien tuottojen toivossa.

absurdia kyllä, vaikka seksi on jo täyttänyt yhteiskuntamme lähes jokaisen osa-alueen, se on edelleen enemmän tai vähemmän tabu. ylenpalttisuudestaan huolimatta siitä puhuminen vaatii tiettyä turvallista ympäristöä, kuten kasvotonta nettipalstaa tai läheistä ystäväpiiriä, jossa vaikeaksi miellettyä aihetta voi käsitellä häpeilemättä, joko pakenemalla anonymiteetin taakse tai luottamalla puhujien keskinäisen suhteen lujuuteen. ristiriita on suorastaan käsin kosketeltavissa: elämme seksin valtaamassa maailmassa, mutta sen rajattomasta läsnäolosta huolimatta siitä ei silti osata puhua luonnollisesti - eivät etenkään vanhemmat teini-ikäistyvälle jälkikasvulleen. valitettavan monessa kodissa luotetaan biologian oppituntien riittävyyteen ja päädytään käsittelemään aihe pikaisessa sivulauseessa korvat häpeästä punaisina. seksuaalisuudesta saatetaan myös vaieta kokonaan tai suhtautua siihen yhtä kielteisesti kuin suureen syntiin, mikä on erityisen tyypillistä vahvasti uskonnollisissa kasvuympäristöissä. mielestäni erityisesti torjuva lähestymistapa on hyvin huono ratkaisu, sillä seksuaalisuus on tärkeä identiteettiä määrittelevä ominaisuus, jonka vähätteleminen tai kieltäminen saattaa johtaa minuuden hukkumiseen ja vaikeisiin itsetunto-ongelmiin, joita tarpeeton syntisyyden tunne syventää entisestään.

tyttöjen naisellistumisen alkaa keskimäärin muutamaa vuotta poikien miehistymisen alkua aiemmin, usein jo ennen koulussa pidettäviä valistustunteja. jos sukupuolisuus on kotioloissa ollut kiellettyjen aiheiden listalla, saattavat kasvuiässä olevat nuoret tytöt pelästyä heräävää seksuaalisuuttaan; lantionsa leventymistä ja rintojensa kasvua, naisellistuvan olemuksensa kerääviä katseita, seikkailevia ajatuksiaan ja outoja mielihalujaan. puuteriseen ihonpintaan iskevät ensimmäiset hormonitoiminnan käynnistymisestä kertovat näppylät, talirauhaset alkavat toimia alati kiihtyvään tahtiin ja kehoon piirtyy punaisia raskausarpia. alitajunnassa jyskyttävät kirurginveitsen ja kuvankäsittelyn kokeneet muotilehtien kannet sekä catwalkien pajunvitsavartaloiset mallit, joille selluliitti vaikuttaa olevan tuntematon käsite. nuoren naisen identiteetti joutuu helposti hukuksiin: peilistä vastaan katsoo joku, mutta kuka - ja onko kuvajainen lähelläkään sitä, jonka yhteiskunta sieltä haluaisi heijastuvan?

osatekijöiden summa epäonneen ja otollisiin luonteenpiirteisiin yhdistettynä voi johtaa tilanteeseen, jossa teini-ikäistyvä tyttö ei tahdokaan kasvaa aikuiseksi, sillä alitajuisesti tai tietoisesti hän pelkää naiseutta liikaa. turvallisimmalta vaihtoehdolta tuntuu pysyminen lapsuuden ja aikuisuuden rajamaastossa, jottei tekisi pahaa muuttumalla syntiseksi seksuaaliseksi olennoksi eikä myöskään rikkoisi yhteiskunnan normeja lihomalla mallimaailman mittapuulla liian isoksi - toisin sanoen normaalikokoiseksi naiseksi. seksuaalisuus ei kuitenkaan ole ongelma jokaiselle syömishäiriöön sairastuvalle, eikä jokainen myöskään koe mallimaailman laihuusihannetta itseltään vaadittavana tavoitteena. syömishäiriö on aina omanlaisensa yhtälö, erilaisten muuttujien summa; oma sairauteni hyödynsi osaa mainitsemiani asioita, ottaen partikkeleita sieltä täältä, muttei kuitenkaan noudattanut orjallisesti kaikkea tässä kirjoituksessa kuvaamaani. seksuaalisuus on kuitenkin hyvin usein yksi tärkeimmistä sairauden taustavaikuttajista, erityisesti kilttien tyttöjen ja tiukkamoraalisissa kotioloissa kasvaneiden keskuudessa.

jos itse saan tulevaisuudessa lapsia, tahdon tavoitella heidän kanssaan suhdetta, jossa yksikään asia ei olisi liian tabu tai häpeällinen keskusteltavaksi, sillä luotan sanojen voimaan niin hyvässä kuin pahassa. haluan pyrkiä keskustelemaan kauneusihanteista, seksuaalisuudesta ja kaikista muista nuoren ihmisen mieltä askarruttavista aiheista koko senhetkisen elämänkokemukseni tuomalla tietoisuudella.

truth seems to be the hardest word /// part two

2009-12-02T14:07:00.004+02:00

ystävilleni kerroin vasta kevään käännyttyä kesäksi. halusin puhua mieluiten kahden kesken, ja vietin ensimmäiset lomaviikot rakkaitani tavaten ja jutellen. kerroin aurinkoisena iltapäivänä esplanadin nurmikolla, helteen paahteessa tuulettomalla takapihalla, hämärän laskeuduttua kotitalon sohvalla. sanat ryöppysivät suustani vuolaana virtana, ja tunsin oloni keventyvän jokaisen kohtaamisen jälkeen. ystäväni suhtautuivat juuri niin ihanasti kuin saatoin vain toivoa - olivathan he kaikki tietoisia tilanteestani ja odottaneet jo pitkään, milloin olisin valmis kertomaan. sairauteni julki tuleminen helpotti elämääni suunnattomasti, sillä pääsin vihdoin eroon ainaisesta selittelystä ja sisintäni rikkoneista valkoisista valheista, joiden läpi oli nähnyt jokainen.

aloin hiljalleen puhua enemmän ja enemmän, suoremmin, kiertelemättä, jaksamatta tuntea häpeää. kun syysmyrskyjen myötä puut pudottivat lehtensä ja paljastivat pinnanalaisen olemuksensa, tunsin itsekin riisuutuvani, jättäväni kuortani koristaneet kaunistelut taakseni ja näyttäväni alastoman totuuden. en halunnut enää käyttää läpinäkyviä valheita enkä häpeällisen huonoja tekosyitä, ja olin rajattoman kypsynyt ainaiseen selittelyyn, jota syömättömyyteni vaati lähes joka tilanteessa. vaikka syömishäiriöni ei vielä tuolloin helpottanutkaan, osa ahdistuksestani kuitenkin katosi kaapista ulos tulemisen myötä; jatkuva valehtelu oli painanut omaatuntoani lyijyäkin raskaampana ja saanut minut välillä iltaisin itkemään itseni syyllisyydentunteesta uneen. nyt ne ajat olivat poissa, ja minun täytyi enää selvitä sen pahimman kanssa - itseni.

olin käynyt keväästä lähtien säännöllisesti syömishäiriökeskuksen psykologilla, vaikka jo ensimmäisellä kerralla olinkin tajunnut, ettei terapia ollut minun väyläni parantumiseen - se oli liian steriiliä. käynnit sujuivat aina täysin samalla muotilla: terapeutin "mitä kuuluu?" -kysymyksen jälkeen minun oli hoidettava keskustelu loppuun asti, ja jos olin liian väsynyt puhuakseni, saatoimme istua minuuttikaupalla sanomatta kumpikaan mitään. koin tilanteen hyvin vaikeaksi, sillä kaipasin vuorovaikutusta, johdattelua aiheesta toiseen, normaalia vastavuoroista keskustelua ja aitoa lämmintä ihmistä, mutta terapeuttini koulutussuuntauksen lähestymistapa oli freudilaisempi. lisäksi hyvin pian tajusin, ettei terapia avannut minulle enää uusia lukkoja. uskoisin, että olin jo omassa päässäni prosessoinut niin paljon sairauteni syy-seuraus-suhteita, etten tarvinnut enää taustojeni selvittelyä tai apua ajatuskuvioideni ymmärtämiseen, ja juuri niihin terapiani pääasiassa keskittyi. tietoisuuteni taso oli korkealla, mutten siitä huolimatta pystynyt pääsemään eteenpäin, ja tajuntaani alkoi jo tuolloin etsiytyä ymmärrys kaikista konkreettisimman hoitomuodon tarpeestani. kesti kuitenkin vielä puolitoista vuotta, ennen kuin päädyin osastolle.

lopetin terapian seuraavana keväänä, juuri ennen ylioppilaskirjoituksiani. kevätjuhlien ja pääsykokeiden jälkeen romahdin, sillä alituisen opiskelun aikatauluttamalta elämältäni oli kadonnut pohja lukemistarpeen poistuttua. heinäkuun lopussa postiluukusta tipahti paksu kirje yliopistolta, mutta vaikka yritin iloita kaikkien minua onnitelleiden mukana, olin liian syvällä tunteakseni mitään. päivien vieriessä sisimpääni kuitenkin hiipi taas vanha tuttu ahdistus, joka syömisten lisäksi johtui tällä kertaa myös tuolloin tajuamani todellisen väsymykseni määrästä: olin niin loppuunpalanut, etten jaksanut enää edes itkeä, vaikka sielussani satoi kaatamalla. siltikään en osannut vaatia taukoa, vaan vastaanotin paikan ja aloitin opinnot syksyn saavuttua.

syömishäiriöni oli edelleen hyvin vaikea ja masennukseni todella syvä, ja tunsin olevani vankina umpikujilla täytetyssä labyrintissa. lopulta päätin tarttua viimeiseen mielessäni kyteneeseen pakokeinoon: alottaisin uuden elämän uuden opiskeluympäristön myötä. vaikka arkeni oli helpottunut suuresti sairaudestani kertomisen jälkeen, ei syömiseni ollut helpottunut eikä parantumiseni edistynyt - koulun loppumisen aikaansaaman romahduksen jälkeen oikeastaan päinvastoin. nyt kuitenkin näin edessäni pienen heikon mahdollisuuden yrittää pysäyttää loppumattomalta tuntunut alamäkeni ja pyrkiä valoa kohti, vaikka luottoni sen onnistumiseen oli hyvin vähäinen. ensimmäisenä yliopistopäivänäni kuitenkin heräsin ajoissa, meikkasin nätisti, sidoin hiukseni poninhännälle, pukeuduin siististi, suihkutin päälleni kevyen naisellista tuoksua - ja päätin olla normaali nuori aikuinen.

jätin siis tarkoituksetta kertomatta opiskelukavereilleni syömishäiriöstäni, enkä aluksi ajatellut kertoa masennuksestanikaan, mutta kahden viikon kuluttua tapahtuneen totaalisen hajoamiseni jälkeen katsoin parhaaksi kertoa puolet totuudesta. aloin puhua avoimesti masennuksestani, mutta syömishäiriön halusin yhä säästää itselläni, vaikka ymmärsinkin, että ulkomuotoni varmasti herätti mietitystä. podin huonoa omatuntoa koko totuuden kertomatta jättämisestä, mutta minulla oli siihen syyni: taustaani tuntemattomassa seurassa koin parantumisen saattavan käynnistyä helpommin kuin vanhoissa tutuissa piireissäni, sillä kukaan yliopiston uusista ihmisistä ei olisi sivustakatsellut elämääni vuosikausien ajan eikä siten osaisi suhtautua syömisiini minkäänlaisella ennakkoasenteella. ei, en missään tapauksessa halua väittää, että vanhat ystäväni olisivat millään tavalla vaikeuttaneet syömistäni tai olleet kannustamatta minua siihen, sillä tiedän heidän tehneen aina parhaansa syömisteni helpottamiseksi. vika ei siis ollut heissä vaan pelkästään minussa itsessäni: tunsin, että he olivat niin tottuneet syömättömyyteeni sekä omituisiin ruokatapoihini, ettei niiden muuttaminen ollut enää helppoa eikä tarpeellista, sillä ystäväni hyväksyivät minut sairaanakin - joskin surullisina. siksi uudessa, omituisuuksiini tottumattomassa ympäristössä syömisen normalisoiminen vaikutti helpommalta, sillä kaikki odottaisivat minun syövän yhtä tavallisesti kuin muutkin.

en yrityksistäni suunnitelmistani huolimatta onnistunut ottamaan tavakseni päivittäistä lounasta jossakin yliopiston useista kahvilaravintoloista, vaan jättäydyin niistä jo pian pois tajuten epäilysten viimeistään tuolloin heräävän. masennuksesta kertominen helpotti osaltaan, sillä saatoin vedota sen aiheuttamaan näläntunteen katoamiseen, joka usealle masennuspotilaalle on tuttua. ystävystyessäni paremmin useamman opiskelukaverini kanssa aloin tuntea polttavaa tarvetta kertoa myös syömishäiriöstäni, mutta koska jollain tasolla yhä ajattelin pystyväni korjaamaan syömiseni omin voimin, en uskaltanut riskeerata mahdollisuuksiani; tunsin, että kynnykseni osallistua yhteisiin illanviettoihin sekä muihin opiskelijatapahtumiin ja syödä niissä normaalisti kaikkien muiden tapaan olisi minulle paljon matalampi, jollen aluksi pohjustaisi opiskelupiiriäni tietoisuudella sairaudestani. jos olisin ollut realisti, olisin ymmärtänyt, etten ollut missään määrin kykeneväinen osallistumaan yhteenkään kotini ulkopuolelle poistumista vaativaan aktiviteettiin, joten totuuden kertominen olisi varmastikin vain helpottanut. en kuitenkaan enää osannut pyörtää tekemääni ratkaisua, joten päätin luottaa opiskelukavereideni omaan ymmärrykseen sairauteni todellisen luonteen ilmitulon kohdalla.

päädyin siis alunperin salailuvalintaani vain ja ainoastaan oman parantumiseni edistämisen nimissä, en halustani olla epärehellinen tai harhaluulosta, ettei yliopistopiirini olisi voinut käsittänyt asian oikeaa laitaa. rakkaat opiskeluystäväni, olen edelleen hyvin pahoillani kanssanne käyttämistäni totuuden kaunisteluista, mutta toivon, että ymmärrätte. jaksoitte aina kutsua minua yhteisiin illanistujaisiin, vaikka tiesitte minun kieltäytyvän, ja jaksatte edelleen pitää yhteyttä, vaikka olen ollut pitkään poissa. kiitoksia teille tuhannesti.

vaikka jätinkin suuren osan ensimmäisen yliopistosyksyni kursseista myöhemmälle ajankohdalle, ei paha oloni helpottanut pisaraakaan. omanarvontuntoni vaipui pohjalukemiin nähdessäni, kuinka muut kanssani samanaikaisesti aloittaneet opiskelijat suorittivat kurssejaan ongelmitta, suunnittelivat kandintöitään ja aloittivat sivuaineitaan muun elämänsä ohessa. ymmärtäväinen omalääkärini yritti saada minut jäämään sairauslomalle, mutten kyennyt siihen, sillä sairauteni ruoskasi minua suorittamiskyvyttömyydestäni ja sylki päälleni pilkaten minua laiskaksi epäonnistujaksi. syömishäiriööni liimautunut perfektionismi taivasteli opiskelukykyni luhistumista ja pakotti minut pyrkimään täydellisyyksiin edes niissä muutamissa kursseissa, joita yritin yhä tehdä. itsevihani velloi suunnattomana massana sisälläni ja sai minut tuntemaan itsenikin yhtä suunnattomaksi, vaikka olin vakavasti anorektinen ja kärsin jatkuvasti sydänoireista. olisin halunnut kirjoittaa sisimpääni repineen myrskyn hiljaiseksi, mutten pystynyt siihen, sillä keskitin kaiken elintoiminnoiltani jääneen energian opiskelemiseen.

suureksi onnekseni kohdalleni sattui lämminsydäminen aikuinen ihminen, joka jaksoi kuunnella ja halata, ja jota kiitän todella suuresti siitä, että hän jaksoi kuunnella ongelmiani ja olla lähelläni, kun olin hajota. hän auttoi minua estämään mielenterveyttäni murentumasta kokoamattomaksi palapeliksi, ja olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

ajatusmaailmani alkoi hiljalleen parantua, mutta teorian soveltaminen käytäntöön vei aikaa. viime kesästä lähtien, alettuani vihdoin parantua myös fyysisesti, olen puhunut entistä avoimemmin. kerron aina kysyttäessä ja välillä kysymättäkin, en arastele keskustella aiheesta ruuhka-aikaa bussipysäkillä tai kansoitetussa kahvilassa, julkaisen kirjoituksiani kaikkien nähtäväksi ja puolustan syömishäiriöisten oikeuksia niin pitkälle kuin jaksan ja pystyn.

syömishäiriöt ovat yleistymässä yhtä suureksi länsimaiseksi ongelmaksi kuin kansantauteinamme tunnetut syövät sekä sydän- ja verisuonisairaidet. viimeksi mainittujen hoitoon ja tutkimuksiin syötetään merkittävästi verorahoja, mutta erityisesti nuorta väestöä koetteleviin syömisongelmiin panostetaan vain heikosti - ottamatta huomioon, että tämänhetkinen nuoriso on tulevaisuuden työtätekevä ikäluokka, jonka henkisen kapasiteetin särkyessä kansantalous tulee kärsimään.

mielestäni on hyvin hämmentävää, miten vähäisen osan syömishäiriöt yhä muodostavat yhteiskunnallisesta debatista, vaikka ne ovat todellinen aikapommi. niiden laajamittaisista seurauksista tulisi puhua julkisuudessa huomattavasti nykyistä enemmän, jotta syömishäiriöhoito tehostuisi vielä pommin tikittäessä eikä vasta määrittämättömässä tulevaisuudessa räjähdyksen jo tapahduttua. on huutava vääryys, että terveydenhuollon silmissä fyysisellä sairaudella on yhä psyykkistä sairautta suurempi painoarvo, vaikka juuri psyykkisten ongelmien kohdalla avun hakeminen on hälyttävän suuren kynnyksen takana. omasta kokemuksesta tiedän, että syömishäiriöstä puhuminen vaatii pohjustuksekseen monivaiheista itsetutkiskelua ja pitkäaikaista rohkeuden keräämistä, sillä sairaus myöntää olemassaolonsa kantajalleen usein vasta kieltovaiheen jälkeen, ja ulkopuolisten reaktiot pelottavat pitkään. valitettavasti useassa tapauksessa etenkin iäkkäämmälle ympäristölle kertominen vaatii yhä suurta siviilirohkeutta: siinä missä jotkut torjuvat koko sairauden ja käskevät istumaan ruokapöytään, toiset syyttelevät sairastunutta itsekkyydestä ja kehottavat miettimään nälkämaiden lapsia. onneksi on myös kasvavassa määrin heitä, jotka suhtautuvat syömishäiriöön kuin mihin tahansa muuhun sairauteen - mutta suuremmassa mittakaavassa koko kansan tietoisuus on vielä aivan liian alhainen.

fyysisten sairauksien rinnalla syömishäiriövalveutuneisuus on siis yhä lapsenkengissä. esimerkiksi roosa nauha -rintasyöpäkampanjasta lienee kuullut lähes jokainen, mikä tietysti on itsessään todella hienoa, sillä arvioiden mukaan jo joka kuudes nainen saa elämänsä aikana rintasyöpädiagnoosin. mammografiat ovat arkipäivää, aikakauslehtien kansissa hymyilevät syövästä selvinneet julkkikset, joulumarkkinoille tuodaan kotikäyttöisiä rintojen tutkintaan tarkoitettuja infrapunalaitteita. mediaseksittömyydestään huolimatta syöpä on tapetilla, ja hoitoon pääseminen on automaattinen oletusarvo jokaisen diagnosoidun potilaan kohdalla. syömishäiriöisistä puolestaan vain murto-osa saa diagnoosin, sillä hoitopaikoista ja sairauteen erikoistuneista lääkäreistä on suunnaton pula - eikä diagnoosikaan vielä takaa riittävää hoitoa, sillä vain pieni prosentti sen saaneista pääsee tarvitsemaansa osastohoitoon, joka sekin vain harvoin itsessään riittää. julkisia kampanjoita syömishäiriötietoisuuden lisäämiseksi ei juurikaan ole, ja vain yksi monikansallinen kosmetiikkayritys on asettunut tukemaan syömishäiriöhoitoa. syömishäiriöön liittyvä uutisointi on lähes aina skandaalinomaista ja huomionhakuista, tietyntyyppistä sosiaalipornoa; lohduttoman harvoin jutut kertovat sairautensa selättäneistä voittajista, sillä suurin osa julkaisijoista hakee helppoa myyntivoittoa luonnonvastaista laihuutta esittelevillä shokkikuvilla.

on surullista, miten syömishäiriöön puuttuminen tapahtuu yleensä aina liian myöhään. lähipiirillä menee oma aikansa tilanteen tajuamiseen, ja kun kehon muutokset sekä muut näkyvät oireet alkavat ilmaantua, on häiriö jo liian pitkällä; pelkkä ajatuskuvioiden vääristyminen riittää köyttämään uhrin kiinni sairauteen. koska kenenkään sisimpään eivät muut kuitenkaan pysty näkemään, olisi ensisijaista pyrkiä sekä sairauden ennaltaehkäisyyn niin koulussa kuin vapaa-ajalla että myös sen maanlaajuisesti kattavaan hoitoverkostoon. tulevaisuutemme on nuorissa, ja niin ovat useimmiten syömishäiriötkin - mutta jälkimmäisten ei kuitenkaan tarvitsisi olla, jos vain yhteiskuntamme heräisi todellisuuteen.

truth seems to be the hardest word /// part one

2009-12-02T14:05:00.000+02:00

se oli jokin alkukeväinen päivä kahdeksannella luokalla. seisoin kotitaloni kylpyhuoneessa, tarkastelin vartaloani peilistä ja mietin, ettei minulla ole syömishäiriötä. tilanne ilmensi ristiriitaa koko olemuksellaan: tajusin, etten kyseenalaistaisi häiriön mahdollisuutta, jollei syömisissäni todella olisi ongelmia, enkä yrittäisi kieltää niitä, jollen tietäisi niiden olevan totta. se hetki täyttyi hiljaisen ymmärryksen tuottamalla hämmennyksellä, jonka pyrin lakaisemaan pois mielestäni vannomalla sisimmässäni, että olin täysin kunnossa. samanaikaisesti kuitenkin tiesin, että olin jo ottanut ratkaisevat askeleet väärään suuntaan, kohti upottavaa pimeyttä - ja minä pelkäsin.

myönsin totuuden itselleni muutamassa kuukaudessa. aluksi yritin pitää sen omanani: se oli salaisuuteni, jota en halunnut jakaa kenenkään kanssa. muut kuitenkin huomasivat minussa tapahtuneen muutoksen nopeasti, sillä aloin karsia ruokavaliotani rankasti ja vältellä muiden seurassa syömistä. olin jo pitkään jättänyt rasvaiset tuotteet väliin iho-ongelmieni takia, joten sipseistä ja suklaista minun oli helppo kieltäytyä ilman suurempia ihmettelyjä, mutta tavallisen ruoan karttaminen herätti kysymyksiä. painoni ei vielä tuolloin ollut pudonnut kovinkaan huomattavasti, sillä ruokavalion kaventumisesta huolimatta söin yhä; halusin vain keskittyä siihen omassa rauhassa, ilman muiden katseita. ystäväni kuitenkin huolestuivat käytöksestäni ja kävivät tietämättäni keskustelemassa yläasteemme kouluterveydenhoitajan kanssa, mutta kyseinen keski-ikäistynyt täti lieni liian leipääntynyt työhönsä, sillä hän ei koskaan ottanut asiaa kanssani puheeksi.

vielä lukion alkaessakaan en ollut puhunut syömishäiriöstäni ääneen, vaikka koko lähipiirini tiesi tilanteen. en kuitenkaan missään vaiheessa yrittänytkään piilotella yhdeksännellä luokalla diagnosoitua masennustani, sillä koin sen turvaukseni: masennus tarjosi minulle riittävästi syytä jättäytyä pois yhteisistä illanvietoista ja muista syömisriskin sisältäneistä tapaamisista, ja vaikkei se ollutkaan keksitty selitys, pelasti se minut paljastamasta korttini salattua kääntöpuolta, syömishäiriötä. sinnittelin normaalipainon alarajoilla ensimmäisen lukiovuoden kevätkuukausiin asti, mutta ennen lukuvuoden loppua häiriö oli jo saanut yliotteen. lumien sulaessa viikkojani alkoivat jaksottaa paastot ja ahmimiset: vietin arkipäivät lähes ruoatta, ja lunastin siten sairaudelta luvan syödä viikonloppuisin mitä ikinä halusin. painoni laski tasaisen hitaasti, mutta häiriön syytökset viikonloppuahminnoista voimistuivat silti jatkuvasti.

kesä kului ahdistuksen raidoittamana. arkipäivät matelivat vuosien vauhdilla, sillä jatkuvan koulu-uurastuksen jäätyä tauolle elämänsisällöstäni lohkesi suuri pala, enkä tuntenut enää entisenkään vertaa oikeutta ravita ruumistani, sillä en kuluttanut energiaa opiskelemiseen. ruoka pyöri mielessäni vuorokauden jokaisena hetkenä, eikä ystävien kanssa oleskelu onnistunut, koska olin hirveän nälkäni takia liian kireä ja hermostunut. heinäkuussa lähdin perheeni kanssa kahdeksi viikoksi italiaan; alkumatkan purjehdimme sardinian rannikoilla, loppumatkan vietimme roomassa. odotin reissua kuin lapsi jouluaattoiltaa, sillä olin päättänyt olla välittämättä syömishäiriön solvauksista ja nauttia italian ihanasta ruokakulttuurista. lähtöpäivän aamuna nousin yliluonnollisen pirteänä kellon soidessa puoli neljältä, ja enemmän kuin italiaa odotin irtokarkkisäkkiäni, jonka olin edeltävänä päivänä käynyt ostamassa matkalle mukaan. ne kaksi viikkoa kuluivat kuin siivillä, vaikka kotiinpaluun lähestyessä ahdistus alkoikin nostaa rumaa päätään. loppukesä koulun alkuun asti oli yhtä alamäkeä, ja ruskan vaihtuessa kaamokseen vajoamiseni vain lisäsi kiihtymistään. italiassa onnistuin viimeisen kerran pakottamaan häiriön hiljaiseksi; sen jälkeen roolit tekivät pysyvän käännöksen, ja menetin sananvaltani vuosiksi.

joululoman aikana painoni tippui radikaalisti. en edelleenkään ollut puhunut sairaudestani ääneen - en edes hyvälle ystävälleni, joka kärsi samanlaisista ongelmista, ja jonka kanssa kumpikin tiesimme tilanteemme. pakotin itseni juoksemaan jäätyneen loskan liukastuttamille kaduille, pyörittelin lusikkaa jogurttipurkissa kunnes koostumus oli vetistä ja helposti lavuaarin nielemää, sain jokaisen soluni huutamaan armoa satojen lihaskuntoliikkeitteni sarjoissa, pelkäsin yrttiteen ja purukumin kaloreita, kulutin verigreipin syömiseen puoli päivää ja itkin joka ilta itseni surun lävistämään uneen. perheeni näki tilanteeni, mutta sairauteni oli vielä tuolloin jonkinasteinen tabu, emmekä kyenneet käymään yhtäkään aikuismaista keskustelua asiasta. loppiaisen jälkeen kouluun palatessa kaikki puhuivat selkäni takana, ja tiesin sen itsekin. en kuitenkaan ollut vielä valmis kertomaan häiriöstäni omin sanoin, vaikka osa sydämestäni aneli tekemään niin; salailu söi loputtomasti voimia, jotka olisin mieluummin käyttänyt yksinkertaisesti selvitäkseni päivästä toiseen.

sairauttani ei enää voinut olla näkemättä, ei etenkään vanhojentanssiharjoitustemme takia, sillä viimeistään pukukopissa jokainen näki karun todellisuuden. itse tanssiaispäivä oli vielä suurempi shokki: paikalle olivat tulleet vanhempieni lisäksi rakkaat isovanhempani, jotka eivät olleet nähneet minua joulun jälkeen, ja he järkyttyivät niin pahasti, että isäni kyyditsi heidät kotiimme kesken näytöksen, ja äitini vietti seuraavat kaksi tuntia yrittäen saada heidät rauhoittumaan.

tuntemani syyllisyyden määrä alkoi tuolloin uhmata jo ääretöntä, ja itsevihani hipoi yhtä loputtomia rajoja. kaikista syvimmältä kuitenkin viilsi täydellinen ymmärrys siitä pettymyksestä, jonka tuotin rakkaimmilleni: vaikka olisin tehnyt mitä tahansa heidän eteensä, en pystynyt siihen ainoaan jota he minulta pyysivät - parantumaan. sydäntalven pimeys sulki minut itselleni petolliseen syliinsä, ja paha oloni oli käsinkosketeltavaa. olin katkeamispisteessä julkisten salaisuuksieni kanssa, mutten osannut enkä uskaltanut tehdä itse aloitetta niistä puhumiseen, enkä lopulta joutunut sitä tekemäänkään, sillä lukioaikainen ryhmänohjaajani onki minusta totuuden esille. tunsin suunnatonta syyllisyyttä hänen vaivaamisestaan omilla ongelmillani, mutta olin samanaikaisesti niin helpottunut puhumisen mahdollisuudesta, etten enää osannut pysyä vaiti. hänestä muodostui minulle korvaamattoman tärkeä tuki, enkä tiedä, kuinka olisin jaksanut lukion loppuun asti ilman häntä.

ensimmäinen varsinainen keskustelu syömishäiriöstäni vanhempieni kanssa olisi voinut onnistua kauniimminkin. se tapahtui juuri ennen katastrofaalista vanhojentanssipäivääni, helmikuun raakojen pakkasten jäädyttämässä tunnelmassa. tiesin olevani suuri huolenaihe kaikille ympärilläni, koin itseni arvottomaksi taakaksi, enkä itsevihaltani pystynyt hakemaan ammattiapua, vaikken olisi jaksanut enää päivääkään sairauden sanelemaa elämääni. muistan sameasti, kuinka seisoin säilytyslokeroiden reunustamalla käytävällä äidinkielen luokkamme edustalla, kun ryhmänohjaajani tuli luokseni ja talutti minut varaamallensa kouluterveydenhoitajan vastaanotolle. en osannut sanoa hänelle vastaan, enkä todellisuudessa halunnutkaan; tajusin sillä hetkellä vain odottaneeni jonkun muun ottavan ratkaisevat askeleet kanssani, koska yksin ne tuntuivat liian itsekkäiltä ja vääriltä. vastaanotolle kutsuttiin myös koululääkäri, joka aneluitani vastaan pakotti minut soittamaan vanhemmilleni.

hän tutki minut niin kovakouraisesti että sain mustelmia, hän tahtoi kirjoittaa pakkohoitolähetteen jorvin sairaalaan, hän ei antanut minulle puolikastakaan suunvuoroa vaan saarnasi suu vaahdoten tehden minut niin hysteeriseksi, että itkin hyperventilaatioon asti ja sain yhden elämäni pahimmista migreeneistä. lopuksi hän päätti mitata sykkeeni lakkaamattoman itkuni keskellä, vaikka lapsikin varmasti ymmärtää, ettei tulos voi näyttää todellisia lukemia, jollei ihminen pysty rauhoittumaan - eikä siis ihmekään, että hän oli havaitsevinaan rytmihäiriöitä. makasin usean tunnin ajan puolialastomana vastaanottoa vastapäisessä yksityishuoneessa ja vapisin kauttaaltani kylmyyden, järkytyksen ja ruoskivan päänsäryn vaikutuksesta, kunnes itsekin kauhistunut isäni saapui paikalle.

vain muutamia tunteja aiemmin olin jutellut kaksin herttaisen terveydenhoitajamme kanssa, joka oli luvannut lääkärintarkastuksen onnistuvan vanhempieni tarvitsematta tietää siitä mitään; olin kertonut hänelle, etten ollut vielä puhunut kotona sairaudestani, ja pyytänyt mahdollisuutta ensimmäisen keskustelun käymiseen ilman ulkopuolisia, vain oman perheemme kesken. terveydenhoitaja oli ymmärtänyt toiveeni hyvin, mutta paikalle saapunut pirunsarvinen lääkäri ei suostunut kuuntelemaan ketään muuta kuin itseään. nyt istuin isäni kanssa tuon maanisesti messuavan hirviön edessä, joka ei ymmärtänyt sairauttani alkuunkaan, vaan piti minua maailmaa vastaan kapinoivana teininä ja halusi sulkea minut välittömästi kuukausien ajaksi sairaalan seinien sisään. kyseisen lääkärin toimintaa arvosteltiin myöhemmin raskaasti niin oman tapaukseni kuin muidenkin kohdalla, ja vaikka hän ihmeen kaupalla välttikin potkut, vaihtoi hän kaupunkia ripeästi.

isäni onneksi ymmärsi järkytykseni ja minut tuntien tajusi, ettei pakottamiseni osastolle siltä istumalta olisi paras ratkaisu, vaikka rajaton huoli tilanteestani oli saada hänetkin suunniltaan. hän lupasi järjestää minulle mahdollisimman nopeasti hoitoa yksityisestä syömishäiriökeskuksesta, josta oli jo tietämättäni ottanut selvää, ja itse puolestani suostuin oitis käymään päivystyksen sydänkäyrässä, sillä muutamia rytmihäiriöitä aiemmin kokeneena tiesin, miltä ne tuntuivat, ja pystyin vannomaan, ettei niitä nyt ollut ollut - ja halusin siitä vakuuden myös huolesta uupuneille vanhemmilleni. vihdoin kuusi tuntia terveydenhoitajan vastaanotolle saapumiseni jälkeen lähdimme isäni kanssa koululta ja ajoimme jorvin sairaalaan, jossa sydänfilmilleni piirtyi tasaisen normaali rytmi.

sinä iltana kävimme perheen kesken ensimmäisen todellisen keskustelun syömishäiriöstäni. olimme kuorossa hiljaa ja huusimme, vaadimme väsyneinä vastauksia etsien syitä ja seurauksia, syytimme toisiamme ja itseämme itkien ääneen ja salaa. yön saapuessa ilma oli kyynelistä raskas, mutta ensimmäinen haparoiva askel yhteisymmärrykseen johtavalla tiellä oli otettu.

killing you slowly with its lies

2009-11-22T02:34:00.004+02:00

elle. vogue. marie claire. glamour. pariisi. milano. new york. lontoo. catwalkit, muotikuvat, mallien kohtalokkaat katseet ja pajunvitsamaiset vartalot. nykymaailman aivopesemät nuoret tytöt, jotka länsimaisen yhteiskunnan määräyksestä katsovat langanlaihoja idoleitaan ihaillen, nähden heissä kauneutta, valtaa ja vaikutusta. ala-asteelta lähtien elämän rinnastaminen eliniän mittaiseen suoritukseen: riman ylittävät vaatimukset, kärjistyvät koulupaineet, menestyksen tavoittelu hyvinvoinnin hinnalla, sairauslomasta haaveilevat lukiolaiset ja massaloppuunpalaminen ennen opiskeluiden alkua. nuorisopsykiatrian kohtuuton alimittaisuus, henkisen pahoinvoinnin näkyvistä lakaiseminen, masennuslääkkeistä riippuvainen kansa, mielenterveyshoidon naurettavan riittämättömät resurssit ja peukaloitaan pyörittelevät päättäjät, jotka asialle mitään tekemättä valittelevat tilanteen leviämistä käsiin.

syömishäiriön alkuvaihe on yhtä suurta rakastumista: se kihelmöi vatsanpohjassa, täyttää arjen jännityksellä, varastaa päivän jokaisen ajatuksen ja pukee kantajansa salaisuudesta kertovaan hymyn. sairaus kiittelee jokaisesta pudotetusta kilosta ja kannustaa jatkamaan eteenpäin, pesiytyy valittunsa omaantuntoon ja asettuu hierarkian huipulle. se saa alenevat vaakalukemat tuntumaan helliltä suudelmilta, jotka hivelevät ruoasta unelmoivaa sielua, voitelevat nälän heikentämää kehoa ja keinuttavat haurastuvan vartalon väsyneeseen uneen. kaikki tapahtuu salakavalasti, kuin hiljaisesti kuiskaten; sairaus käynnistyy muiden katseilta piilossa, eivätkä ulkopuoliset tajua tilannetta ennen kuin kiihtyvän vauhdin huuma on jo kahlinnut sairastuneen itseensä. rajamaat ovat usvan peitossa, ja on vaikea ymmärtää, että yksikin askel eteenpäin vaatii vuosien taistelua takaisin.

pitkittynyt syömishäiriö muuttuu todellisuuden oikein näkevissä silmissä hitaaksi kuolinprosessiksi. se huuhtoo elämän hiljalleen pois sairastajistaan, tekee heistä tahdottomia tottelijoitaan, katkoo heidän siipensä muuttaen heidät hauraiksi raajarikoiksi ja saa heidät kaipaamaan syvään loppumattomaan uneen, jossa hiljaisuus lakkaisi huutamasta ja jossa vihdoin saisi levätä. rikkinäisenä ja lopullisen väsyneenä jaksaa enää vain toivoa hukkuvansa kyyneliinsä, sillä kipu ei kuole omillaan, mutta voimat sen tappamiseen ovat jo kadonneet. totuus on väistämätön: ennemmin tai myöhemmin mieli ja keho romahtavat, ja pudotus pimeyteen on lohduton.

sairauden edetessä elämänpiiri kutistuu ja sosiaaliset suhteet kärsivät. useimmiten sairastunut katkaisee kontaktit ulkomaailmaan, sillä syömishäiriön luoma vaihtoehtotodellisuus ei jätä muulle tilaa. entinen elämä alkaa tuntua ahdistuksen, pelon ja rasitteen symbioosilta, jossa millintarkkaa kontrolli ei toteudu, suunnitelmat muuttuvat äkkiarvaamatta ja maailman hektisyys luo suuria paineita perheen, ystävien ja työn yhteensovittamiseen. rinnakkaistodellisuudessa sairauden syövyttämä sisin ja sen runtelema ulkokuori lohduttavat tuttuudellaan, ja syömisen ympärillä pyörivä elämä tuntuu järjestelmällisen turvalliselta. ruokailu ei ole arkipäiväinen energialataus vaan pyhä toimitus, jonka valmisteluun ja josta palautumiseen kuluu vuorokauden jokainen tunti.

ihmiskehoa ei ole suunniteltu selviytymään pelkillä vihanneksilla eikä sietämään ahmimisen ja oksentamisen rutinoimaa rytmiä. se ei jaksa maitohappojen poltetta eikä veren maun ruoskintaa päivästä toiseen, sen ei pidä käyttää nukkumiseen tarkoitettuja tunteja täydellisten arvosanojen tavoitteluun eikä piiskata itseään yhä parempiin tuloksiin ruokavalion jatkuvasti köyhtyessä. syömishäiriö osaa kuitenkin olla armoton, ja niin on todellisuuskin: kun tilastojen keskihajonta otetaan huomioon, noin kymmenen prosentin diagnosoiduista potilaista arvioidaan kuolevan. syömishäiriö ei ole kauniin keijukaismaista keveyttä eikä ihailijoiden loputonta virtaa, vaan pahimmillaan tappava sairaus, jonka lopputulos on aina ruma, vaikkei lopullisin kauhuskenaario toteutuisikaan.

valitettava totuus kuitenkin on, että sairaat silmät näkevät kauheuden pitkään kauneutena. kehon asteittain etenevä tuho kertoo kontrollista ja vahvuudesta, eivätkä muiden järkyttyneet katseet ja kommentit herätä todellisuuteen vaan kuulostavat suoranaisilta kohteliaisuuksilta. kyllä, myönnän: jossain vaiheessa itsellenikin tiettyjen oireiden ilmestyminen oli eräänlainen meriitti, kuin merkki seuraavan tason saavuttamisesta sairauden sanelemalla asteikolla, ja kauhistuneet reaktiot voitelivat uupunutta ruumistani. samanaikaisesti sisimmässäni sykki silti epätoivo: jos ainoa näennäinen hyvänolontunteeni syntyi sairauteni etenemisestä, miten voisin koskaan parantua?

muotilehtien sivuilla ja catwalk-näytöksissä unohdetaan mainita jokaisen tyylin perustekijä, syömishäiriöinen laihuus. viettelevät hymyt, utuiset sumusilmät ja uhkuva itsevarmuus lumoavat katselijat ja ottavat yleisön haltuun - eivätkä etenkään teini-ikäiset tytöt ymmärrä ihailevansa vain hetkiseksi pystytettyjä kulisseja. mallibisneksen todellisuus on kylmä ja kova, ja laihuuden maailma on kaukana aidoista onnellisuuden tunteista: mitä vaikeammaksi kehon kuritus etenee, sitä julmemmat ovat tulokset. anoreksiaa ihannoivat yhteisöt lietsovat kuitenkin jatkuvasti uusia jäseniä kultteihinsa, lupaillen heille marttyyrin asemaa ja pyytteetöntä ulkokuoren ihailua.

lopputulos on kuitenkin kaukana muotimaailmaan yhdistetystä glamourista sekä perhosmaista keveyttä maalailevista mielikuvista, ja sairauden täysivaltainen raakuus iskee tajuntaan vasta sen jo ohjatessa koko elämää. kylmyys ravistelee paksujen villavaatekerrosten läpi eikä hehkuvinkaan patteri helpota; tulinen suihku on mahdottomuus, sillä kuumuus saisi pyörtymään ennen kuin sielunsyvyinen jää ehtisi sulaa. iho muuttuu karkeaksi hiekkapaperiksi ja sen pintaan kehittyy hentoa nukkaa, lanugoa, jota esiintyy myös keskosilla; se on kehon hätäreaktio yrittää suojella itseään luonnollisen rasvakerroksen puuttuessa. käsien haavat halkeilevat luuhuun asti, sormenpäät ja rystyset valuvat parantumattomina visvaa. aistit alkavat heiketä: näkö huonontuu, maut laimentuvat, tunto saattaa kadota jäsenistä pitkäksikin aikaa. vastustuskyvyn romahtaminen johtaa infektiokierteisiin, kalium- ja natriumarvot laskevat sydänkohtausriskin tasolle, syke uppoaa puoleen normaalista. verenkierto heikentyy, raajat puutuvat taukoamatta, sormenpäät ja varpaat kylmentyvät sinertäviksi ja ruumiinlämpö tipahtaa usealla asteella.

vatsahapot tuhoavat hampaiden kiilteen ja polttavat ruokatorven rakoille, hiukset irtoavat tuppoina, silmät painuvat kuopalle mustien ympärystensä sisään. hormonituotanto häiriintyy ja kuukautiset loppuvat, luusto menettää normaalin tiheytensä ja haurastuu huokoiseksi. kehoa kohtaa massiivinen lihaskato: käsien ja jalkojen toiminta lamaantuu, vatsa- ja selkälihakset kuihtuvat, silmät jaksavat aueta vain puolilleen, sisäelinten ympäristö surkastuu. autonomisen hermoston säätelemät lihastoiminnot vaimenevat, mikä saa sydämen kärsimään suuresti ja uhkaa esimerkiksi pidätyskykyä. öitä katkottavat painajaismaiset suonenvedot, jokaista tuntia vartalon tahdottomat nykäykset. verisuonet kuultavat paperinohuen ihon läpi ja työntyvät esille luonnottoman paksuina lihattomiksi laihtuneista vartaloista. sydänlihas kuihtuu ja alkaa varoittaa vajaatoiminnastaan: nilkat, ranteet ja vatsan seutu turpoavat lämmön vaikutuksesta, vasen käsi tuntuu pakahtuvan paineesta, yläselkä valittaa heijastuvaa rintakipua.

henkinen paha olo realisoituu usein itsetuhona: kehon pinta vuodattaa punaisia kyyneleitään, eivätkä haavat ehdi parantua ennen uusien viiltojen syntymää. väsymys ei kaikkoa hetkeksikään, aivot alkavat vääristää jokaisen kuullun kommentin negatiiviseksi, keskittymiskyky katoaa, ajatteleminen vaatii liikaa ja ymmärryksen taso laskee. sairaus pilkkaa uhriaan tyhmentymisestä ja sivaltaa tämän itsetuntoon viimeiset veitsenterävät iskut syöttämällä valheita epäonnistumisesta ja arvottomuudesta. lopulta kuolemanväsynyt sairastava vihaa itseään yli kaiken tajuamatta todellisen syyllisen löytyvän sisimpänsä ulkopuolelta: syömishäiriö on salakavalasti etsinyt tiensä sairastavan identiteettiin, eikä uhri enää osaa erottaa itseään sairaudesta.

parantuminen onnistuu vain hyvin harvoin omin voimin, etenkin tapauksissa, joissa sairaus on edennyt jo pitkälle. ammattiapu onkin lähes aina välttämätöntä, ja vaikka sen hakeminen tuntuisi vievän viimeisetkin voimat, ei sairautensa kanssa saisi jäädä kaksin; hoitoon pääseminenkään ei merkitse kivetöntä tietä terveyteen, mutta takaa kuitenkin tiettyä turvaa sairaudelta ja saattaa auttaa riistämään sen toimintavallan. parantuva joutuu joka tapauksessa käymään läpi elämänsä suurimman taistelun tappamalla minuuteensa pesiytyneen sairauden ja tuhoamalla sen kylvämät ajatusmallit. prosessi on pitkällinen ja usein monesti turhauttavakin, mutta maksaa itsensä tuhatkertaisesti takaisin. painon nouseminen, normaalien lukemien hyväksyminen, uuteen kehoon tottuminen ja itsestään pitämisen oppiminen; ruoan merkityksen tavanomaistuminen, masennuksen lieventyminen, sosiaalisten suhteiden henkiinherättäminen ja hymyn huulille palautuminen vievät jokaisen kohdalla oman aikansa, mutta todennäköisistä horjahduksista huolimatta uskon täydellisen tervehtymisen olevan kaikille mahdollista.

syömishäiriön vaikutukset eivät valitettavasti kuitenkaan lopu painon ja syömisen normalisoiduttua. keho ei unohda; se muistaa ja on pitkävihainen. osa oireista saattaa ilmentyä myös vasta fyysisen palautumisen jälkeen: esimerkiksi jonain aamuna ylös noustessa osa kehosta saattaa olla muuttunut tunnottomaksi, vaikkei tuntohäiriöitä olisi sairaimpina aikoina ollutkaan. myös vastustuskyvyn heikentyminen tapahtuu toisinaan vasta painon noustua normaaliksi, sillä keho on tiennyt laihuuden haurastuttaman tilanteensa ja tehnyt kaikkensa välttääkseen sairastumasta kuntoa entisestään heikentäviin yleistauteihin. itselläni esiintyy edelleen rytmihäiriöitä, lämmöntuotantoni on sekaisin, ääreisverenkiertoni on jäänyt huonoksi, varpaani ovat tunnottomat, raajani puutuvat hyvin helposti, tahdottomat lihasnykäykset vavisuttavat käsiäni ja jalkojani, kärsin sekä osteoporoosista että sen esiasteesta osteopeniasta ja sairastun lähes jokaiseen liikkeellä olevaan flunssaan - ja siltikin olen terveempi kuin vuosikausiin.

vaikka syömishäiriöt ovat yksi todiste siitä, että ihmisruumista voi rasittaa äärirajoille asti, on keho aina elävä organismi, ei ohjelmoitavissa oleva kone. siksi pitkällisen syömishäiriön jälkeen keho saattaa kieltäytyä laihtumasta, vaikka sairaus yrittäisi saada painon taas putoamaan; keho pysyy pitkään valmiustilassa, varuillaan puolustamaan jokaista suurella työllä hankkimaansa grammaa. paino saattaa myös heilahdella useilla kiloilla riippumatta hormoneista ja muista fysiologisista selityksistä, eikä sitä vastaan kannata kapinoida, sillä elimistö ottaa palautumiseensa aikaa juuri niin paljon kuin tarvitsee. keho hakeutuu lopulta biologiseen normaalipainoonsa, omaan yksilölliseen lukemaansa, jossa sen on parasta olla. on muistettava, että henkilöiden a ja b biologiset normaalipainot eivät todennäköisesti kohtaa, ja on hyväksyttävä, ettei niiden tarvitsekaan kohdata, sillä kukaan ei pysty itse vaikuttamaan hyvänolonpainoonsa. kehon toiminta ei ole eksaktia tiedettä, eikä vertaileminen muihin kannata: jokainen ihminen on omanlaisensa ja jokaisen keho luonnollisimmillaan kaunein.

vaikka jokaisen syömishäiriöön sairastuvan taudinkuva on yksilöllinen, useat yleiset piirteet yhdistävät. ahdistus, itsetunnon tuhoutuminen, elämänpiirin kaventuminen ja määrittelemätön paha olo lienevät osa jokaisen sairautta, mutta fyysiset oireet vaihtelevat. kaikkea ylemmissä kappaleissa kuvaamaani tuskin monikaan kokee, ja tunnen tarpeelliseksi vielä painottaa, ettei niihin missään tapauksessa kuulu pyrkiäkään; en itsekään kärsinyt jokaisesta, mutta olin silti kuolemansairas. tilanteeni on kuitenkin onneksi vihdoin täysin toinen, nautin elämästäni päivittäin enkä vaihtaisi siitä mitään pois - ja jos minä pystyin tähän, pystyy myös jokainen teistä.

ps. en voi tämän kirjoituksen yhteydessä olla mainitsematta, miten sikainfluenssaepidemian ehkäisemisessä on täysin unohdettu syömishäiriöiset - heitä ei siis ole laskettu mukaan riskiryhmiin, eikä esimerkiksi vuosikymmeniä kestänyttä anoreksiaa pidetä perussairautena. mielestäni suomalaisen rokotusohjelman laatijoita ei voi liikaa kehua hengenvaarallisesti oireilevien syömishäiriöisten jättämisestä perussairaiden riskiryhmien ulkopuolelle, eikä tilannetta alkuunkaan paranna se, että merkittävästi ylipainoiset on kuitenkin luettu heihin. tuskinpa yksikään heikkokuntoisten syömishäiriöisten parissa työskentelevä lääkäri voi tyytyväisenä nyökytellä rokotusten linjaukselle, mutta koska tämän jatkuvasti yleistyvän sairauden hoitoon varattavat resurssitkin lähestulkoon loistavat olemattomuudellaan valtion vuosibudjetissa, lienee turhaa edes kuvitella, että syömishäiriöiset olisi saatettu muistaa riskiryhmiä laadittaessa.

part-time supergirl

2009-11-14T19:35:00.004+02:00

siihen on vielä yli kaksi kuukautta aikaa, mutta silti se on jo pelottavan lähellä.

yläasteen ensimmäisestä syksystä lähtien koulu ja elämä ovat olleet minulle toisensa poissulkevia vaihtoehtoja, kuin kolikon kääntöpuolia, joista minun on täytynyt valita vain jompikumpi, yksi kerrallaan. perfektionismin pakottamana olen vuosien ajan päätynyt hylkäämään sen aidosti oikeamman valinnan, elämän, ja uhraamaan jokaisen sentin itsestäni täydellisten arvosanojen tavoitteluun ja päättymättömään suorittamiseen. vaikka olenkin tietoinen entisen maailmani mustavalkoisuudesta enkä tahdo palata siihen enää koskaan, teorian muuttaminen käytännöksi vaatii kuitenkin todella suuren määrän työtä niin ajatuksen tasolla kuin konkreettisestikin.

pystyn taas syömään, keskittymään, lukemaan, kirjoittamaan, uskomaan, haaveilemaan, nauramaan, laulamaan. kuulen musiikin virtaavan sisälläni ja tunnen, kuinka sen synnyttämät kylmät väreen ravistelevat kehoani. nautin nuottien tanssista korvissani, sävelten soinnista sielussani, rytmin sykkeestä ihollani. olen aina rakastanut musiikkia, ja nyt se on elämässäni taas, lähempänä kuin kertaakaan aiemmin; se on minussa itsessäni, ja minä hengitän taas. elämäni ei enää ole jatkuvaa aikatauluttamista minuutin tarkkuudella. en hermostu, jos suunnitelmat muuttuvat, en järjestelmällisesti peru sopimiani menoja, en nouse päivän ensimmäistä kertaa kello viideltä alkuillasta tai käy nukkumaan aamukuudelta, en tahdo yrittää paeta pahaa oloa peiton alle enkä pyrkiä enää hautautumaan kylmiin hukuttaviin syvyyksiin. pystyn taas pitkiin keskusteluihin, olen kiinnostunut politiikasta ja maailmantaloudesta, teen pitkän tähtäimen suunnitelmia ja täytän hymyillen kalenteriini ohjelmaa viikon jokaiselle päivälle. silti olen vasta vaiheessa, en vielä valmis.

tiedän, etten pääse takaisin yliopistomaailmaan, jollen uskalla suunnata askeleitani kohti luentosaleja. on päiviä, joina tunnen itseni täysin tervehtyneeksi, opiskelukykyiseksi, halukkaaksi antaa korkojeni kopista yliopiston käytävillä, palata istumaan vanhoille puisille penkeille, tekemään muistiinpanoja monistenippujen marginaaleihin, kuuntelemaan ympärilläni kauniisti soljuvaa englannin kieltä ja katselemaan kuudennesta kerroksesta alapuolelle levittyää helsinkiä. mutta minä pelkään.

olen ollut monta vuotta poissa, toisessa maailmassa, valheellisessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa ajankulu menettää merkityksensä, jossa yö ja päivä sotkeutuvat toisiinsa, jossa valveillaolo eroaa unesta vain konkreettisempana ahdistuksena. siellä kilot grammoineen korreloivat kontrollia ja sen puutetta, siellä itsensä rakastaminen on perisynti, siellä kauneus katoaa, siellä silmät sokeutuvat, siellä peilin kuvajainen ei ikinä riitä. sieltä poispääsy vaatii helposti elämänsuuruisen työn, vastoinkäymisten värittämän taistelun ja vuosia vaativan tasapainoiluvaiheen. uskon täydellisen parantumisen olevan mahdollista jokaiselle sitä sydämestään tavoittelevalle, mutta taustaansa ei voi unohtaa; tietoisuus vääristymien maailmasta ja kieroutunut ymmärrys pimeyden orjuudessa eläviä kohtaan eivät koskaan katoa. niitä ei kuitenkaan tarvitse kantaa taakkana, sillä ne pystyy kääntämään edukseen: ne avaavat silmät näkemään elämän uudessa mittakaavassa, laajakuvana, ja mahdollistavat omien kokemuksiensa hyödyntämisen, jos tahtoo auttaa myös muita taistossaan.

kahden kuukauden päästä on sydäntalvi. paluuni tapahtuisi siis itselleni vuoden vaikeimpana aikana, päivien ollessa lyhyitä, auringon säästäessä itseään, maailman talvehtiessa, lumen ja kylmyyden vallan alla, pimeyden paahteessa. vaikkei kotoa poistuminen enää itsessään ole pitkiin aikoihin ahdistanut minua, jo pelkkä ajatus kinosten keskelle joutumisesta tekee pahaa. vielä viime vuonna ensisijainen tavoitteeni oli selvitä talvesta läpi elossa; nyt yrittäisin jo opiskella, elää itsenäistä elämää, tasapainottaa koulun ja vapaa-ajan sopivaan keskinäiseen suhteeseen, jatkaa monipuolista syömistä, ylläpitää elämäni kiintopisteiksi muodostuneita ystävyyssuhteitani - ja jaksaa talven läpi siinä sivussa.

tunteeni seilaavat ristiriitojen merta: haluan elää menetetyt vuoteni, sillä kaipaan palavasti kokemuksia, mutten halua yrittää pakoilla opiskelua, vaan tahdon koulutuksen, ammatin, työpaikan ja perusturvaa elämääni säännöllisillä tuloilla. haluan valmistua työhön jota tiedän tulevani rakastamaan, mutta silti tunnen maailman yhä pidättelevän minua. uskon tarvitsevani ensin aitoja kokemuksia oikeasta elämästä, vailla kahleita sielussa ja ruumiissa. haluan katsella öisiä katuja kotini korkeuksista, viettää ystävien kesken mökkiviikonloppuja, nähdä tähdenlennon, tuntea kuohuviinin pyörteet päässäni, käydä yksin elokuvissa, pitää yhteisiä saunailtoja, saada piirustustaitoni takaisin, lukea kaikki vuosia aikomani kirjat, oppia syömään hampurilaisaterioita manhattanin ulkopuolella, sopia lounastreffejä kaupungille, kokea kevätauringon lämmön ja kirkkauden, onnistua sämpyläreseptini kehittämisessä, kävellä öisen kaivopuiston rantaa, käydä ystävien kanssa piknikillä, hankkia ajokortin, saada lauluääneni ylärekisterin kirkkaammaksi, seurata kummityttöni kasvua lähietäisyydeltä, toimia tukena parantumisvaiheessa oleville ja saattaa sairauteni lopullisesti ulos itsestäni kirjoittamalla tarinani valmiiksi.

välillä tunnen itseni supernaiseksi. olen vahva, kun napsin irtokarkkikulhosta juuri ne mieluisimmat yksilöt, kun kauhon jäätelöpaketista monen pallon annoksen, kun päätän hakea myöhään illalla jääkaapista yöpalaa; kun keitän aamulla kaurapuuroni vaniljaiseen soijamaitoon enkä tyydy vesipohjaisiin leseseoksiin, kun en kieltäydy perhetuttavan tarjoamista tuliaissuklaista, kun otan kahvipöydässä kakkua ja piirakkaa, kun en jaksa välittää painoiko kahvilan työntekijä light-hanasta vai tavallisesta. hymyilen illanistujaisissa esittäytyessäni uusille tuttavuuksille miettien, etteivät he millään voi arvata taustaani päältäpäin. olen ylpeä tavallisuudestani, joukosta erottumattomuudestani, eikä pieninkään osa minusta kaipaa anorektisen kehon herättämää huolensekaista huomiota. haluan pystyä vielä hyödyntämään kaikkea oppimaani: toimia vertaistukena, patistaa hakemaan apua, käymään rohkaisua tarvitsevan kanssa ostamassa kaivopuistosta jäätelöä ja opettaa tuntemaan syömishetken kauneuden. olen saanut siihen jo tuntumaa vierailemalla potilastovereideni luona osastolla, tapaamalla heitä kaupungilla, puhumalla vapaan elämän ihanuudesta silmät loistaen ja yrittämällä halata heihin uskoa. ja jos saan valettua voimia yhteenkään niitä tarvitsevaan, olen saavuttanut kaiken mihin pyrin.

pitkälle pääsemisestäni huolimatta en kuitenkaan ole vielä valmis. on päiviä, joina syöminen vaatii töitä, joina ahdistus yrittää ottaa vallan, joina huomaan miettiväni ravintosisältöjä, joina välttelen peilikuvaani, joina kaikki on liikaa, maailma on harmaa ja silmät samentuvat kyynelistä. takaisin luisuminen on petollisen helppoa, sillä putoaminen alkaa kuin varkain: rinne on jyrkkä ja sen pinta lähes kitkaton. jyrkänteellä on kuitenkin reunansa, rajalinja, jonka ylittämisen voi välttää tiedolla, taistelulla ja tahdonvoimalla - kolmikolla, joista jokaisen merkityksen olen vihdoin itsekin sisäistänyt ja joita kaikkia olen käyttänyt parhaani mukaan. tiedän rajojeni elastisuuden: pystyn venymään pitkälle, piiskaamaan itseni äärimmäisyyksiin, valvomaan kaksi vuorokautta putkeen opiskellen, tekemään muiden tekemättä jääneet työt, kantamaan muiden murheet ja kadottamaan omani niihin. pystyn unohtamaan itseni ja tekemään elämästäni yhden pitkän hautaan päättyvän suorituksen, jossa täydellisyyden tavoittelu vie voiton onnellisuudesta, henkisestä harmoniasta, tasapainosta oman jaksamisensa ja liiallisuuksia vaativan maailman välillä, omien puutteidensa ja virheidensä myöntämisestä ja kyvystä oppia rakastamaan itseään kaikkine epätäydellisyyksineen. mutta minä tiedän myös, mitä todella haluan, minkä puolesta olen valmis vuodattamaan kyyneleitä ja kestämään kipua. en tahdo enää takaisin entiseen elämääni: en halua nukahtaa kyyneleihini aamun jo valjettua, en halua mennä nukkumaan sydänääniäni tarkkaillen, en halua löytää itseäni keittiön lattialta veitsi kädessäni, en halua tuntea pahan olon levittyvän jokaiseen soluuni ja saastuttavan sieluni kaikki sentit. en halua menettää enää yhtään päivää elämästäni, sillä olen menettänyt niitä jo liian monta, enkä suostu enää luovuttamaan, sillä olen vihdoin nähnyt, mitä oikea elämä todellisuudessa on.

my first autumn without fall

2009-11-08T02:45:00.005+02:00

tänä vuonna ensimmäistä kertaa seitsemään syksyyn en tuntenut pohjatonta ahdistusta, kun loppukesän kajo kääntyi sateen sävyiseksi ja alkoi enteillä pimeneviä iltoja. katsoessani puiden ruskaa näin ensimmäistä kertaa kuoleman sijaan henkeäsalpaavaa kauneutta: katseen vangitsevaa väriloistoa ja kurittoman tuulen leikkiä lehtien lomassa.

viime syksystä muistan vain yhden kirkkaan värin, tummanpunaisen. se kasvoi vasten torkkelinmäen yliopistorakennuksen ulkoseinää raskaina villiviiniköynnöksinä ja häikäisi elämälle arkoja silmiäni, kun loputtoman väsyneenä pakotin itseni kolmesti viikossa espanjantunneille. koko muu maailma oli pukeutunut mustan ja harmaan melankolisiin sävyihin. värit olivat kadonneet elämästäni jo vuosia aiemmin, myöntyen näyttäytymään vain satunnaisina ahdistuksesta vapaina hetkinä. vaikka viime syksynä olinkin upoksissa syvällä pinnan alla, tahtoi ruusunpunainen villiviini minun näkevän itsensä oikein, ikään kuin muistuttaen siitä, että pinnalle päästyä maailma voi olla myös kaunis.

lukion kolmannen syksyn myötä maailmani pimentyi pitkäksi aikaa. mieleni musteni päivä päivältä, mutta yritin lavastaa itselleni kulisseja olemalla aina viimeisen päälle laitettu: jotta ehdin kouluun puoli yhdeksäksi, sain herätä jo ennen kuutta. kerran kotiin tullessa jäin muutaman kilometrin päähän kotipysäkistäni ja kävelin yläasteen poikki ruokakauppaan, josta tarkoitukseni oli hankkia vanhemmiltani salaa muutaman päivän ruoat - pelkkiä kasviksia. entinen kuvaamataidon opettajani tuli minua pihalla vastaan, katsoi päästä varpaisiin lähes ääriviivoiksi haurastunutta olemustani ja kommentoi spontaanin kauhistuneena minun näyttävän kauhealta. yritin maskeerata väsyneitä kasvojani tekaistulla hymyllä ja kirkastaa silmäni tukemaan suustani karannutta väitettä, jonka mukaan olin juuri matkalla monipuolisille ruokaostoksille, mutta tiesin hänen näkevän lävitseni - ja minä häpesin. kotimatkalla kuolemansyntiä painavampien kauppakassien kanssa törmäsin erään ystäväni nuorempaan sisareen, joka ihmetteli ääneen, eivätkö vanhempani hoitaneet jääkaappiimme täydennystä. häveten entistä enemmän kehitin hätävalheen kummankin hurjista kiireistä ja jatkoin nopeasti matkaani, sillä olin kurkkuani myöten täynnä ainaista selittelyä ja valkoisia valheita ja pelkäsin purskauttavani totuuden ilmi millä hetkellä hyvänsä. päästyäni pikkosiskosta turvallisen etäisyyden päähän laskin punakylkiset ruokakassit maahan, taistelin hetken kyyneliä vastaan ja annoin niiden sitten sotkea huolellisesti meikatut silmäni. talvi oli vielä etäällä edessä, mutta minä olin jo jäässä.

vuoden kylmimmät kuukaudet ovat aina olleet minulle koetus. vihani lunta ja kylmyyttä kohtaan alkoi jo ennen kouluikää ja vahvistui vuosi vuodelta aina siihen pisteeseen asti, etten enää masennukseni läpi huomannut talven kalmistoon haudattua maailmaa. pimeys ei koskaan ole kuitenkaan ahdistanut minua, ei ainakaan omillaan: rakastan etelän mustia öitä ja kotimaan heinäkuista hämärää, joka hennolla pimeällään siunaa metsän elämälle kasteen. lumeen ja kylmyyteen liitettynä se kuitenkin saa ilkeitä piirteitä. silloin se ei enää ole lämmin kesäyö, jonka selkään voi kiivetä ja jonka harjalla ratsastaa aamuauringon aikaisiin säteisiin saakka, vaan hapettomiin syvyyksiin upottava kinos, katala ja kantamaton jää.

tänä vuonna näin ensimmäiset lumihiutaleet istuessani isäni kanssa autossa kohti vanhempieni kotia. olin juuri pyyhkinyt poskiltani ensimmäiset pitkästä aikaa vuodattamani pisarat, kauniit kosteat onnentimantit, jotka olivat syntyneet täysin arvaamattomasta purkauksesta. tasan vuosi sitten olin lapinlahdessa kykenemättä yhteenkään aitoon tunteeseen; nyt puolestani itkin ilosta. pystyn taas lukemaan ja kirjoittamaan, haaveilemaan ja unelmoimaan, laulamaan, nauttimaan, näkemään tulevaisuuden ja maailman monet mahdollisuudet, uskomaan elämään ja itseeni. ja ennen kaikkea pystyn tuntemaan, välillä niinkin paljon että olen pakahtua, mutta se ei silti ahdista, päinvastoin: se nostaa minut siivilleni, varastoituu sulkieni väliin ja kannattelee läpi harmaampien päivien. kun jonotimme liikenneruuhkassa valojen vaihtumista, alkoi ikkunalasin pintaan leijailla pieniä valkoisia hiutaleita, kuin untuvapeiton nukkaa. hengitykseni oli juuri tasaantunut sitä vavistaneista nyyhkytyksistä, ja isäni ja minä katselimme hiljaa mustalta taivaalta putoilevaa pumpulia. se hetki oli puhdasta taikaa - lumesta huolimatta ja juuri sen takia. ensimmäistä kertaa hiutaleet eivät tehneet minulle pahaa, vaan näin niiden kutovan maanpinnan suojaksi pehmeän valkoisen hunnun.

sinä iltana maailma oli kaunis.

my father's day of misery

2009-11-05T19:35:00.006+02:00

viime vuoden isänpäivänä en toivottanut omalle isälleni onnea.

se oli kolmas viikkoni lapinlahdessa. kuten monina muinakin juhlapäivinä, useimmat riittävän edistyneet potilaat saivat halutessaan lomaa päästäkseen käymään kotona. vaikka oma hoitoni oli vasta alkutekijöissään, sain puhuttua itselleni muutaman tunnin päiväloman, sillä ruokailuni olivat sujuneet moitteitta ja omahoitajani uskoi motivaatiooni. en kuitenkaan paljastanut ahdistukseni tasoa ennen lähtöäni, sillä jos olisin tehnyt niin, en varmastikaan olisi päässyt lähtemään.

sain valita, kumman aterian söisin kotona: lounaan vai päivällisen. perheemme aikataulullisista syistä päädyin päivälliseen, vaikken voikaan väittää, etteikö se olisi kirpaissut, sillä tiesin osaston päivällisen sisältävän lounasta vähemmän kaloreita. välipalalta tulisin olemaan joka tapauksessa poissa, ja häpesin sen johdosta tuntemani helpotuksen määrää, sillä ruokalistaani oli juuri runsautettu, ja yksi muutoksista oli kaura- tai täytekeksi välipalan yhteydessä. näin jälkikäteen tuntuu tragikoomiselta, miten suurta kauhua yksi pieni keksi päivittäinen saattoi tuolloin minussa saada aikaan. paniikkini ei kuitenkaan johtunut keksin energiamäärästä vaan sen konseptista itsestään: en koskaan terveenäkään ollut pitänyt kekseistä, sillä inhosin niiden jauhoista koostumusta ja taipumusta juuttua hampaiden väliin, ja olin valinnut kahvipöydästäkin mieluummin mitä tahansa muuta. muistan, kuinka yritin vaihtaa keksiä juustosiivuiksi tai maitolasillisiksi, mutta ravitsemusterapeutti piti tiukasti kiinni listalleni sijoittamastaan vehnäjauhon ja rasvan siitoksesta, jota sydämestäni vihasin. myönnän, että yritin aina tilaisuuden tullen luistaa keksilisästäni muka unohtamalla hakea sen välipalakärryyn sijoitetusta korista, mutta useinkaan "heikko muistini" ei tuottanut pelastusta, sillä hoitajien valppaat silmät tarkastivat joka potilaan ruokalistan - ja omaltani paistoi mustana valkoisella välipalan yhteydessä yksi keksi. niinpä välipalan välttäminen sai sydämeni huokaisemaan useamman kerran huojennuksesta, niin häpeällisen taivaalliselta kuin se tuntuikin.

isänpäiväsunnuntai valkeni sateisena ja synkkänä, kuin tulevan kulkunsa ennustaen. istuin aamupalan jälkeen jaetun huoneeni vetoisalla ikkunalaudalla katsellen lasia raidottaneita pisaroita ja merenpoukaman harmaata pintaa. etäältä tarkasteltuna meri vaikutti tyyneltä, mutta tiesin sen todellisuudessa kohisevan pintaansa paiskautuvien pisaroiden voimasta. saatoin sisimmässäni kuulla niiden repivän paikallaan makaavaa vesimassaa ja muodostavan suuria hukuttavia vedenalaisia pyörteitä. ne samat pyörteet tunsin itsessäni ja mieleni teki vain huutaa, mutta pysyin väsymyksestä vaiti ja toivoin pyörteiden valuvan kyynelenieni mukana pois.

päivälomani oli sovittu jo lähes viikkoa aiemmin, enkä missään tapauksessa halunnut jättää sitä käyttämättä, vaikka tiesin, ettei kotiinmeno tulisi olemaan kaukana iloisesta perhetapaamisesta. en ollut pitänyt yhteyksiä vanhempiini moneen päivään, sillä olin turhautunut heidän epäuskoonsa ja loputtoman uupunut toistelemaan kerta kerran jälkeen samaa virttä, jonka todenpitävyyden he aina kumosivat. minä halusin jättää osastojaksoni kesken, ja vannoin, että palaisin kotiin parantumaan, en sairastamaan. ymmärsin kuitenkin, miksi he eivät uskoneet sanojani. olin ennen osastolle menoani osannut aavistaa, että muutaman hoitoviikon jälkeen tulisin olemaan äärettömän ahdistunut, mutta olin vannottanut vanhemmillani, etteivät he saisi hakea minua silloin pois saati laskea minua omilleni. kuolemanväsyneissä ajatuksissani osasto oli muodostunut turvapaikaksi, jossa minun olisi parasta pysyä niin pitkään kuin mahdollista, paossa anoreksian määräysvallalta, hoitajien tiukan kurin suojissa. en ollut osannut ajatella, että jo ensimmäinen lapinlahden kertani oli osoittanut minun olevan sopimatonta materiaalia pitkäaikaiselle hoitojaksolle, mutta aivoni keskittyivät hengissäpitämiseeni ja estivät minua miettimästä mitään muuta. isänpäiväviikolla kuitenkin tajusin syöksykierteeni katkenneen, minkä seurauksena osastoahdistukseni alkoi hipoa taivaita: siihen asti olin tiennyt tarvitsevani apua pysäytykseen, joten olin pystynyt suggeroimaan itseni osastoelämään, mutta heti syömisen helpotuttua minusta tuli häkkieläin, joka kiersi tuskaisena kehää pienessä kahlitussa vankilassaan. tunsin itseni niin ahdistuneeksi, että pelkäsin järkeni pettävän, sillä edes omat vanhempani eivät uskoneet vakuuttelujani, koska ajattelivat anoreksian puhuvan äänelläni.

isäni ilmestyi eteisaulaan tapansa mukaan täsmällisesti, muutamaa minuuttia ennen kuin kello löi yksi. kumpikaan meistä ei puhunut sanaakaan, vaan kävelimme vaiti vanhan valkoisen sairaalarakennuksen pihalle ympäröivän harmauden syleilyyn. hiljaisen hetken kaikki oli mahdollista: he uskoisivat minua, he ottaisivat minut kotiin, he haluaisivat tehdä mitä tahansa helpottaakseni ahdistustani. mutta ei, se hetki pirstoutui pisaroina kylmään asfalttiin ja kaikki oli taas kuten ennenkin. ja sitten minä huusin. huusin asioita, joita en tarkoittanut, asioita, joita kaduin jo kielenkantojeni muodostaessa niitä sanoiksi, asioita, joilla tiesin satuttavani syvästi ja joita olisin halunnut pyytää saman tien anteeksi, mutten suuttumukseltani kyennyt. näin kyyneliä ja raivon sokaisemaa rakkautta isäni kivettyneillä kasvoilla, ja minuun sattui niin, että olisin mieluummin kävellyt rikotulla lasilla tai ottanut vastaan ruoskaniskuja.

kotona minä lyyhistyin. itkuni ja huutoni puuroituivat sekavaksi valitukseksi, jonka aikaansaamat vavahdukset pakottivat minut haukkomaan henkeä vessan lattialla maatessani. tämä oli minun kotini, asunto, jossa olin asunut yli viisitoista vuotta, ja nyt vanhempani seisoivat edessäni järkähtämättöminä ja kielsivät ennenaikaisen paluuni. en koskaan eläessäni ole tuntenut yhä suurta epätoivoa kuin silloin. iltakahdeksaksi palasin osastolle sateen ruoskiessa mustanpuhuvaa maisemaa, jonka syvyyksissä kuulin meren kohinan. kyyneleeni olivat kuluneet loppuun valuttamatta ulos sieluani hukuttaneita pyörteitä.

viiden päivän kuluttua lähdin osastolta. sitä edelsi niin suuri taisto, että pienen kornin hetken verran seitsemänvuotisen syömishäiriöni voittaminenkin tuntui sen rinnalla pikkujutulta. ymmärsin tuolloinkin, että vanhempani halusivat pitää minut osastolla pelkästään suunnattoman huolensa vuoksi; olinhan yhä lähtiessäni lähes samanpainoinen kuin tullessanikin. siksi solmin heidän kanssaan sopimuksen: jollei painoni alkaisi merkittävästi nousta sovitussa ajassa, minut palautettaisiin osastolle vaikka omaa tahtoani vastaan. ja ei, minä en enää palannut.

mitään viime isänpäivän kaltaista en tahdo enää ikinä kokea. tulevaa sunnuntaina odotan jo innolla; tahdon yrittää hyvittää viimevuotisen niin hyvin kuin pystyn. isäni on ja tulee aina olemaan yksi maailmani tärkeimmistä ihmisistä, jonka rakkautta itseeni tai omaani häntä kohtaan en todellisuudessa kyseenalaistanut edes sokeimman turhautumiseni purkautuessa, ja tiedän, että hän tiesi sen myös. olen päivittäin kiitollinen suhteestani isääni, jonka sairausvuoteni muokkasivat nykyisen kaltaiseksi - platinanvahvaksi. hänelle voin kertoa mitä tahansa, voin puhua, itkeä, saada lohdutusta ja jakaa ilonkyyneleitä. isä, minä rakastan sinua enemmän kuin sanat koskaan riittävät kertomaan.

together we can whatever we want

2009-11-02T02:13:00.003+02:00

sen tunteen olisin tahtonut jakaa. hengästytti ja hämmensi, itketti ja nauratti, ajatukset pyörivät kuin karusellissa ja tunteiden ristiriita ajoi pelon, jännityksen ja kuplivan ilon vuoristorataa. sen tunteen koin uskaltaessani ensimmäistä kertaa, päätettyäni olla vahva, päätettyäni päästä eteenpäin, tietäessäni tekeväni oikein mutta silti tuntiessani itseni rikolliseksi. siinä hetkessä olisin kaivannut jotakuta, jolle kertoa saavutuksestani, jolta saada kiitosta ja kannustusta, voitelevia sanoja ja vilpittömän onnellisen halauksen, joihin vain toinen saman kokenut voi pystyä.

vertaistuki on ollut itselleni yksi tärkeimmistä tekijöistä matkallani kohti terveyttä. tietysti pohjalle tarvitaan oma suuri motivaatio ja sinnikkyys jaksaa pitää kiinni paremmasta syömisestä siihen kerran päästyään, mutta myös tuen saaminen ja tukena toimiminen on ainakin omalla kohdallani merkinnyt suunnattomasti. on korvaamatonta pystyä kertomaan jollekulle uusista syömissaavutuksistaan ja tietää, että toinen ymmärtää täysin. on korvaamatonta tuntea yhteistä vahvuutta, kun kaupan paistopisteestä tarttuu mukaan kaksi viineriä tai korvapuustia, kun kahvilassa tilataan ikiaikaisen light-limsan sijaan vitriinin kauniimmat leivokset, kun ravintolan listalta valitaan juuri ne annokset joita tekee mieli eikä niitä, joiden kalorit pelottavat vähiten. on korvaamatonta saada jakaa kohtalotoverin kanssa parantumisen aikana syntynyttä tunteiden spektriä, joka ymmärrettävän hämmennyksen ja epävarmuuden lisäksi sisältää myös suurta iloa, onnea ja kauniita värejä.

vertaistuen merkitys tiivistynee siihen totuuteen, ettei kukaan muu kuin itsekin sairastanut voi ymmärtää toisen sairaan tunteita. siksi myös osastohoidossa muiden potilaiden antama tuki voi muodostua hoidon tärkeimmäksi vahvuudeksi, sillä hoitohenkilökunta ei voi koskaan päästä samalle ymmärtämisen tasolle kuin toinen syömishäiriöhelvetin pohjalla käynyt - vain hän pystyy aidosti käsittämään sen ahdistuksen, jota tavallisille ihmisille arkipäiväisen ruoan syöminen saattaa aiheuttaa. koin itsekin osastolla useita tärkeitä vertaistuen täyttämiä hetkiä. muistan, kuinka kerran istuin erään potilastoverin kanssa osaston käytävällä yrittäen yhdessä kestää, kun iltapalalla tarkoiltujen karjalanpiirakoiden rasvamolekyylit tuntuivat liimautuvan suoraan reisiimme. muistan, mikä yhteisahdistus vallitsi televisiohuoneessa, kun vanhan talon perustoja ravistaneen syysmyrskyn takia viidentoista minuutin ulkoilut oli kielletty, ja miten jokainen haki turvaa siitä, ettei ollut kiellon alla yksin. muistan, miten pahan olon vyöryessä jonkun potilaan sisimpään hän ei koskaan jäänyt yksin, vaan lähellä oli aina joukko halaavia käsivarsia ja lohduttavia sanoja.

osasto ei kuitenkaan ole pelkkää vertaistukea, rauhaa ja harmoniaa henkivä parantumismyönteisyyden mekka. se on haastava ympäristö, joka vaatii asukkaaltaan suurta keskittymistä omaan itseensä. on hyvin helppoa joutua osalliseksi muiden pahasta olosta, imeä ne itseensä ja alkaa voida entistä pahemmin. potilaiden olisi tärkeää liimata kasvoilleen eräänlaiset henkiset silmälaput, jotka sallisivat toisten tukemisen ja tuen vastaanottamisen, mutta estäisivät sivulle vilkuilemisen, sillä osasto on täynnä oireilua, jota etenkään ensikertalaisen ei ole helppo kestää. se on ahdistusta, joka huutaa käytävillä ja pakkoliikuntaa, joka muuttaa itsenäiset kävelykierrokset vartin juoksuharjoituksiksi ja jota harjoitetaan vatsalihasliikkeinä sängyn alla. se on kalorikammoa, joka esiintyy taskuihin piilotettuina leivänpaloina ja rasvafobiaa, joka saa hoitajien silmän välttäessä margariininapit pyyhkiytymään housunlahkeisiin. se on paniikkia itsensä hemmottelemisesta, jonka seurauksena välipalakeksit jäävät kielen alle ja poskiin, josta ne kovalla kiireellä kyyditetään omaan huoneeseen, syljetään paperiin ja haudataan roskakoriin.

on hyvin vaikea erottaa, missä tukemisen ja oman itsensä uhraamisen raja kulkee; siksi osastohoidossa on vaikea välttyä toisten ahdistukselta. en siltikään missään nimessä tarkoita, ettenkö suosittelisi osastoa heille, jotka sitä tarvitsevat, sillä osasto pelasti itsenikin. sen haastavuutta ei kannata pelästyä, jos toisena vaihtoehtona on orjuus kotioloissa syömishäiriön armoilla, sillä osasto saattaa olla juuri se paranemiseen vaikuttava ratkaiseva tekijä. oikeastaan osastohoito voi toimia myös liiallisen kiltteyden kitkemiseen niiden kohdalla, jotka siitä ovat kärsineet, sillä toisten huolia ei yhdenkään potilaan tarvitse haluamattaan jaksaa - niitä varten on henkilökunta. tuen piiriin voi halutessaan astua, mutta kukaan ei sitä vaadi eikä siihen pakota.

vertaistuella on valitettavasti myös nurja kääntöpuolensa - se, joka ei tähtää parantumiseen vaan yhdessä sairastamiseen. se saattaa alkaa vaivihkaa, kuin sanattomasta sopimuksesta yhdessä ystävän kanssa: ensin jätetään kouluruokalan lämpimät ateriat väliin ja tyydytään salaattiannoksiin sekä vesilasillisiin. sitten kävellään turhan pitkiä matkoja keskustan kauppoihin ja takaisin, vaikka busseja kulkisi vartin välein ja kummankin kausikortissa olisi aikaa. tutkitaan ruokakaupassa tietäväisinä tuotteiden ravintosisältöjä ja valitaan ne varmasti vähäenergisimmät, jollei kummankin takaraivossa jyskyttävä liiallinen ahneudentunne käske jättämään kokonaan ostamatta. jaetaan purkillinen tomaattikeittoa ja paahdetaan kummallekin pala leipää, eikä yksi voi ottaa lisää ellei toinenkin ota, sillä kumpikaan ei tahdo olla ahneempi, huonompi. seuraavaksi etsitään naistenlehdistä laihdutusvinkkejä ja jatketaan pyörtymiseen asti paastoamista, käydään pitkillä iltalenkeillä talvisen viiman kurittaessa silmiinpistäviksi muuttuneita poskipäitä, kerrotaan yhteisiä valheita aterioista jotka muka syötiin toisten poissaollessa. lopulta elämä saattaa muuntua kavalaksi keskinäiseksi kilpailuksi, joka pyrkii tuhoamaan ystävyyden ja jonka maaliviivalla odottaa osastohoito. uskallan väittää, että yhdessä sairastaminen on syömishäiriön pahin muoto, sillä sairaus ei siedä sisaruksia vaan rakastaa kilpailemista ja haluaa nähdä orjansa voittavan vaikka oman henkensä hinnalla.

en varmastikaan ole ainoa, joka sairaudesta selvittyään on huomannut miettivänsä, millaista olisi hyödyntää kokemuksiaan palaamalla syömishäiriön pariin alan ammattilaisena - psykiatrina, lääkärinä tai hoitajana. etuna olisi syvä ymmärrys, jollainen sairastamattomilta hoitajilta tulee aina puuttumaan, mutta toisaalta juuri omakohtaisten kokemusten ja muistojen takia alalla työskenteleminen olisi varmasti tavallista raskaampaa. silti ainakin itse tunnen kyltymätöntä tarvetta yrittää auttaa heitä, jotka ovat vasta parantumisensa alkumetreillä ja joiden unelmat ja painajaiset kietoutuvat normaalin ruoan kohtaamiseen.

ensisijainen haaveeni ammatillisessa mielessä on yhä valmistua opettajaksi, mutten pidä mahdottomana ajatusta toimia jonain päivänä työkseni syömishäiriöisten parissa. uskon, että minulla olisi annettavaa heille, jotka vielä pelkäävät ja epäilevät, heille, jotka väkijoukossa näkevät pelkästään itseltään ohitse kiitävää elämää, jos edes sitäkään. ehdin itsekin uskoa jo hukkuvani, mutta opin sittenkin uimaan, uskomaan, luottamaan ja heittäytymään maailman virran vietäväksi. sen taidon tahtoisin opettaa muillekin.

something most precious

2009-10-31T02:53:00.003+02:00

30 loka 2009

synnynnäinen äitiysgeenini aktivoitui minulla jo pienenä. barbeista en koskaan liiemmin välittänyt, mutta jaksoin aina leikkiä kotia: jo vuoden vanhana peittelin ensimmäisen nukkeni kattilaan, kun en omistanut sille nukensänkyä. äitini pakkasi minut siltä istumalta auton takapenkille, hyppäsi itse rattiin ja karautti lelukauppaan.

hoivaviettini on aina ollut yksi määräävimmistä luonteenpiirteistäni. olen lapsesta lähtien ollut se, joka tahtoo pitää muista huolta, niin itseäni vanhemmista kuin nuoremmistakin. pettymykseni olikin suunnaton, kun kymmenenteen ikävuoteeni mennessä tajusin, etten koskaan tulisi saamaan sisarusta. olin kateellinen kavereilleni, joilla kaikilla oli sisaruksia, suurimmalla osalla useampia. itselleni olisi riittänyt yksikin, jota olisin saanut hoitaa ja helliä. tuntui huutavalta vääryydeltä, kun vielä ala-asteen lopulla muutamalle luokkatoverilleni syntyi sisarus, jota kohtaan heidän asenteensa oli lähes välinpitämätön, "ihan okei se pikkusisko on." haaveilin usein, että jonain päivänä saisin puhelinsoiton, jossa minulle kerrottaisiin, etten ollutkaan vanhempieni ainokainen, vaan että meitä olikin useampi. teoriassa näin olisi pitänyt käydäkin, sillä alkuraskauden aikana ultraäänilaitteet tallensivat kahdet sydänäänet, mutta toiset niistä kuitenkin katosivat pian. vaikken lapsuudessani kaveripulasta koskaan kärsinytkään, tunsin välillä itseni pohjattoman yksinäiseksi, sillä sisaruksen puutteeni oli loputon.

vanhempieni ainoana olen kuitenkin saanut paljon, ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen, sillä tiedän, ettei ainoan lapsen asema aina merkitse tavallista anteliaampia kukkaronnyörejä. en kuitenkaan toteuta ainokaisten stereotypiaa siinä suhteessa, että olisin aina saanut kaiken tahtomani, sillä kyllä minunkin lapsuuteeni kuului kuuroille korville kaikuneita pyyntöjä ja karvaita pettymyksiä jouluaattoisin - ja mielestäni jokaisen lapsen kuuluukin kokea niitä, jottei maailman rosoinen todellisuus löisi jonain päivänä vasten kasvoja liian kipeästi. olen lisäksi äitini vanhempien ainoa lapsenlapsi, sillä äitinikin on sisarukseton, joten jakamaton huomio oli lapsena taattu, ja sitä se oikeastaan on yhäkin. elämä ainoana lapsena on omalla tavallaan rikasta, mutta hyvin eri lailla kuin sisarusparven keskellä kasvaneen. uskoisin, että jokainen ainoa lapsi kokee sisaruksenkaipuuta viimeistään siinä vaiheessa, kun mieleen tulevat ajatukset omien vanhempien ajan rajallisuudesta: kun kumpikin heistä on lopulta poissa, kuka minulla sitten on ja kehen minä sitten turvaan?

olen aina halunnut olla äiti ja päästä osalliseksi siitä suuresta salaisuudesta, joka kaikkien äitien yhteisen hymyn taakse kätkeytyy. se hymy on täynnä sydäntäsärkevää rakkautta, jonka syvyyksiin pääsee sukeltamaan vain oman kokemuksen kautta. syömishäiriöni ja masennukseni synkimmät symbioosiajat olivat pohjatonta mustuutta vailla valonpilkahduksia, ja muistan miettineeni usein, oliko elämisen jatkamisessa enää mitään mieltä. uskon, että äitiyshaaveeni oli yksi minua tuolloin eniten kannatelleista voimista, joka pakotti pysymään hengissä ja piiskasi kohti parantumista, sillä surin menetettyjä kuukautisiani todella suuresti. ehkä juuri haluni kokea äidinrakkaus pysäytti minut lääkeyliannostuksen puoliväliin, vaikken enää sitä itse tiedostanutkaan.

päästyäni kaikista mustimpien aikojen ohitse kuukautisteni takaisin saamisesta tuli minulle missio, jonka suhteen en suostunut antamaan periksi. jollain tasolla osasin ajatella, ettei loppuelämäkseni ollutkaan välttämättä määrätty päättymätöntä sairastamista, ja pystyin hiljaisesti herättelemään tietoisuuteeni ikiaikaista toivettani äitiydestä. vaikka olinkin yhä henkisesti heikossa kunnossa, olin päättänyt tehdä kaikkeni saadakseni hormonitoimintani takaisin käyntiin, sillä en olisi pystynyt antamaan itselleni anteeksi oman mokan takia hankittua hedelmättömyyttä, enkä jaksanut enää yhtään lisäsyytä vihata itseäni.

kuukautiseni palasivat lopulta tänä syksynä, oltuaan poissa vuosien ajan. vaikka hormonitoimintani on palannut ja teoriassa pystyn tulemaan raskaaksi, ei hedelmällisyyteni todellista tilaa pysty arvioimaan ennen raskaaksitulon yrittämistä. entisten syömishäiriöisten hedelmällisyyttä mittaavien tilastojen keskinäisestä riitelystä saa vain päänsä pyörälle: siinä missä joidenkin mukaan hedelmällisyys on aina selkeästi heikentynyt, eivät toiset anna syytä huoleen, kunhan hormonitoiminta on palautunut normaaliksi. suurin osa tapaamistani lääkäreistä ja gynekologeista on kuitenkin vakuuttanut, että vaikeankin syömishäiriön jälkeen on täysin mahdollista saada lapsia ja uskonut itsellänikin olevan siihen kaikki edellytykset. niin haluan uskoa itsekin, sillä tiedän, miten suuri merkitys psykologialla on ihmisen elämän eri käänteissä. tutkimusten mukaan positiivinen elämänasenne on yksi pitkän iän valttikorteista ja parantumiseensa uskovat syöpäpotilaat selviävät pessimistisiä useammin voittajina, sillä ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jonka keho pystyy tarpeen tullen hyödyntämään taistelutahtoa ja periksiantamattomuutta. näin ei tietenkään käy aina, mutta tahdon silti uskoa siihen, sillä olen kokenut jotain samankaltaista itsekin: yritin usean vuoden ajan päästä alkuun parantumisessani, mutten onnistunut ennen kuin aloin oikeasti uskoa pystyväni siihen.

elämä on kuitenkin aina arpapeliä. lapsettomuus on tänä päivänä jo huomattavan suurta osaa hedelmällisessä iässä olevista pareista koetteleva ongelma - eikä sen taustalla ole kovinkaan usein ole syömishäiriö vaan jokin aivan muu syy, joka selviää vasta tutkimuksissa. vaikka hedelmällisyyteni ei siis olisikaan tuhoutunut anoreksiavuosieni aikana, on mahdollista, että matkallani biologiseksi äidiksi löytyy muita esteitä. myöskään geneettinen perimäni ei anna lupaa maalailla pilvilinnoja: sukuni naisille raskaaksi tuleminen ei koskaan ole ollut itsestäänselvyys. vanhempani yrittivät minuakin seitsemän vuoden ajan, ja ilmoitin tulostani vasta kun hakemuspaperit adoptiota varten oli jo hankittu.

adoptoiminen on silti ollut minullekin sataprosenttisen varteenotettava vaihtoehto niin pitkään kuin muistan. pieni mustasilmäinen kiinatar, tumma kiharapäinen afrikkalaispoika, pitkillä ripsillään hurmaava kolumbialaistyttö... kuka tahansa heistä voisi yhtä hyvin olla omani. en ole koskaan epäillyt hetkeäkään, ettenkö voisi kiintyä toisen synnyttämään lapseen, sillä muumimamma-luonteellani se ei varmasti olisi ongelma. adoptio on kuitenkin pitkä ja raskas prosessi, joka koettelee sekä tulevia vanhempia että parisuhdetta, eikä lapsen kotiutumisen jälkeen alku ole välttämättä helppo. vaikka maamme onkin muuttunut viime vuosikymmenten aikana avomielisemmäksi ja hyväksyvämmäksi, löytyy joukosta edelleen myös isänmaallisia kiihkoilijoita, joiden mielestä suomi kuuluu suomalaisille ja muut rodut muualle. tiedän pystyväni puolustamaan lastani vaikka millaisen umpimielisyyden edessä, mutta henkisesti se vaatii paljon. adoptiotapauksissa korostuu myös, ettei terveen vanhempi-lapsi-suhteen syntyminen ei ole yksin vanhemman vastuulla, sillä valitettavasti on aina tapauksia, joissa kiintymys ei lapsen puolelta koskaan punoudu kantavaksi.

kaikkine riskeineenkin ja vaatimuksineen adoptio on silti yhä ehdoton kakkosvaihtoehtoni, jollei biologinen vanhemmuus onnistu - mutta kakkossijastaan huolimatta ei tietenkään merkitse sitä, että adoptoitu lapsi olisi mitenkään vähemmän tärkeä kuin geneettisesti omani. haaveilen kuitenkin suuresti vauva-ajan kokemisesta, johon olen saanut tuntumaa kummityttäreni kasvua seuratessani. miten ihmeellistä onkaan tuntea pienten hapuilevien sormien puristus oman peukalonsa ympärillä, kutitella täydellisiä helmenkokoisia varpaita, silittää hennon pehmeää nukkaposkea ja katsella elämänsä ensimmäisiä kertoja avautuvia silmiä, jotka eivät vielä tunne maailman todellisuutta eivätkä näe taivaalle kertyviä tummia pilviä. on sanoinkuvaamatonta tuntea lähellään sydämen sulattava lämpö, jonka vain pieni ihminen voi saada aikaan.

vanhemmuus on kuitenkin niin paljon muutakin kuin vain lapsuusajan ensimmäiset vuodet. vanhemman näkökulmasta oman jälkikasvun lapsuus ei pääty milloinkaan, vaan lapsi on lapsi vielä vanhainkodissakin - ja sydämen sulattavaa lämpöä vanhempi pystyy varmasti kokemaan elämänsä loppuun asti oman pienen ihmisensä lähellä.

pearls of womanhood

2009-10-31T02:52:00.004+02:00

28 loka 2009

kerään hiukset nopealle nutturalle, kierrän etummaiset korvien taakse, pois kasvojen edestä. ihon pinta puuterilla heleäksi, poskipunalla varjostukset, kulmiin muutama kevyt sipaisu väriä. alaripsien tyveen kahden sävyn rajaus: mustaa ulkonurkkiin, vaaleampaa sisälle. mascaralla ripset näkyviin, luomiin metallista kiillettä ja viimeistely huulipunalla, kirkkaalla ja naisellisella. lopuksi korvakorut ja hennosti hajuvettä, syysiltojen ja salaisuuksien tuoksua.

peilistä vastaan katselee nainen, johon tutustumisen ehdin jo mieltää mahdottomaksi. vuosi sitten tähän tilanteeseen koskaan pääseminen tuntui puhtaalta mahdottomuudelta; edes siitä haaveileminen oli monien silmissä lähes sulaa hulluutta. osastolta lähdettyäni sain kuulla hoitotaholta vahvoja epäilyjä omasta kroonistumisestani, ja kerran eräs sairaanhoitaja vastasi kuulumisiini ilmoittamalla, että osa anoreksiapotilaista kuolee aina sairauteensa, vaikka olin juuri yrittänyt kertoa motivaationi suuruudesta. kyseiset kommentit satuttivatkin tuolloin, mutta ymmärrän henkilökunnan suhtautumisen: moni joutuu käymään osastolla useampaan otteeseen, jaksonsa kesken jättäneet vielä muita todennäköisemmin. kyllähän itsekin koin muutaman kuukauden sisällä, ettei matkanteko yksin ollut helppoa.

muistan erään viime maaliskuisen iltapäivän, jolloin vihdoin sain itkettyä sisintäni pakahduttanutta pahaa oloa eräälle ystävälleni. yritin hädissäni takertua kyyneliini, sillä pelkäsin niiden vievän kadotessaan kaiken mennessään, jättäen taas jäljelle pelkän tunteista riisutun onton kuoren, joka olin jo kuukausien ajan ollut: en enää tuntenut mitään todellista. katseeni oli tyhjä lukuunottamatta niitä muutamia kertoja, jolloin silmieni syvyyksissä välkehti loputon suru.

mustien saappaitteni korkeat korot kopisevat sateisella sibeliuksenkadulla, kun suuntaan kohti entisen hesperian viidettä kerrosta. odotusaulassa vastapäätäni istuu tyttö, jonka väsynyt olemus kertoo minulle sanoitta hänen tarinansa, vaikken yksityiskohtia pystykään lukemaan. yritän hakea katsekontaktia ja hymyillä hänelle, mutta ujosti tyttö tuijottaa lattiaa ja vilkuilee seinällä raksuttavaa kelloa. ravitsemusterapeutin ovi aukeaa ja aulaan astuu nainen, jonka ikää en osaa arvioida: se voi olla mitä tahansa alle kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen. hänen kuolemankaltaista olemustaan tekee pahaa katsoa, ja tajuan olevani vilpittömästi pahoillani hänen puolestaan. viime syksynä koin tahtomattani vastaavanlaiset tapaukset vielä jossain määrin uhkaksi, vaikka pääasiassa näin heissä vain syvää sairautta. nyt en enää voi kuin huokaista surun ja ylpeyden sekaisesta helpotuksesta, kun näen todellisuuden tervein silmin ja ymmärrän, miten äärimmäistä sairautta syömishäiriö edustaa ja miten upealta tuntuukaan selviytyä siitä.

vastaanoton aikana ilmeettömyydestään tunnettu lääkärini hymyilee omatoimisesti useampaan otteeseen ja onnittelee normaalipainon saavuttamisesta. omahoitajani viime syksyltä puhkeaa aitoon itkuun tunnistettuaan; hän halailee kymmeniä kertoja, hokee minun olevan kaunis ja toistelee, miten todella olen tehnyt tämän. hän haluaa esitellä minut päiväosaston potilaille osaamatta lakata ihmettelemästä muutostani, ja sovimme menevämme jokin päivä yhdessä pullakahville. hymyilen ja nauran, oloni on kevyempi kuin kertaakaan aiemmin osastolla käydessäni, vaikka olen painavampi kuin koskaan - ja oikeastaan juuri siksi. olen vihdoin nainen naisen vartalossa, en enää viisitoistakesäisen teinipojan kehoon kahlittu olento enkä etenkään viimesyksyinen oljenkorsi, joka oli lopulta katketa heikkoonkin tuulen henkäisyyn.

astelen portaat alas neloskerrokseen ja annan korkojeni kopinan kaikua valkoisessa rappukäytävässä. en häpeä enää itseäni enkä yritä tekeytyä pieneksi ja näkymättömäksi, vaan rakastan huoliteltua tyyliäni, johon jaksan taas halutessani panostaa: paitapuseroani, puuvillaneulettani, suoria housujani, villakangastakkiani, pashmina-huiviani, pitkälle poninhännälle sidottuja hiuksiani sekä korkojani ja niiden naisellista kopsetta. tiedän näyttäväni paremmalta kuin kertaakaan aiemmin tässä talossa vieraillessani - puhumattakaan niistä ajoista, jolloin osasto vielä sijaitsi lapinlahdessa. huomaan kuitenkin välillä ihmetteleväni, onko lainkaan sallittua viihtyä omassa kehossaan näin hyvin saati kantaa sitä ylpeänä, ja jos on, niin miksen kokeillut tätä jo paljon aiemmin.

avaan osaston oven varovaisesti ja astun sisään tavatakseni erästä potilaana olevaa ystävää. eteisestä vasemmalle avautuu tv-huone, jonka reunustalla sijaitsevassa kansliassa näen tuttuja kasvoja. näiden samojen hoitajien valvovan silmän alla söin vuosi sitten aterian toisensa perään: yritin olla panikoimatta silakkapihvien paneerauksesta ja perunamuusin kermaisesta mausta, yritin pureksia kumisia soijanakkeja ja saada ne alas kuvotuksesta huolimatta, kauhistelin mielessäni kasviskeiton pinnalle nousseita öljypisaroita ja kuvittelin tuntevani suuhuni leviävän rasvan maun, vaikka vasta kotioloissa rasvankäyttöni lisääntyessä ymmärsin, että aiemmat kokemukseni lapinlahden mukarasvaisista ruoista olivat psykologisia. muistoissani kuitenkin osaston ruoka on yhä rasvaista, jopa rasvaisempaa kuin esimerkiksi new yorkin matkojemme ateriat, vaikka jälkimmäiset koostuivat poikkeuksetta öljy- ja majoneesipohjaisista salaateista, juustoisista pitsoista, tavallisista hampurilaisista, mozzarella- ja fetasalaateista sekä muista vastaavista ei-kevyttuotetta-nähneistäkään valinnoista - ja HUS:in keskuskeittiössä valmistettuja osastoruokia puolestaan syövät myös vakavasti sydänsairaat potilaat, joten ruoan vähärasvaisuus (ja -suolaisuus) on taattua.

vietän ystäväni kanssa tunnin alakerran kahvilassa ja palautan hänet sitten päivälliselle. sateen rauhoittava ropina tahdittaa askeleitani, kun kävelen keskustaan katsellen hämärtyvää iltaa. vuosi sitten istuin itsekin joka päivä kello viideltä osaston ruokapöytään, kauhoin päivälliskeiton, söin kaksi ruisleipää ja lusikoin jälkiruoan, joka pelotti paljon enemmän kuin varsinainen ateria; itsensä hemmotteleminen minkäänlaisella makealla tuntui anteeksiantamattomalta synniltä, ja syntiset kalorit repivät sielua aina pisimpään. pisaroiden kasteessa ajattelen edellispäiväisiä karkkiostoksiani sekä juuri sopimiani leivoskahveja ja mietin kiitollisena, miten paljon pystyn nykyisin nauttimaan. tunnen ripsivärin tahrivan poskiani, mutten tiedä, johtuuko se sateesta vai kyynelistä.

vietän yhä usein meikittömiä verkkaripäiviä, ja tyypilliselle kotivaatetukselleni nauravat variksetkin, mutta on ihanaa pystyä halutessaan myös laittautumaan ja nauttimaan siitä. tiedän joidenkin ajattelevan, että meikatut kasvot ovat naamio, jonka taakse voi piiloutua, kun on epävarma itsestään. omalla kohdallani olen kuitenkin kokenut asian aina päinvastoin. ehkä käsitykseeni vaikuttaa se, että aloin meikata melko nuorena, noin kahdentoista vanhana, iässä jota pidän yhtenä identiteettini tärkeimmistä kehityskausista. silloin en vielä ollut sairastunut, vaan pidin muuttuvasta vartalostani, eivätkä itsetunto-ongelmani olleet vielä alkaneet. meikkaaminen tuntui luonnolliselta keinolta laittaa itsensä nätiksi ja rakentui osaksi identiteettiäni; tunsin itseni enemmän itsekseni ripsivärin kanssa kuin ilman. nyt sairaudestani jo lähes voittajana selvittyäni olen huomannut kaipaavani kasvojeni korostamista: se on jotain, mitä teen omasta puhtaasta tahdostani, yhtä paljon omien katseitteni kuin muidenkin vuoksi. en enää mieti, että minussa on oltava jotain vialla, jos kaupungilla kävellessäni joku vilkaisee pidempään, vaan hymyilen häpeilemättä takaisin, oli katseen syy sitten mikä tahansa.

like glitter in the air

2009-10-31T02:51:00.000+02:00

26 loka 2009

en ole koskaan tuntenut mitään tällaista. olen hämilläni ja onnellinen, enkä tiedä mitä ajatella, mutta huulillani on kestohymy, jota unikaan ei pyyhi pois.

on uskomatonta herätä aamulla toisen ihmisen vierestä ja kuulla olevansa kaunis, vaikka kasvoilla on pesemättä jääneet meikit, jotka nukkuessa ovat sotkeneet poskille oman maalauksensa.

en tiedä mihin tämä johtaa, vai johtaako yhtään mihinkään, mutta haluan nauttia jokaisesta hetkestä, jonka tätä tunnetta saan.

more fat, more wisdom /// part three

2009-10-31T02:50:00.003+02:00

24 loka 2009

kevään vaihtuessa kesään huomasin tulevaisuuden taas alkavan piirtyä horisonttiini. oravanpyörä pyöri edelleen paremmin kuin meinasin uskoakaan, ja olin itsekin hyvin hämmentynyt tilanteen nopeasta kehittymisestä. lääkitykseni oli nostettu maksimilukemiin, ja olin suunnattoman kiitollinen sen tehokkuudesta - ja myöntymisestäni sen kokeilemiseen. lääkärini kuitenkin muistutti, että omat päätelmäni rasvankäytön aloittamisen ja lääkkeen toimivuuden yhteispelistä pitivät varmasti paikkansa, joten sain itsekin puolet kunniasta parantumiseni edistämisessä. lisäksi elämässäni tapahtui tuolloin muitakin tärkeitä asioita, jotka paransivat mielialaani ja ylläpitivät taistelutahtoani. yksi tärkeimmistä oli kummityttäreni victorian syntymä, jossa olin itse mukana. siinä hetkessä, kun pitelin sylissäni pientä vastasyntynyttä tuhisevaa ihmettä, menettivät kilot ja kalorit merkityksensä. jos omalla kehollaan voi saada jotain yhtä uskomatonta aikaiseksi, miksi antaa syömishäiriön viedä se mahdollisuus? sekä neidin että neidin rakkaan äidin anissan, johon tutustuin ensimmäistä kertaa lapinlahdessa ollessani, saaminen läheiseksi osaksi elämääni merkitsi todella paljon parantumiseni kannalta. anissa oli käynyt läpi suuren kehon muutoksen ja saanut palkkioksi täydellisen pienen ihmisen, ja tiesin koko sydämestäni haluavani pystyä samaan vielä itsekin.

huomaamattani myös pakko-oireeni olivat alkaneet vähentyä, minkä tajusin vasta miettiessäni, miksi päivissäni tuntuu olevan paljon enemmän aikaa kuin ennen - en jumittanut turhan takia. heinäkuun alussa lähdin perheeni kanssa new yorkiin kahdeksi viikoksi. olin odottanut matkaa kovasti aiempien onnistuneiden reissukokemusteni pohjalta, ja koneen jättäessä suomen kauas taakseen tunsin suunnatonta vapautta, irtautumista häiriöni kahleista. reissu sujui todella hyvin, en pelännyt rasvaisiakaan ruokia vaan pystyin syömään lähes kaikkea mitä halusin: pizzaa, panineja, hampurilaisaterioita, majoneesipohjaisia salaatteja, juustoja, jäätelöä, karkkia, amerikkalaisia pannukakkuja... en välittänyt kertyvistä kiloista, vaan palasin kotiin sydän täynnä toivoa.

ruokavalioni monipuolistui entisestään, ja rasvaa käytin runsaammin kuin koskaan. äärettömän ylpeänä itsestäni heittelin ostoskärryihini margariinia, ruokakermaa, öljypohjaisia salaatinkastikkeita, mozzarella- ja fetajuustoja, avokadoja, jäätelöä, suklaata ja normaalirasvaisia maitotuotteita. pidin myös huolta, että sain tarpeeksi omega 3- ja 6-rasvahappoja, jotka ovat välttämättömiä kehon ja aivojen toiminnan kannalta, mutta joita keho ei pysty itse tuottamaan. aiempi käsittämättöminä määrinä esiintynyt suolankäyttöni väheni radikaalisti, sillä makuaistini koki suuren parannuksen, eikä minun tarvinnut enää yrittää etsiä ruoasta makua suolan avulla. painoni nousi tasaista vauhtia, mutta nousu ei juurikaan ahdistanut. ymmärsin suojella itseäni viemällä vaatekaappini sisällön kierrätykseen ja verhoutumalla suosiolla väljiin housuihin ja paitoihin, sillä pieneksi jäävien vaatteiden kiristys olisi varmasti tuntunut pahalta.

olen alkanut käydä ystävieni kanssa ulkona ja osallistua illanistujaisiin. pystyn juomaan alkoholia vailla kalorikammoa, en peru sovittuja tapaamisia syömispakon pelossa, pystyn syömään munkkeja ja pullaa ja tilaamaan kahvilasta leivoksen. en pelkää enää joulua enkä yhteisiä kahvihetkiä isovanhempieni kanssa. joka ilta ennen nukkumaanmenoa kerään kipollisen suklaata ja vaniljafudgepaloja, jotka syön peiton alla hyvää kirjaa lukien, ja unen tullessa pystyn nukahtamaan levollisena yrittämättä ensin kuluttaa nauttimistani herkuistani kaloriakaan.

rasvasta pidän edelleen kiinni. tänäänkin lapioin vaniljasoijamaitoon tehtyyn aamukaurapuurooni montakymmentä grammaa margariinia vailla huonon omantunnon hiventäkään ja nautin lopputuloksen pehmeästä mausta. toki syön myös kasviksia, mutta ne eivät ole enää pääasiallinen ruoka-aineeni, vaan lisuke tai välipala. aivoni toimivat: pystyn taas lukemaan ja kirjoittamaan, pystyn miettimään ja keskittymään mihin haluan. ihoni on paremmassa kunnossa kuin koskaan; en enää kutia enkä hilseile, haavaumat käsistäni ovat kadonneet - eikä huomattavasta rasvankäytöstäni huolimatta minulla ole juurikaan finnejä, kuukauden tiettyjä päiviä lukuunottamatta. kunpa vain olisin jo yhdentoista vanhana ymmärtänyt iho-ongelmieni johtuneen alkaneesta teini-iästäni.

olen vuodessa kerännyt yli 20 kiloa iloa, voimaa, rohkeutta, kauneutta, itsetuntoa, tunteita, hymyä, naurua ja elämää. näenkö itseni lihavana? en. oikeastaan näen itseni suunnilleen samankokoisena kuin viisitoista kiloa sitten. kuvittelin tuolloin näkeväni itseni oikein, mutta vasta jälkeenpäin vanhoja valokuvia katsellessani olen tajunnut, kuinka huonossa kunnossa olin vuosien ajan todellisuudessa ollut. viimesyksyisen syöksykierteeni aikana silmäni kuitenkin yhtäkkiä aukenivat, ja järkytyin itsekin ihon alta paistaneita luita ja silmiinpistävää lihan puutetta. vastaavanlaiset kokemukset ovat kuitenkin harvinaisia, sillä nälkiintyminen aiheuttaa vääristynyttä kehonkuvaa. luin taannoin auschwitzin tyttöorkesteri -nimisen kirjan, joka nimensä mukaan kertoo auschwitzin keskitysleirillä toimineesta naisorkesterista. kaikki orkesterin jäsenet olivat vankeja, ja kuten muutkin kuolemanleirille tuomitut, hekin laihtuivat ruoan puutteessa anorektisiin mittoihin. painaessaan noin 30 kiloa osa heistä näki yhä itsensä hyvässä lihassa, jopa sopusuhtaisen pyöreänä - mutta toisensa he näkivät yhä oikein. vääristynyt kehonkuva koskee siis vain ihmisen omaa kehoa, mikä myös syömishäiriöisten keskuudessa on selvästi havaittavissa. syytä vinoutuman syntymiseen ei tiedetä, mutta oletettavasti aivoissa tapahtuu ravintoaineiden puutteesta johtuva virheellinen kytkentä, sillä ruokavalion monipuolistuessa ja painon noustessa kehonkuva tavallisesti normalisoituu.

paradoksaalista, miten usein sairastunut lankeaa uskomaan, että syömishäiriö tuo elämään kontrollia. todellisuudessa tilanne on kuitenkin täysin päinvastainen: mitä syvemmälle syömishäiriöön eksyy, sitä vähemmän pystyy hallitsemaan elämäänsä. kaloritaulukot, desimitat ja grammantarkat vaakalukemat tuovat vain valheellista järjestyksen tunnetta: aitoon elämänhallintaan pääsee kiinni vasta sairauden määräysvallasta irtautuessaan. mielestäni tärkeää on myös muistaa, ettei kaikkea elämässä tapahtuvaa voi eikä edes pidä hallita; on myös asioita, joihin ei pysty vaikuttamaan, jotka automaattisesti tapahtuvat omalla painollaan. kukaan meistä ei ole yksin vastuussa tästä maailmasta, eikä kenenkään tarvitse yrittääkään olla. erityisesti parantumisvaiheessa jokaisella meistä on ensisijainen oikeus keskittyä omaan elämänpiiriinsä ja sairautensa voittamiseen. vasta sen jälkeen kannattaa miettiä voimavarojensa jakamista eteenpäin.

syömishäiriön kupla puhkeaa aikanaan sen huomattavan suuren prosentin keskuudessa sairastuneista, joka ei kroonistu. kun kuherteluvaiheen jälkeen alkuaikojen vaaleanpunaiset lasit rikkoutuvat eivätkä enää vääristäkään syömishäiriömaailmaa glamouria tihkuvaksi laihuuden paratiisiksi, syömishäiriön ruma todellisuus alkaa pureutua tajuntaan. todellinen parantuminen voi kuitenkin lähteä käyntiin vasta, kun on henkisesti ja fyysisesti valmis muutoksiin ja suuren työn tekemiseen - ja myös aloittamaan sen painajaismaisen rasvan käytön vain huomatakseen, ettei se niin kamalaa ollutkaan.

more fat, more wisdom /// part two

2009-10-31T02:49:00.001+02:00

24 loka 2009

viime syksynä matkani vei toistamiseen lapinlahteen. osastohoito oli helpotus, pakottava pysähdys alati kiihtyneelle syöksykierteelleni. kuten jo aiemmin olen kirjoittanut, jakso jäi lyhyeksi omasta tahdostani, mutta jotain olennaista oli tapahtunut, sillä kotiutumisen jälkeen ajatus rasvankäytöstä ei tuntunut enää mahdottomalta. ehkäpä se johtui siitä, että olin jo ennen osastoa ollut pitkään hyvin parantumismyönteinen, mutta yksin en ollut pystynyt pistämään anoreksialle vastaan. olin siis merkittävästi edistyneempi ajatustyöni suhteen kuin ennen ensimmäistä osastokertaa, jolloin en vielä ollut valmis päästämään irti, joten tavallaan lähtökohtainen tilanteeni oli aiempaa parempi, vaikka fyysisesti olinkin huomattavasti huonommassa kunnossa. kolmen viikon ulkopuolisesta auktoriteettivallasta oli paljon hyötyä, enkä lähtenyt kotiin taka-ajatuksenani pääsy laihduttamaan, vaan nimenomaan parantumaan.

alku ei silti ollut helppoa, ja myönnän, että vuodenvaihteeseen asti syöminen olisi voinut sujua paljon paremminkin, mutten kuitenkaan ollut palannut takaisin vanhalle vihanneslinjalleni. teoriassa tiesin täsmälleen, miten ja milloin minun olisi pitänyt syödä (vaikken osaston "lounas, klo. 12.00-12.30: 3 perunaa, 3 dl kastiketta, 250 g kalaa, kauhallinen salaattia, 10 g salaatinkastiketta, 2 leipää, 12 g margariinia, 2 dl maitoa" -tyyppisiä ruokalistoja koskaan voisikaan noudattaa), mutta käytännön toteutus tökki. pelkäsin kontrollin menetystä ja siitä aiheutuvaa sekasortoa, sillä elämäni koostui lokeroista: kaikki oli järjestettynä paikalleen aikataulujen, kalenterimerkintöjen, desimittojen ja loputtomien listojen muodossa. kliseinen lausahduksen mukaan myös tieto lisäsi tuskaa, sillä päässäni raksutti automaattinen laskuri, joka tallensi muistiini ruokieni energiapitoisuudet pyytämättäni, vaikka olisin halunnut unohtaa kaloreiden olemassaolon. tunsin siis tietäväni kaiken elämässäni tapahtuvan liiankin tarkalleen, mutta irtiotto pelotti, sillä pelkäsin jonkinlaista lumipalloefektiä, jossa yksi pienikin muutos saattaisi johtaa hallitsemattomaan kaaokseen.

vihdoin uudenvuodenyönä tein päätöksen: alan täsmäsyödä ja käyttää rasvaa. täsmäsyöminen onnistui alusta alkaen melko hyvin, paljon paremmin kuin uskalsin odottaa, eikä rasvan lisääminenkään tuottanut suuria tuskia. hiljalleen, vähän kerrallaan, painoni lähti nousemaan, mutta täysin ahdistuksetta se ei tapahtunut. silti pidin kiinni päivittäisistä rasva-annoksistani, koska vuosien kokemuksella tiesin, miten vaikeaa sitä olisi ottaa uudelleen käyttöön, jos muutaman päivän jättäisi välistä. pakko-oireeni eivät kuitenkaan alkaneet hävitä, enkä henkisesti voinut yhtään paremmin, vaikka söin aiempaa monipuolisemmin ja sain enemmän tärkeitä ravintoaineita. myöhemmin tajusin, että muutokset olivat vielä liian pieniä oireideni tai oloni parantamiseen, mutta tuolloin oli vaikeata uskoa määrien suurentamisenkaan auttavan. tunsin itseni petetyksi ja liian väsyneeksi parantumisen jatkamiseen, mutten halunnut takaisin osastollekaan, sillä tiesin ahdistuvani siellä vain lisää. en kuitenkaan halunnut enää sairastaakaan, ja vajosin epärealistisiin kuvitelmiin, joissa joku aamu yhtäkkiä heräisin terveenä. olin umpikujassa enkä nähnyt enää eteeni, tulevaisuuden kajo sammui ja maailma pimeni hiilenmustaksi. masennukseni otti minusta yliotteen, mutta kaiken mustuuden keskelläkin pidin kiinni aiempaa monipuolisemmasta ruokavaliostani sekä ennen kaikkea elintärkeäksi ymmärtämästäni rasvasta, vaikken enää käsitäkään, millä voimin.

olin aiempien vuosien aikana kokeillut lähes puolet apteekin masennuslääketarjonnasta, mutta en ollut saanut yhdestäkään valmisteesta mainitsemisen arvoista hyötyä. olin jo ollut noin puolentoista vuoden ajan täysin lääkkeittä, kunnes maaliskuun lopussa lääkärini pitkäaikaisen painostuksen jälkeen suostuin lopulta testaamaan erästä uutta merkkiä. ensimmäisten viikkojen aikana en luonnollisestikaan huomannut muuta kuin sivuoireita, joiden takia meinasin jo heittää pyyhkeen kehään, mutta jostain syystä tunsin, että minun oli tällä kertaa jatkettava lääkkeiden kokeilemista vielä muutama viikko. huhtikuun lopussa aloin hiljalleen huomata pientä muutosta: elämä ei tuntunut enää ihan yhtä pahalta. aluksi epäilin vain kuvittelevani, mutta pian rohkenin toteamaan hiljaa mielessäni, että taidan vihdoin voida hieman paremmin. en silti uskaltanut lausua havaintoani vielä ääneen, vaikken taikauskoinen olekaan.

alkukeväästä tapahtunut painonnousu oli pysähtynyt, sillä annoskokoni olivat yhä aivan liian pieniä, mutta rasvasta olin edelleen pitänyt tiukasti kiinni. ja aivan yllättäen, noin kuukausi lääkkeiden aloittamisen jälkeen, voinnissani tapahtui huomattava muutos: ensimmäistä kertaa sairastumiseni jälkeen käyntiin pyörähti positiivinen oravanpyörä. tajusin ahdistuksen vähentyneen ja ruokamäärän lisäämisen helpottuneen, uskaltauduin käyttämään entistä enemmän rasvaa ja havaitsin sen seurauksena voivani jatkuvasti paremmin, mikä puolestaan kannusti monipuolistamaan ruokavaliota entisestään - ja pitämään runsaasta rasvansaannista kiinni. huomasin keskittymiskykyni parantueen ja innostuin kertaamaan terveystiedollisia faktoja, joita olin aiemminkin yrittänyt lukea, mutta jotka eivät olleet tarttuneet siivilämäiseen muistiini. yhtäkkiä kaikki loksahti kohdalleen: alkuvuodesta aloittamani rasvankäyttö oli korjannut aivojeni hermosolujen kuivahtaneita suojakerroksia ja mahdollistanut masennuslääkkeiden toiminnan. vasta nyt aivoihini alkoi siis kulkeutua normalisoituvia määriä onnellisuushormonina tunnettua serotoniinia, jonka aineenvaihduntaa masennuslääkkeet vilkastavat ja jonka takaisinottoa ne estävät. tämän tajutessani tunsin itseni valaistuneeksi, ja sain taistelutahtoni hetkessä satakymmenprosenttisesti takaisin.

more fat, more wisdom /// part one

2009-10-31T02:48:00.003+02:00

23 loka 2009

muistan edelleen elävästi sen ala-asteen kuudennen luokan päivän, jolloin löysin otsastani elämäni ensimmäisen finnin. vaikka kyseessä olikin vain yksi kohtalaisen pieni näppylä, järkytyin siitä suunnattomasti, sillä sitä ennen ihoni oli aina ollut kuulas ja sileä - ja jostain syystä olin elänyt siinä naiivissa illuusiossa, ettei kasvoihini koskaan iskisikään yhden ainoaa näppyä. yritettyäni hetken sulatella otsaani ilmestynyttä kirkuvanpunaista muistutusta siitä kipeästä totuudesta, etten ollutkaan immuuni teini-iän hormonaalisille muutoksille, päätin vakuutella itselleni, että näppy oli varmasti ainoa, joka koskaan ilmestyisi kiusakseni. voisin siis jatkaa elämääni aivan normaalisti, sillä uusia näppyjä varten ei tarvitsisi koettaa suojautua; missionani oli kukistaa vain tämä yksilö ja unohtaa sitten sen koskaan olleen olemassakaan. varmuuden vuoksi tein kuitenkin myös kakkossuunnitelman: jos luoja paratkoon useampikin finni kuitenkin iskisi naamaani, niiden nitistämiseksi olisi kyllä keino - nimittäin rasvan jättäminen ruokavaliosta. tai niin minä ainakin luulin.

ruusuiset harhakuvani ikuisesti puuterisesta ihosta murenivat lopullisesti viimeistään kuudennen luokan päättötodistukseen mennessä, ja koska jostain syystä tunsin velvollisuudekseni ryhtyä taistoon näppylöitä vastaan, tartuin suunnitelma kakkoseen. vaikkakin tutkimukset olivat jo tuolloin osoittaneet, ettei runsaskaan rasvan syöminen aiheuttanut vääjäämättä ihon rasvoittumista tai näppylöitä, olin vakuuttunut, että omalla kohdallani näin varmasti oli. niinpä jätin lähes kertarysäyksellä pois kaikki suurimmat näkyvän rasvan ja piilorasvan lähteet: levitteet, juustot, ruokakermat, sipsit, jäätelöt, täytekakut, piirakat, leivonnaiset... ja kaiken tämän tein alun perin pelkkä ihon parantuminen mielessäni, en siis vielä yläasteen alkuaikoina pyrkinyt tietoisesti laihduttamaan. varsinainen kehonkuvahäiriö tuli mukaan vasta myöhemmin, vaikka ensimmäiset syömisongelmani alkoivatkin jo 10 vuotta sitten.

näin jälkikäteen ajateltuna reaktioni iho-ongelmiini oli ensimmäinen merkki hiljalleen puhkeavasta perfektionismistani: tarpeestani yrittää ottaa tilanne haltuun, korjata puhtoiseen pintaan ilmestyneet säröt ja tehdä kokonaisuus taas ehjäksi. kunpa olisin tuolloin tajunnut, ettei liki rasvaton ruokavalio ollut avain parempaan ihoon; ainoa siihen auttanut keino oli aika. koska söin kuitenkin lähes yläasteen loppuun asti muuten melko normaalisti, ei painoni alkanut vielä laskea. painon pysymiseen vaikutti sekin, etten pelännyt sokeria, vaan ostin useamman kerran viikossa karkkia.

lukioaikoina, varsinaisen syömishäiriökäyttäytymisen alkaessa, olin siis jo elänyt hyvin vähärasvaisella ruokavaliolla useamman vuoden ajan. kun siitä vähensi vielä suurimman osan normaaleista ruoka-aineksista ja korvasi ne kasviksilla ja rasvattomilla maitotuotteilla, alkoi paino pudota nopeasti. kuukautiseni loppuivat jo lukion ensimmäisellä luokalla ja tulivat seuraavien kuuden vuoden aikana vain muutaman satunnaisen kerran. kehoni hormonaalinen toiminta lamaantui, eikä minulla ollut minkäänlaista kiinnostusta esimerkiksi seurustelua kohtaan. keskityin siis sataprosenttisesti elämäni "kontrolloimiseen" ja pyrin täydellisiin kurssiarvosanoihin. epäonnistumisen pelko koulupaineiden alla oli suuri, ja se lisäsi tarvettani yrittää pitää ruokavalioni mahdollisimman kurinalaisena, jotta olisin voinut olla varma, että hallitsen edes jonkin osion elämästäni, jollei jokainen koulusuoritus menisikään nappiin.

lukion loppuaikoina aloin huomata itsessäni kummallista pakonomaista käyttäytymistä, lähinnä ihmeellistä siivoamisen tarvetta ja hygieniapakkomiellettä. myös muita outoja pakko-oireita ilmestyi: asiat oli tehtävä tietysä järjestyksessä ja toistettava niin monta kertaa, että ne lopulta tuntuivat menevän "oikein". en vielä tuolloin ollut tietoinen siitä, että nämä oireet olivat suoraa seurausta vuosikausien rasvattomasta elämästä, joten luulin vaan tulleeni entistä omituisemmaksi, mikä puolestaan alensi jo nollalukemia hiponutta itsetuntoani entisestään. jos olisin tiennyt oireideni aiheuttajan, olisi parantumiseni saattanut lähteä nopeammin käyntiin, sillä vihasin ja häpesin pakkojani, jotka jotka vaikeuttivat vielä suunnattomasti lisää jo valmiiksi vakavasti syömishäiriöistä elämääni.

seuraavaksi muistini ja abstraktin ajattelun taso heikentyä. pienetkin asiat alkoivat tuntua hankalilta, unohtelin paljon, elämästäni pyyhkiytyi lähes kokonainen kevät pois. osittain syynä varmasti oli vaikea masennus, mutta enemmän painoarvoa oli todennäköisesti suuresta rasvanpuutteesta kärsivillä aivoillani. normaalisti ihmisen aivot koostuvat yli 60-prosenttisesti rasvasta, joka toimii eristeaineena hermosäikeiden ympärillä ja mahdollistaa niiden toimimisen. kun hermosolujen suojakerros katoaa, solut joutuvat käytännössä oikosulkuun, jolloin eloonjäämismekanismi kytkeytyy päälle, ajatukset muuttuvat pakonomaisiksi ja ihminen lamaantuu. aivot yrittävät säästää energiaa kaikin mahdollisin tavoin ja ajattelu muuttuu mustavalkoiseksi, sillä on paljon vähemmän kuluttavaa miettiä "joko tai" -tyyppisesti kuin tehdä loogisia päätelmiä.

makuaistini heikkeni, ja maistaakseni edes jotakin aloin käyttää järjettömiä määriä suolaa, jonka aiheuttamia hyvin todennäköisiä tuhoja verisuonilleni en uskalla edes ajatella. ihoni muuttui hiekkapaperimaiseksi; käsiini syntyi syviä, huonosti parantuvia haavoja; silmäni olivat valonarat, mutten nähnyt myöskään pimeässä. lopulta sain molempaan jalkaani ruusun, tyypillisen vanhustentaudin, joka oli todella tuskaisa ja vei minut sairaalahoitoon. lähes kahden kuukauden makaamisen jälkeen alkoi infektiokierre, jonka taltuttamiseen tarvitsin yhteensä kahdeksan antibioottikuuria.

elämästä tuli yhdentekevää. ajatukseni pyörivät kehää, en pystynyt miettimään juurikaan muuta kuin ruokaa ja syömistä. kuin ihmeen kaupalla jaksoin pitää jossain määrin yhteyttä ystäviini enkä erakoitunut, vaikka kiinnostukseni sosiaaliseen elämään oli melko jäissä. kavereiden tapaaminen oli kuitenkin valtava ponnistus, jonka tein velvollisuudentunnosta, en niinkään omasta halustani; olin usein perua yhteiset kahvilahetket ja itkin väsymystäni aina ennen kaupungille lähtöä, laskin minuutteja kotiinpääsyyn ja vihasin itseäni, koska en osannut nauttia ystävieni läsnäolosta. olin sairauslomalla, mutta yritin silti opiskella, sillä perfektionisti sisälläni huusi, ettei minulla ole oikeutta jäädä kotiin makaamaan. siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koska keskittymiskykyni oli kadonnut. lopulta televisiosarjojenkin seuraaminen tuntui työläältä ja naistenlehtien lukeminen oli liikaa. menetin myös luovuuteni ja kirjoituskykyni, mikä masensi minua entisestään, sillä olin aina elänyt sanoista ja hengittänyt kirjaimia kuin ilmaa.

en enää muista miten ja milloin, mutta jossain vaiheessa tajusin, kuinka suuri merkitys rasvan puutteella kaikille oireilleni oli. olin kuitenkin jo niin syvällä syömishäiriöni sääntöjen, kieltojen ja rajoitusten sokkelossa, etteivät voimani enää sieltä ulos etsiytymiseen, vaikka kartta oli teoriassa käsissäni. elämäni muuttui kuitenkin päivä päivältä synkemmäksi, ja lopulta pystyin tuntemaan enää ahdistusta. en osannut nauraa edes teennäisesti, ja edellisestä hyvän olon hetkestä oli kulunut niin kauan, että olin jo unohtanut, miltä se tuntui. en halunnut ajatella tulevaisuutta, sillä näin edessäni pelkästään keskenään samanlaisten sysipimeiden päivien jatkumon, jossa ajantaju katoaa ja olemassaolo kiteytyy nälän, ahdistuksen ja turruttavan henkisen kivun tunteeseen. kesän aurinko ei lämmittänyt vaan satutti arkoja silmiäni, ja jokainen päivä hieroi suolaa haavoihin. syyssateiden mukana huuhtoutuivat viimeiset voimani.

spread your wings and soar

2009-10-31T02:46:00.006+02:00

18 loka 2009

home again, safe and sound. näin paljon, koin paljon, ja ensimmäistä kertaa pystyin myös aidosti tuntemaan - muutakin kuin nälkää ja kylläisyyttä. tämä oli neljäs kertani new yorkissa, ja vaikka aiemmatkin kerrat ovat olleet upeita, oli tämä matka aivan omassa sarjassaan: ruoka ja syöminen tulivat kaukana kakkosena, ensisijaista tällä kertaa oli itse kaupunki ja rakkauteni sitä kohtaan.

oli myös hyvin kummallista, kuinka paljon huomasin saavani huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. en ole koskaan pitänyt itseäni viehättävänä, ja takaan, etten vielä kesällä kerännyt laisinkaan miespuolisten katseita, mutta nyt tilanne katseiden suhteen tuntui olevan täysin toinen. eräänä päivänä kävelin aamushoppailureissultani takaisin hotellille, kun minut pysäytti liikennevaloissa mies, joka köhi hetken, pahoitteli kulkuni keskeyttämistä ja ilmoitti sitten: "i just have to tell you how pretty you are!" tarpeetonta kai sanoa, että kyseisen kommentin päätteeksi alaleukani kolahti asfalttiin. mies jäi vielä hetkeksi juttelemaan, tarjosi käyntikorttiaan ja pyysi kahville. lupasin toki soittaa, vaikka jo luvatessani tiesin etten sitä tekisi, sillä vaikka vanhemmista miehistä olenkin aina pitänyt, oli kovaa vauhtia keski-ikäistyvä mr. scott fox hieman etsimäni ulkopuolella. kyseinen herra ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi wannabe-lomaheilakseni, sillä niihin lukeutui myös aamupaladelimme meksikolaiset kokkipojat, muutama paikallinen bisnesmies sekä kaksi tulevaisuuden kuuminta mustaa rap-tähteä suoraan viidenneltä avenuelta. pakko myöntää, että matka teki todella hyvää kehittyvälle itsetunnolleni: kelpasin oikeana itsenäni, naisena naisen vartalossa, eikä kukaan vaatinut kehostani kiloakaan pois.

eräänä iltana kävin isäni kanssa elokuvissa. minulla oli ensimmäistä kertaa korvissani edeltävänä päivänä ostamani kullanväriset korvakorut, jotka ovat puunlehden tai linnunsulan muotoiset - minulle ne ovat siivet. kävelimme leffan päätyttyä teatterista timen squaren nurkille, jolloin tajusin, että kumpikin korvakoruni oli pudonnut. olin jo hotellilla havainnut niiden tippuvan melko herkästi, vaikka ne ovatkin riippuvaa mallia ja korvan läpi kaareutuva koukku ulottuu melko pitkälle. reissuväsymyksen ja uusien kauniiden korujen katoamisen seurauksena tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat poltella silmiäni. yllättäen huomasin myös puristavan ahdistuksen tunteen, joka oli hetkessä täyttänyt sisimpäni; päässäni takoi vain ajatus kadotetuista siivistä.

pisaroiden valuessa poskilleni juoksin takaisin teatteriin ja käytetyt liput kourassa anoin itselleni pääsyn takaisin elokuvasaliin. uusi filmi ei onneksi ollut vielä alkanut, ja erään ystävällisen työntekijän lainaaman taskulampun avulla löysin etsimäni: toinen koruista nökötti penkillä, toinen oli tipahtanut edellä olevan rivin lattialle. uudemman kerran teatterista poistuessani puristin kultaisia sulkiani hellästi mutta tiukasti kämmeneni sisässä, varmistaen etteivät ne enää pääsisi putoamaan. vasta matkalla takaisin hotellille tajusin, miten vahvan symbolisen merkityksen olin korvakoruihini liittänyt. muutama kyynel piirsi vielä hentoisen reittinsä poskilleni, kun kuiskasin isälleni: "en halua enää koskaan menettää siipiäni." vuosikausien siipirikkoisen elämän jälkeen olen vihdoin oppinut lentämään, enkä halua enää koskaan pudota.

a long way to happy

2009-10-31T02:43:00.005+02:00

30 syys 2009

siitä on nyt kulunut lähes päivälleen vuosi.

tiesin lopputuloksen syvällä sisimmässäni jo kauan ennen kuin kesä ehti kääntyä loppuaan kohden. kuitenkin vasta syksyn ensimmäisten lehtien putoillessa aloin varsinaisesti pudota itsekin, mutten leijaillut kevyesti tuulen mukana enkä laskeutunut kauniisti maan pinnalle, vaan romahdin lyijynraskaana syvään pohjattomuuteen.

kulunut vuosi oli ollut vaikea. olin kyllä yrittänyt parhaani, tai niin ainakin luulisin - en enää osaa sanoa, sillä muistikuvani ovat hämärtyneet. kevät oli kulunut enemmän tai vähemmän pakkomielteisen liikunnan parissa: en kylläkään harrastanut mitään varsinaista urheilua, mutta pyöräilin tai kävelin päivittäin hyvin pitkän matkan ruokakauppaan. väitin itselleni ja muille, että yritin vain pitää kuntoani yllä hyötyliikunnan avulla, vaikka tajusinkin hyvin, ettei "hyötyliikunnan" nimissä markkinoimastani liikkumispakkomielteestä olisi kuulunut tulla järjettömiä itsesyytöksiä niinä satunnaisina kertoina, jolloin pysyin neljän seinän sisällä koko päivän. silti myös kotoa lähteminen ahdisti aina hirveästi, koska tunsin, ettei minulla ollut lupaa palata takaisin, ennen kuin päivittäinen liikuntakiintiöni oli jollain keinolla täytetty.

kesäkuussa elämäni helpottui hetkeksi, kun lähdimme perheeni kanssa pariksi viikoksi san franciscoon. koska mahdollisuutta antautua omille turvaruoilleen ja kummallisille kotona onnistuville ruokailurutiineilleen ei ollut, oli ihanan vapauttava pakko sallia itselleen normaalia ravintoa. ne kaksi viikkoa sujuivat suhteellisen hyvin: muhkeita täytettyjä patonkeja, itämaisia ravintoloita, italialaista, amerikkalaisten grocery storejen ihmeellisyyksiä. ahdistus ei kuitenkaan erityisemmin helpottanut, ja pistin koko perheeni hyötyliikkumaan hirveitä kilometrimääriä päivästä toiseen, vaikka kaupungin raitiovaunulinjat olivatkin varsin kattavia.

kotiinpaluu jännitti: pelkäsin, etten pystyisi jatkamaan matkalla aloitettua paremman syömisen linjaa. ja niin siinä myös valitettavasti kävi. yritin kyllä, ja myös vanhempani tekivät kaikkensa turvatakseen syömisteni onnistumisen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna en ollut vielä läheskään tarpeeksi valmis. vaikka ymmärsin, ettei syöminen sujunut alkuunkaan siten kuin sen olisi pitänyt, uskottelin itselleni, että olin tarpeeksi hyvässä kunnossa jatkaakseni opintoja - ja lopputulos oli valitettavasti fataali. osasyynä liian aikaiseen paluuseeni oli myös höyryveturin lailla jyskyttänyt omatuntoni, joka solvasi minua lähes kaksi vuotta kestäneestä opinnottomuudestani - ja vaikka olisi varmasti ollut parasta kuunnella turhaan syyttäneen omantunnon sijaan järjen ääntä, oli järkeni hautautunut niin kuulemattomiin omantunnon höyryveturijyskytyksen alle, etten osannut kieltäytyä opintojen pariin palaamisesta. en kuitenkaan kahminut itselleni kovinkaan monta kurssia, vaan pysyin jossain määrin kohtuullisissa rajoissa: käännöstä suomesta englantiin, yksi espanjan jatkokurssi, britannian ja irlannin kirjallisuutta sekä kurssillinen amerikan kirjallisuuden historiaa. tenttimateriaalia oli kuitenkin noin tuhatkunta sivua, mutta kuvittelin jotenkin selviäväni siitä, vaikken tosiasiassa pystynyt keskittymään edes naistenlehtien lukemiseen.

varsinainen romahdukseni tapahtui hyvin nopeasti, noin kolmessa viikossa. en osaa oikeastaan sanoa, miten kaikki kävi, sillä en muista siitäkään juuri mitään. kaiketi taas kerran koin elämäni pirstoutuvan alati entistä kaoottisemmaksi, ja kontrollin kaipuu otti elämästäni yliotteen vahvemman anoreksian muodossa kuin vielä koskaan aiemmin. muistan, kuinka seisoin espanjantunnin jälkeen rakennuksen alakerran vessassa, tuijotin itseäni peilistä ja mietin, näytänkö liian laihalta. vedin isoksi jääneitä housujani kireiksi reisiäni vasten, ja haarojen välinen rako vei niin suuresti tilaa, että pelästyin sitä itsekin. järki takoi päässäni, etten tässä kunnossa saa kävellä kalliossa sijaitsevasta koulurakennuksesta mannerheimintien bussipysäkille - en etenkään, kun olin jo kävellyt elieliltä metsätalolle ensimmäiselle luennolleni ja sen jälkeen espanjantunnille kallioon. mutta järki hävisi taas taistelun, ja sairaus pakotti minut jaloilleni, vaikka reitin varsi oli reunustettu ratikkapysäkein.

tajusin kyllä, ettei tämä tulisi päättymään hyvin, mutta tunsin itseni silti kyvyttömäksi tekemään tilanteelle mitään. isäni kutsui romahdustani sairauskohtaukseksi, ja juuri siltä minusta itsestänikin tuntui. oli kuin olisin kauhistuneena katsellut itseäni vierestäni, seurannut romahdustani ulkopuolisen silmin. tunne muistutti samalla suuresti myös sitä hetkeä kun tajuaa kaatuvansa: tietää, että kohta rysähtää, muttei pysty enää tekemään mitään kaatumista estääkseen.

olin käynyt epäsäännöllisesti ylioppilaiden terveydenhoitosäätiössä psykiatrilla sekä yleislääkärin vastaanotolla. ymmärsin varata ajan lääkärilleni, joka katsoi minua noin puolen sekunnin ajan ja alkoi kirjoittaa kiireellistä lähetettä osastolle. olin ollut lapinlahdessa kertaalleen aiemmin ja sieltä kesken hoidon lähtiessäni vannonut, etten palaisi sinne enää koskaan, mutta nyt olin niin kuolemanväsynyt, että ajatuskin osastohoidosta tuntui taivaalliselta.

lähetteen kirjoittamisesta kului vielä viikko ennen pääsemistäni osastolle. kaksi ensimmäistä odotuspäivää sujuivat jotenkuten, mutta niiden jälkeen ote syömisestä hävisi kokonaan ja kuntoni heikentyi vielä radikaalisti. tuleva omahoitajani soitti minulle torstaina ja kutsui nimelliseen esihaastatteluun, ja minä itkin hänelle hallitsemattomasti pohjatonta väsymystäni. viimeinen viikonloppu oli hirveä: jatkuvat rytmihäiriöt, epämääräinen viiltävä kipu ympäri ruumistani, korvien huumaava soiminen, tuntohäiriöt, horkka paksujen vaatekerrosten alla, neljäänkymmeneen laskenut pulssi ja hurja pyörrytys. ehkä kamalinta kuitenkin oli, että tajusin itsekin tilanteeni vakavuuden: olin lähes hysteerinen ja pelkäsin kehoni pettävän. en nähnyt tilassani edes tuolloin mitään glamouria, ja haluaisin painottaa, ettei sitä siinä todellakaan ollut. suihkun jälkeen makasin tunnin jalat ylhäällä seinää vasten, sillä lämpö sai nilkkani turpoamaan hurjiksi palloiksi. ymmärsin täysin, miten huonossa kunnossa olin, ja että minun oli syötävä jotain järkevää, mutta vaikka yritin ja yritin, hävisin kerta toisensa jälkeen. muistan kuitenkin, kuinka erään pitkän taistelun päätteeksi onnistuin haarukoimaan lautasellisen kylmää kinkkukiusausta - ja etten ikinä eläessäni ollut kokenut yhtä ristiriitaisia tunteita kuin silloin.

jollen olisi päässyt osastolle keskiviikkoaamuna, olisin pyytänyt pääsyä jorvin somaattiselle; olimme jo päättäneet siitä vanhempieni kanssa. isäni soitteli osastolle lauantaista lähtien monta kertaa päivässä ja aneli pääsyni aikaistamista, mutta syystä tai toisesta se ei onnistunut; syy oli ilmeisesti hoitohenkilökunnan työvuoroissa. viimeisen yön ennen osastolle pääsyäni perheeni vietti käytännössä rukoillen, että kehoni jaksaisi aamuun asti.

tarvitsin lapinlahtea syöksykierteeni katkaisemiseen ja ruokailujen normalisoimiseen. oli käsittämätöntä, miten helpolta ensimmäisen ruoan syöminen omahoitajani seurassa tuntui: annos juustoista kasvismakaroonilaatikkoa, margariinilla sivelty ruisleipäpala sekä lasillinen rasvatonta maitoa upposivat vatsaani kiltisti, eikä aterioiminen aiheuttanut minulle minkäänlaista ahdistusta, vaikka samaan pyrkiminen kotona olisi varmasti osoittautunut mahdottomaksi. osastolla sairaus oli kuitenkin alistettu henkilökunnan auktoriteetin alle, ja koska hoitosopimuksen mukaan minun oli pakko noudattaa itselleni suunniteltua ruokalistaa, syöminen onnistui.

kaikesta huolimatta pysyin osastolla vain kolme viikkoa. hoitotiimini, vanhempani ja ystäväni olivat kauhuissaan päätöksestäni lähteä ja koettivat saada minua jäämään keinolla millä hyvänsä, mutta koska minulle ei voitu lukea pakkohoitomääräystä, pakkasin tavarani ja palasin kotiin. tiesin itsekin, että päätökseni oli uhkarohkea, mutta en enää pystynyt jatkamaan osastolla: tulin siellä lähes klaustrofobiseksi, koin olevani paksujen valkoisten sairaalaseinien vankina ja tunsin, etten voinut hengittää. ehkä kyse oli osittain ainoan lapsen syndroomasta; huoneen jakaminen kahden muun kanssa ja yksityisyyden lähes täydellinen puuttuminen aiheuttivat itsessäni mittaamatonta pakokauhua. minun oli päästävä pois, sillä (kornia kyllä) pelkäsin menettäväni lapinlahdessa mielenterveyteni lopullisesti. kunnioitan kuitenkin heitä, jotka pystyvät sopeutumaan osastolle, ja uskon heidän varmasti hyötyvän hoidosta - kunhan he jaksavat pitkän hoitojakson päätteeksi taistella tiensä takaisin normaaliin arkeen, pois laitoselämästä. haluan myös korostaa, että osastosta oli ehdottomasti apua itsellenikin, mutta pitkäaikaiseen hoitoon en luonteenlaadullani yksinkertaisesti sovellu.

en aio väittää, etteikö syömisahdistus olisi missään vaiheessa palannut, sillä kyllähän se palasi; osittain jo osastolla. elämäni ei siis heti kotiinpaluun jälkeen alkanut sujua loistavasti ja syöminen täysin ongelmitta, enkä oikeastaan niin kuvitellutkaan osastolta lähtiessäni. jotain ratkaisevaa oli kuitenkin tapahtunut: en osaa sitä tarkasti selittää, mutta tunsin sisälläni aivan uudenlaista voimaa taistella, ja tiesin, etten enää koskaan tulisi kaipaamaan anoreksian valheellista illuusiota kontrollista. olin myös vihdoin lopullisesti sisäistänyt eri ravintoaineiden ja erityisesti rasvan käytön merkityksen myös oman itseni kohdalla, ja niin aloin hiljalleen parantua, vaikka eräs iso takapakki odottikin vielä edessäni.

something irreplaceable

2009-10-31T02:39:00.003+02:00

29 syys 2009

ihanasti upottava sohva ja avattu punaviinipullo. rakkaat ystävät, sinkkuelämän täyttävä televisioruutu, mozzarellasalaatti, nakit, lihapullat, dipit ja dipattavat, maustetut lohkoperunat, rapeaksi paistettu uunilämmin patonki. jäätelö, irtokarkit, jogurtilla kuorrutetut kuivatut hedelmät, suklaiset pähkinät ja kuohuviini. kissakuvioiset yöhousut ja yhden meistä saattaminen hiljaiselle mannerheimintielle, nukkuva kaupunki, punavuoren lämmintä valoa tulvivat näyteikkunat, syksyisen yön lempeä syleily. korkojen hävytön kopina uneliaassa rappukäytävässä, untuvapeiton hellivä pehmeys, laatikollinen kirjeitä atlantin yli, valokuvia teinivuosilta, muistoja esikouluajasta lukioikään. naurusta syntyviä kyyneleitä, mereltä saapuvan sateen raskas ropina, aamuseitsemään asti valvominen ja sydämeen säilötyt korvaamattomat tunnit.

wait, there's something missing

2009-10-31T02:36:00.010+02:00

27 syys 2009

huomaan välillä miettiväni, että jotakin puuttuu.

olen useamman kerran pyörinyt ruokakaupassa ympyrää yrittäen keksiä, mitä täydeltä vaikuttavastani ostoskoristani edelleen uupuu, ja päätynyt kotiin päästyäni tarkastamaan kalenteriani, sähköpostiani ja miettimään lopuksi päätäni puhki keksiäkseni mahdollisen unohdukseni, mutten ole saanut sitä mieleeni. joinain aamuina levoton unohtamisen tunne hiipii tajuntaani heti ylös noustuani, ja saan taas tutkia kalenteriani, tarkistaa maksaneeni laskut eräpäiviin mennessä ja varmistaa kirjaston kirjojen laina-aikojen olevan yhä voimassa, mutta selitystä tunteelle ei ole löytyä. ja sitten tajuan: se mikä puuttuu on ahdistus.

muistojeni syvyyksistä välkähti eräänä päivänä esille kymmeniä kyynelten värisiä hetkiä, joiden läpi elämisen olin jo täysin unohtanut: vavisuttavia ahdistuskohtauksia, lattialla pienenä myttynä itkemistä, kehoni holtitonta nytkähtelyä, veitsenterävää epätoivoani, maailmani täyttänyttä pimeyttä ja lopullisen väsynyttä haluani kuolla. muistin, miten makasin tuolloin keittiössä jääkaapin edessä, miten jokainen ruoka-aine tuntui liian pelottavalta ja kielletyltä, miten syöminen merkitsi liiallisuutta ja kontrollin puutetta, ja miten nälän tyydyttäminen tai levon itselleen salliminen oli vääryyttä ja silkkaa pahuutta. koko elämäni oli muuttunut ruoan määrittelemäksi - ja kieltämällä ravinnon itseltäni kielsin samalla itseni ja oman olemassaoloni.

niistä ajoista selvisin rauhottavien avulla, pienten valkeiden pillereiden jotka lamaannuttivat ahdistuksen aina hetkeksi kerrallaan ja vaivuttivat minut unenomaiseen horrokseen. elin pienien hetkien jatkumoa, enkä pystynyt suunnittelemaan elämääni edes seuraavaan päivään asti, sillä jokaisen heräämisen jälkeen tärkein missioni oli jaksaa jatkaa seuraavaan uneen asti.

onneksi näin ei ole enää. olen menettänyt entisen arkeni, ja juuri siksi olen ehjempi kuin aikoihin.

butterflies and teddybears

2009-10-31T02:31:00.006+02:00

26 syys 2009

olen alkanut taas elää. välillä kokeilen varovaisesti tunnustellen, välillä uskallan rohkein harppauksin, välillä annan asioiden soljua omalla painollaan. en ole vielä valmis kaikkeen, mutta kypsyn hiljalleen, eikä minun ole kiire mihinkään. maailma on uusi ja ihmeellinen, täynnä kokemuksia ja asioita joiden en jaksanut uskoa koskaan osuvan omaan elämääni.

kahvilatapaamisia iltapäivisin, illanviettoja ystävien kanssa, yöelämän tarkastelua keskustan baareissa. aiemminkin, pakottamalla, olin saanut itseni päiväsaikaan ihmisten ilmoille, mutta iltakuuden jälkeen en enää suostunut poistumaan kotoa; jokin määrittelemätön, iltaisin kodin ulkopuolella iskevä ahdistus piti minua tuttujen seinien sisäpuolella.

olen vanhoille ystävilleni suunnattoman kiitollinen. vaikka olin parhaani mukaan yrittänyt pitää heihin vaikeimpinakin aikoinani yhteyttä, en kuitenkaan koskaan osallistunut yhteisiin illanviettoihin tai viikonloppuihin edellä mainitun ahdistuksen takia. kahviloissa tapasimme toisinaan, muttemme kovinkaan usein, sillä suurin osa heistä on päivisin kiinni opiskeluiden tai töiden parissa. siksi pelkäsin, etten enää kuuluisi mukaan vanhaan porukkaan, että olisin kasvanut siitä ulos ja ettei läsnäoloani enää kaivattaisi. lähes kauhulla pohdin, tuottaako seurani kiusallisia hiljaisuuksia, jos paikalla olemiseni tuntuisi muista heidän reviirilleen tunkeilemiselta. mutta olin pelännyt turhaan: olin edelleen aivan yhtä tervetullut kuin ennenkin ja tunsin heti olevani kotona vanhojen rakkaitteni seurassa. ja oli sanoinkuvaamattoman upeaa kuulla, miten paljon he olivat minua kaivanneet ja kuinka onnellisia he olivat puolestani, kun vihdoin olen päässyt sairaudestani voitolle.

miten ihanaa onkaan ollut nauraa kippurassa yhteisille muistoille, suunnitella tulevia tyttöjeniltoja, humaltua yhdessä punaviinistä; puhua tulevaisuudesta ja menneisyydestä, unelmista ja haaveista, suruista ja iloista, menetyksistä ja saavutuksista; hymyillä ja kyynelehtiä, kokea elävänsä, kävellä kotiin yöbussin pysäkiltä aamuvarhaisella jalat miljoonilla rakoilla liian korkeista nahkasaappaista ja tikahtua naurusta vieressä kävelevälle rakkaalle ystävälle, joka jo baarista elielille suunnatessa heitti kenkänsä mäkeen ja tassuttelee rinnallani sukkahoususillaan piikikästä soratietä pitkin.

miten paljon olisinkaan voinut menettää.

sunset serenity

2009-10-31T02:28:00.004+02:00

24 elo 2009

kasvispihvejä ja pestoperunamuusia, raejuustoa, avokado-mozzarella-salaattia, sinapilla hunnutettuja uunikasviksia ja auringonkukansiemenillä rikastettua maalaisciabattaa ruohosipulituorejuuston kanssa. astioiden tiskaamisen jälkeen mansikkasiideriä takapihan keinussa, loppukesän laskevan auringon hyväillessä kasvojani. huomaamattani hymyilen pitkälle iltaan, nukkumaan käymiseen asti.

i don't wanna let them fall

2009-10-31T02:27:00.004+02:00

23 elo 2009

lukion ensimmäinen luokka, terveystiedon tunti. opettaja napsauttaa videotykin päälle, ja silmiemme eteen pyörähtää dokumentti eräästä nuoresta ranskalaisesta naisesta. hänen poskipäänsä kuultavat paperinohuen ihon läpi, hänen silmänsä ovat painuneet syvälle kuoppiinsa, hänen käsivartensa ovat paksujen verisuonten raidottamat, hänen askeleensa on hauras ja kevyt mutta samalla niin mittaamattoman raskas. hänen katseensa huutaa armoa, ja niin huutaa myös omani.

haluan juosta ulos luokkahuoneesta, jonnekin kauas, jossa en voi nähdä enkä kuulla dokumentin naista, mutta istun paikallani kivettyneenä, pystymättä edes räpäyttämään silmiäni. tahdon riuhtaista videotykin johdon irti seinästä, käskeä opettajaa lopettamaan naisen näyttämisen, hänen laihuutensa esittelemisen, sillä tajuan pelkääväni kuollakseni. ei, en pelkää aihepiiriä enkä omaa paljastumistani, vaan kauhu kylmentää sisintäni ymmärtäessäni, miten suurta vahinkoa dokumentti minulle tekee: miten jokainen sekunti syöpyy mieleni perukoihin, miten jokainen näkymä tuosta luurankomaisesta naisen irvikuvasta korventaa verkkokalvojani tatuoiden niihin ikuiset jäljet.

en ihannoi hänen laihuuttaan, sillä anorektinen keho ei koskaan ole ollut mielestäni kaunis, mutta näen naisessa kontrollia, keinoa hallita elämänsä kaaosta. tuohon minunkin on päästä, tuohon sairauteni pakottaa minua; sille on annettu ravinnoksi tämä video ja se vaatii minulta yhtälaista kuria kuin tuolta naiseltakin. tajuan, miten vääristyneitä ajatukseni ovat, mutta koen itseni voimattomaksi pistämään vastaan. henkeni on salpautua ahdistuksen vyöryessä aaltoina lävitseni ja kurkkuani kuristaa. tuohon on vielä pitkä matka, ja olen jo näin väsynyt - mutta minun on pakko, sillä sairauteni ei anna toista vaihtoehtoa.

dokumentilla oli osansa syömishäiriöni pahentumisessa, muttei sitä tietenkään voi ainoana tekijänä pitää, sillä syömishäiriöt ja niiden kulku ovat aina omanlaisiaan monisyisiä vyyhtejä. joka tapauksessa tuosta päivästä lähtien mieleni on tehnyt käydä kertomassa dokumentin näyttäneelle opettajalle, miten suurta tuhoa vastaavanlaiset voivat vääristynein silmin katsottuna aiheuttaa. ymmärrän toki, että opettajan tarkoitus oli näyttää, kuinka syömishäiriö voi pahimmillaan kehittyä pohjattomaksi pimeydeksi, joka mustan aukon tavoin nielee kaiken elämän sairastajaltaan. jo valmiiksi sairaille silmille se kuitenkin näyttäytyi vain järkyttävänä thinspiraatio-videona, jolta ainakin itse olisin halunnut välttyä.

kyseinen opettaja on kuitenkin jo lähtenyt entisestä lukiostani, joten hänelle tuskin pystyn enää tekemään tilitystäni. mielestäni on tietysti erittäin tärkeä asia, että terveystiedon tunneilla käsitellään syömishäiriöitä, mutta thinspiraatio-materiaaliksi kelpaavien videoiden näyttäminen ei liene paras tapa lähestyä aihetta. toisaalta on totta, etteivät pelkät kliiniset tietopaketit oppikirjan sivuillakaan toimi turhan hyvin, sillä niiden katsontakanta on aina liian diagnoosimaisen yksinkertaistettu; tuskin yksikään sairastaja edustaa perinteistä oppikirjasyömishäiriöistä. myöskään sairauden kaikenkattavasta vaikutuksesta kantajansa koko elämään ei saa kovinkaan autenttista kuvaa kirjojen sivuilta. videomateriaali toimii siis monessa mielessä paremmin, mutta pro-anorektikoiden tai -bulimikkojen elämäntyylin esittelemistä en voi suositella.

mielessäni on jo pidempään pyörinyt ajatus siitä, että mitä jos videoiden ja muun valmiiksi prosessoidun materiaalin sijasta oppimateriaalia tulisikin tarjoamaan joku, joka on selviytynyt läpi syömishäiriöhelvetin - niin, kuten vaikka minä itse. olen toisinaan käynyt entisellä lukiollani sijaistamassa englannin tunteja, joten yhteyteni koulun opettajakuntaan sekä rehtoriin ovat siis edelleen voimassa. tiedän nimittäin, että vaikken haluakaan ammattia syömishäiriömaailman parista, tahdon silti pystyä toimimaan elävänä, kannustavana esimerkkinä siitä, miten synkimmälläkin pimeydellä mustatut tulevaisuudenkuvat voivat täyttyä uudelleen valolla.

sydämessäni haluaisin tehdä kaikkeni, ettei yksikään enää sairastuisi. tiedän sen tietysti olevan mahdotonta, mutta koska pystyn kuitenkin tekemään jotain, tahdon yrittää auttaa. en aio yrittää pelastaa maailmaa, vaikka tällä luonteenlaadulla sitä onkin vaikea välttää; muumimamman piirteeni ovat usein meinanneet uuvuttaa minut loppuun. siispä vähän kerrallaan, siten kuin hyvältä tuntuu.

ehkäpä pientä luennointia, omakohtaisia kokemuksia, mahdollisuutta kysyä. paljastuksia laihuuden kiiltokuvamaisen pinnan kääntöpuolelta: glamour on kaukana kehää kiertävistä pakkoajatuksista, tuppoina irtoavista hiuksista, ihon pinnalle kertyvästä valkoisesta karvoituksesta, hallitsemattomista lihasnytkähdyksistä, oksentamisen turvottamista sylkirauhasista, itsevihan aikaansaamista syvistä viilloista. ei tarkkoja lukemia, ei shokeeraavia kuvia; ne aiheuttavat vain hallaa. tahdon kertoa tunnusmerkeistä, joita itsessään tai läheisissään huomatessaan pyydän hakemaan apua. tahdon kyseenalaistaa liiallisen itseltään vaatimisen ja toivon sen lopettamista: ei perfektionismi tee elämästä täydellistä, vaan vie murtaa siitä suunnattoman suuren lohkareen. henkinen hyvinvointi on palapeli, joka vaatii levosta ja rauhoittumisesta rakentuvia osasia pysyäkseen kasassa. tämänvuotisten tilastojen mukaan jo viidennes suomalaisista lukiolaistytöistä sairastuu liiallisen suorittamisen seurauksena masennukseen, ja prosentit vain jatkanevat kohoamistaan, ellei asiaan puututa.

en vielä tarkalleen tiedä, miten ja milloin, mutta haluan osaltani yrittää auttaa.

the beauty of being such an ordinary girl

2009-10-31T02:25:00.005+02:00

19 elo 2009

kori käteen ja nopea pyörähdys hevi-osaston kautta, josta mukaan tarttuu muutama avokado: niitä pitää aina olla keittiön hedelmäkorissa kypsymässä. suuntaus juustohyllylle, paketti mozzarellaa ja rasiallinen tuorejuustoa. sitten leipää: rouheista ciabattaa pellavansiemenillä ja tuplapakkaus uunissa paistettavia patonkeja. valmisruokahyllyltä nappaan puolukkavispipuuroa, mausteiden lähistöltä vihreää pestoa, purkillisen ketsuppia ja tuubin sinappia. maito-osastolta margariinia, jogurttia, raejuustoa ja soijamaitoa, sitten kuiva-ainehyllyltä iso pussillinen täysjyvämakaroonia. koukkaus pakastealtaalle, josta ongin pussillisen parsakaalia ja paketin kasvispihvejä. vielä kananmunia munavoita varten ja lopulta karkkihyllyn kautta kohti kassaa, korin päällimmäisenä pandan valkosuklaalevy ja rapiseva paperipussillinen vanilja-fudgeja.

eräs tuttu tulee vastaan lehtihyllyn nurkalla, juuri ennen viimeistä etappiani. huomaan, kuinka sydämeni alkaa vanhasta tottumuksesta lyödä tihentyvään tahtiin, ikään kuin paniikkiin valmistuen; tajuan myös vilkuilevani ympärilleni, yrittäen löytää piilopaikkaa itselleni ja korilleni, ja keksiväni verukkeita, joiden avulla voisin livahtaa pakoon ennen kuin tuttu tulee liian lähelle. jotenkinhan minun on pystyttävä pitämään katseet poissa ostoksistani, miten muka selittäisin korini täyttävät kasvikset, joiden ravintosisällyksettömyyttä niin suuresti häpeän? verenpaine korvissani kohisten valmistaudun tervehtimään, ja ehdin jo hivuttaa koriani piiloon selkäni taakse ennen kuin tajuan: eihän paniikkiin ole enää mitään aihetta. ja kun asiasta varmistuakseni vielä suuntaan katseeni ostoksiini, tunnen hermotuksen vaihtuvan sisälläni kuplivaksi iloksi. mieleni tekisi suorastaan esitellä korini sisältöä tuttavalleni, nostaa tuotteet yksi kerrallaan näytille: katso, ihan tavallisia, ei lightia eikä rasvatonta eikä kaloritonta! hymyilen jo suu korvissa enkä voi olla vilkuilematta valkosuklaalevyäni, joka tuntuu suorastaan hymyilevän takaisin, selvästi itsekin iloisena siitä että on päätynyt juuri minun koriini.

hetken juttelun jälkeen sanomme heiheit ja jatkamme molemmat matkaamme. vailla entistä syvää häpeän punaa astelen kassalle, hymyilen myyjälle, ladon ostokset hihnalle, maksan, pakkaan ja nauran sydämessäni miettien, miten upeaa onkaan olla ihan tavallinen.

such a bright autumn morning

2009-10-31T01:44:00.007+02:00

07 elo 2009

kävin tänään lähes vuoden tauon jälkeen psykiatrillani. käynti oli todella mukava: olin yhtä hymyä koko kolmivarttisen verran, ja jäin vielä hieman yliajaksikin, kun viimeaikaisista positiivisista uutisistani ei ollut tulla loppua. kerroin koko tarinani viime syyskuusta lähtien: syöksykierteen, lapinlahden, vuodenvaihteen hapuiluvaiheen, alkukeväisen vajoamisen ja maaliskuun loppupuolelta alkaneen nousukauden, joka kesään mennessä otti jatkuvasti lisää tuulta purjeisiinsa ja heinäkuisen new yorkin matkan aikana avasi ovet terveeseen maailmaan. oli ihana huomata ilo psykiatrini koko olemuksessa, kun hän kuunteli kertomaani vaikuttaen aidosti onnelliselta puolestani.

en voinut olla kertomatta uusista ruokakokeiluistani ja siitä, miten sanoinkuvaamattoman hienolta uskaltaminen tuntuu. psykiatritäti hymyili ihastuttavan ymmärtäväisen näkösenä, vaikkei varmasti aivan täysin voinutkaan ymmärtää, miten upealta tuntuu pystyä syömään mysliä ja juustovoileipiä heti aamusta sen sijaan, että panttaisi ruokailuja illan myöhäisiin tunteihin asti, jottei vahingossakaan tulisi käyttäneeksi syömishäiriön sanelemaa päivittäistä kalorirajaansa heti herättyään. riski olisi nimittäin ollut todellinen, sillä syömishäiriön salliman energian määrä oli minimaalinen.

psykiatrini piti erityisesti siitä, kun kerroin viihtyväni uudessa kehossani. ihmettelin hänellekin hieman, miten yllättävän helppoa minun on ollut hyväksyä vartaloni nopea muuttuminen. luulisin tosin, että se on suureksi osaksi kiinni siitä, että olin jo ennen nykyisten lääkkeitteni löytymistä ollut monen vuoden ajan hyvin parantumismyönteinen, mutten ollut onnistunut syömään paremmin, vaikka olin kovasti tahtonut. suuri kiitos kuuluu siis lääkkeilleni: ne ovat antaneet minulle tarvitsemaani rohkeutta ja uskallusta ja siten mahdollistaneet sen, että olen pystynyt uudistamaan ruokavalioni lähes täysin. no more raw veggies for me, nykyisin ainoa vihannesosastolta mukaan tarttuva kasvis on avokado.

pohdimme vastaanotolla, miten syömishäiriöni on oikeastaan ollut pitkälti syvää masennusta, järjettömän kovaa itsekritiikkiä, äärimmäisiä itseään kohdistettuja vaatimuksia ja tuhoisaa kontrollointia. voin käsi sydämellä rehellisesti vannoa, etten ikinä ole pitänyt laihuutta kauneuden tai täydellisyyden synonyyminä - en siis koskaan. siltikään en aio väittää, ettenkö olisi tuntenut inhoa omaa kehoani kohtaan, sillä kyllä olen, paljonkin. kun rippikoululeirillä huomasin alaselkääni ilmestyneet raskausarpirivit, järkytyin suuresti ja tahdoin päästä niistä eroon hinnalla millä hyvänsä. lisäksi halusin kiinteyttää takapuoltani ja reisiäni, jotka olivat mielestäni levinneet liikaa, vaikka todellisuudessa alavartaloni oli täysin normaalikokoinen. muita kehoni osia en kuitenkaan koskaan ole vihannut, eivätkä "ongelma-alueenikaan" tuottaneet inhoa enää anoreksiani pahentuessa.

perhe-elämäni oli lukioaikoina sekaisin, ja itselleni kehittyi myös iso uskonkriisi, joka kesti lukion loppuun asti. lisäksi koin alati kasvavaa painetta koulumenestyksestäni, sillä ympäristöni oli jo tottunut siihen, että sain aina kokeista lähes täydet pisteet. surukseni tajusin, että samanlaista jatkoa odotettiin minulta niin paljon, että koin mahdottomaksi pettää muita ja hellittää pänttäämisessä. masennukseni oli alkanut jo yläasteella, osittain siitä syystä että jo silloin olin ruvennut pingottamaan liikaa. siksipä lukioon mennessäni olin päättänyt luopua liiasta lukemisesta, jotta aikaa jäisi muuhunkin elämään. ensimmäisessä jaksotodistuksessa seisoi kuitenkin kaksi yhdeksikköä ja neljä kymppiä, enkä ikinä unohda sitä tunnetta, joka minut silloin valtasi: "voi ei, miksi taas näin?" ylpeyden sijaan minut lävisti kuristava ahdistus - ja sitten oli taas pakko suorittaa ja pakko onnistua.

raskausarvet ja omissa silmissäni näyttäytynyt liika liha jäivät siinä vaiheessa toissijaisiksi, sillä tärkeintä oli kontrollin säilyttäminen, tai todenmukaisemmin, luoda illuusio kontrollista. epäonnistumisen pelko oli niin suuri, että tunsin velvollisuudekseni onnistua täydellisesti jossain: syömisissä. elämäni tuntui leviävän joka suuntaan, mutta edes syömisiäni saatoin hallita - muka. kuitenkin mitä vähemmän söin, sitä kaoottisemmaksi elämäni muuttui ja sitä vähemmän hallitsin tilannettani. kontrolli oli riistäytynyt käsistä ja kehittynyt sairaudeksi, joka lopulta lähes tuhosi minut.

en siis koskaan laihduttanut siksi, että olisin halunnut olla mahdollisimman laiha. anoreksia oli fyysinen hätähuutoni, jolla yritin tuoda sisälläni vellovaa pahaa oloa esille, kun en sanoilla siihen pystynyt. jollain tasolla halusin myös muiden ymmärtävän, ettei kympein koristeltu todistukseni ollut merkki onnellisuudesta, ja tavallaan hain siten muilta oikeutusta vähentää paahtamistani, vaikken sitä tietystikään olisi todellisuudessa tarvinnut - enkä paahtamisen vähentämisessä myöskään onnistunut.

tiedän, että yliopistolle palatessani minun on pidettävä tiukasti kiinni siitä, etten enää lankea entiseen perfektionismiini; jos huonoimmallakin arvosanalla pääsee läpi, lienee täysin oikeutettua hyödyntää kyseistä mahdollisuutta toisinaan. kiinnostaviin kursseihin voin toki panostaa enemmänkin, mutta entisen kaltaiseen "vain paras riittää" -tyyppiseen itsemurhaan en saa enää koskaan lähteä. psykiatrinikin oli sitä mieltä, että vielä tämän lukuvuoden ajan minun on ensisijaisesti keskityttävä elämäni saattamiseen takaisin raiteilleen, sillä muutokseni on tapahtunut niin lyhyessä ajassa, että opiskeluiden lisääminen tilanteeni tämänhetkiseen yhtälöön todennäköisesti provosoisi kulkusuuntaani kääntymään, yllättäen sairauttani ottamaan itsestäni ylivoiman. tuntui rajattoman hyvältä saada ammattilaisen vakuutus omille ajatuksilleni: ehdin varmasti vielä palata yliopiston käytäville, opiskella ilman liiallista suorittamista ja valmistua hyvissä ajoin haaveammattiini, kunhan vain saan itseni ensin terveeksi ja opin arvostamaan hyvinvointini tärkeyttä.

kirpeän kaunis syysaurinko lämmitti hennosti askeleitani, kun kävelin pohjoiselta rautatienkadulta kohti elielinaukiota vieno hymy huulillani, sydän sanoinkuvaamattomasti edellisestä käynnistäni keventyneenä.

i'm lovin' it

2009-10-31T00:50:00.006+02:00

03 elo 2009

aloitin tänään aamuni ciabatta-leivällä, reilulla margariinilla, muutamalla lohkotulla omenalla sekä rasiallisella raejuustoa. päivemmällä kävin vanhempieni kanssa kaivopuiston kahvilassa, jossa oli kiva katsella rannalle tuodusta nosturista sukeltavia benji-hyppääjiä ja lusikoida kauniista lasikiposta pitkään himoitsemaani kermaliköörijäätelöä. kotiin palattuamme heitin uuniin makaroonilaatikon, jota kauhoin itselleni kolmen ison lautasellisen verran ja koristelin vuorotellen ketsupilla ja vihreällä pestolla. lisäksi lastasin sinappisia uunikasviksia ja kaksin käsin avocado-mozzarella-salaattia, jolle menetin new yorkissa sydämeni. illemmalla upposi vielä muutama munavoilla päällystetty sämpylänpuolikas sekä parisataa grammaa karkkikaupan lempilöytöjäni: nougatia, minttukonvehteja, valkosuklaata ja vaniljatoffeeta.

nyt sälekaihdinten takaa paistaa katulampun kaihoisa valo, joka enteilee syksyn tuloa. istun tietokoneeni ääressä lammasmaisen onnellinen hymy huulillani ja ihmettelen tätä kauan kaipaamaani olotilaa, kun en tunne laisinkaan ahdistusta, vaikka olen syönyt kaikkea mitä mieleni on tehnyt. vaikken vielä kesän alussa jaksanut uskoa koskaan pääseväni tähän pisteeseen, tein sen silti alle kahdessa kuukaudessa.

hämmennyn välillä suuresti huomatessani itsessäni piirteitä, joiden olin jo unohtanut kuuluvan persoonaani. aito minäni on vuosikausien alistamisen jälkeen vihdoin päässyt anoreksian vallan alta esiin, ja sen tajuaminen on tuntunut niin hyvältä, että olen välillä tuntenut kyynelten lämpimän puron poskillani. en esimerkiksi ollut vuosiin nauranut aidosti, mutta nykyisin nauran päivittäin, enkä enää pelkää aamuja, sillä uuteen päivään nouseminen ei vaadi äärimmäisiä ponnisteluita. ja mikä parasta, pidän kovasti uudesta naisellisemmasta vartalostani - ja odotan innolla sen naisellistuvan vielä lisää.

täydelliseen terveyteen minulla on kuitenkin vielä matkaa, enkä siksi jatka opintoja vielä tänäkään syksynä. oloni parantuminen on tapahtunut seitsemänvuotiseen sairaushistoriaani peilaten niin nopeasti, että tiedän tarvitsevani vielä lisää aikaa päästäkseni pysyvästi vahvoille. viime syksynä, kun yritin tehdä kevyttä paluuta yliopistolle, luisuin taas kerran aikeistani huolimatta yltiöpäiseen suorittamiseen, jonka vasta osastojakso sai pysäytettyä. yritän siis yhä voittaa myös sisintäni pitkään syövyttänyttä perfektionismia, jolla oli suuri merkitys sekä anoreksiani että masennuksen pahentumisessa.

vaikka tuntuukin lähes liian julkealta kirjoittaa tätä, uskallan silti todeta, että vihdoinkin elämän portit tuntuvat aukeavan myös minulle. oloni on niin uskomattoman vapautunut ja helpottunut, etteivät sanat riitä sitä kuvaamaan.